Hengellisyys, henkisyys vai psykoterapia

Minä kipuilen tutkimusaiheeni parissa ja apurahojen viidakossa. Olen pitänyt kiinni historiallisesta tekstistä ja sen pohjalta avautuvasta keskustelusta tutkimukseni lähtökohtana, mutta en ole saanut apurahojen myöntäjiä vakuuttumaan siitä, että se olisi hyvä lähtökohta nykyaikaiselle tutkimukselle ja sen harjoittamiselle. Itseltäni ovat yliopistositeet jo löystyneet ja tarkastelen uskontoja osana yhteiskuntaa en sen omalakisina asioina. Myös kirkkoa lähestyn aika lailla samaan tapaan. Kun olen kuunnellut joitain kirkolliskokouksessa esiintulleita puheenvuoroja viime vuosina, niin olen havainnut, että siellä ei ole tilaa kovin monentyyppiselle hengellisyydelle tai henkisyydelle. Tarkoitan tällä sitä, että ne asiat, joissa kirkolliskokouksen edustajilta odotetaan asiantuntijuutta, rehellisyyttä, aitoutta, vakaumuksellisuutta ja antaumusta ovat kuitenkin melko kapea-alaisia, vaikka mukana olisikin avioliittokysymys, joka heijastuu koko perheen olemassaolon problematiikkaan. Teologisen ylimmän tutkinnon suorittaneena yritän hakea teologiasta ja kirkosta jotain vielä laajempialaista, mikä tuntuisi myös nykyajan ihmisestä tärkeältä ja mistä hän voisi ammentaa voimaa jokapäiväisessä elämässään. Otsikossani on teema, jossa asetan vastakkain hengellisyyden, henkisyyden ja psykoterapian ihmisen hoitajana. Koulutukseeni on kuulunut molemmista aloista aimoannos. Olen suorittanut myös opintoja psykologiasta sen verran, että olen voinut toimia lukiossa psykologian opettajana. Kirkkovuosi tarjoaa ihmiselle monia hoitokertoja uskonnollisten juhlapyhien merkeissä. Jouluna voi samaistua Jeesus lapsen syntymään ja miettiä sen avulla jokaisen pienen lapsen syntymää, lapsena oloa ja siihen liittyviä kasvumahdollisuuksia, myös omaansa. Meno kirkkoon tuolloin on hoitava kokemus. Lapsen avuttomuus, tarve turvallisuuteen, asianmukaisiin kasvuvirikkeisiin jne. ovat ensiarvoisen tärkeitä. Lapsuus on mukana myös muissa Kirkkovuoden tapahtumissa. Pääsiäiseen liittyy ihmisen hoitomuotoja kuten paasto sekä myös henkinen ja oikeanlainen hengellinen orientoituminen elämään ja muihin ihmisiin, rakkauteen kutsuminen ja kohtuullisuus, jos siihen vain kykenee. Pääsiäiseen liittyy myös kärsimyksen kohtaaminen sen kaikissa muodoissa sekä oikeudenmukaisena "karmana" että epäoikeudenmukaisena ja käsittämättömänä ihmisen osaksi tulleena kohtalona kuten oli Jeesuksenkin kohdalla. Ihmisen vastuu omien olosuhteiden luojana ja parantajana on myös eräs kärsimysteema. Kaikkea ei voi laittaa vain muiden tai yhteiskunnan syyksi omassa kärsimyksessä. Jokaisen ihmisen "kärsimysnäytelmässä" on mukana monia asioita, joista joutuu selviytymään parempaa elämää ja hyvinvointia tavoitellessa. Kristinuskon näkemys kärsimyksen ratkaisemisessa on Jeesuksen ylösnousemus, jonka pohjalta se lupaa inkaikkista elämää myös kristityille kuoleman jälkeen. Muissa uskonnoissa on myös paljon kärsimykseen liittyvää aineistoa. Eikö kuitenkin psykoterapiakin pyri jäljittämään jokaisen ihmisen kärsimyksen erilaisia tekijöitä ja saamaan niihin oikeudenmukaisen ratkaisun. Silti moni ihminen ikään kuin jakaa Jeesuksen kuoleman ja kärsimyksen selittämätyömyyden ja lisäksi yhtäkkisyyden nyky-yhteiskunnan, nykyteknologian ja liikenteen myrskyissä. Kirkkovuoden eri kohdissa on mukana myös monia muita tapahtumia (lasten oikeudet, naisen ihmisarvo, naisen ja miehen tasa-arvo) joiden vertailukohteissa ihmisen elämään löytyy pohdittavaa ja parantavaa. Erilaisten mieltä ja psyykkistä hyvinvointia horjuttavien tapahtuminen sanoitus jää ihmiselle itselleen psykoterapiassa. Uskonto ei ole kaukana ihmisen auttamisesta, mutta se osataanko ihmistä auttaa siinä, riippuu kyllä hyvin paljon siitä, mihin se käyttää voimavarojaan ja riittääkö sillä asiantuntemusta niin moniin ihmistä askarruttaviin kysymyksiin. On ihan varmaa se, että ihmisen elämä nyky-yhteiskunnassa on erilaista kuin mitä se oli muinoin, kun esim kristinuskon tekstit syntyivät. Eivät teksti- kriittiset tutkimuksetkaan poista niitä asioita,jotka liittyvät ihmisen elämän vaikeisiin kohtiin, hänen luontosuhteeseensa ja suhtautumisensa kaikkeen, mikä tekee elämästä mahdollisen. Kenties tarvitaan myös analyysiä siihen, mikä on muuttunut tai mikä henkisyyden ja hengellisyyden tavoittelemisessa on pysynyt samana. Ihmisen tuomitseminen hänen pahuudessaan ei poista kärsimyksen ongelmaa. Ei myöskään erilaiset uskontotranssendentaaliset pelottelukeinot tai ankarat sanavalinnat. Ihminen kärsii aina joko osaksi omaa ja muiden aiheuttamaa,kenties myös viattomasti oman luomuksensa ja luotuisuutensa aiheuttamaa kärsimystä. Teologiassa on se vaara, että ihmisen avuntarve hukkuu traditioiden ja käytänteiden verkkoon. Psykoterapiassa taas ei löydy mitään terapia istuntojen ulkopuolella olevia tapahtumia, joihin osallistua ja saada tukea, ellei sitten oteta huomioon verkostoitumisen tuomia mahdollisuuksia. Psykologista tietämystä kannattaisi enemmän hyödyntää uskonnon elävyyden palauttamisessa. Silti on hyvä, että säilyvät ne ikiaikaiset kertomukselliset aineistot, joihin voi heijastaa ihmisen kokemuksia ja elämän tapahtumia. Uskallusta tarvitaan, että tämä kohtaaminen voisi kantaa hyvää hedelmää.