Kesä on vaihtunut syksyksi ja kauneus ja vihreys vähenevät luonnossa. Jokainen
vuodenaika on tietysti omalla tavalla kaunis, mutta kesä on niistä ylivoimainen.
Kesä tulee aina ajallaan ja silloin on tosiaankin paljon kauneutta luonnossa ja
maisemassa. Kaipuu nähdä ja kokea, haistella, tuoksutella sekä liikkua ulkona on
kesällä erityisen suuri.
Kesä on Suomessa vain n 3-4 kk vuodesta ja sinä aikana
pitäisi tankata varasto täyteen siitä, mitä luonto tarjoaa,uida ja soudella
luonnon vesissä, iloita kasveista ja kukista, samoilla metsässä, leikkiä lasten
kanssa hiekkalaatikoilla, seurata heidän kesäisiä harrastuksiaan kuten
ratsastusta ja parkcouraamista tai mitä ikinä.
Meille on opetettu omassa uskonnossa, että Jumala on luonut maailman.
Sitä opetetaan myös muissa uskonnoissa. Aika taitava on ollut. Myös
kehityskulku luonnossa on mitä ihmeellisin,mikäli haluaa kehitysuskoon vedota.
Rakkaus luonnon kauneuteen ilmenee usein sen ihailuna, jopa hullaantumisena
kaikkeen ympärillä olevaan. Luontoon voi mennä myös rauhoittumaan ja
meditoimaan, kun mitään ei tarvitse tehdä muuta kuin avata silmänsä ja muut
aistinsa sille, mikä ympäröi luonnossa kulkijaa.
Luonnonkauneus inspiroi myös taiteilijoita. Löytyy sen imitoijia ja
uutta luovaa mielikuvitusta. Eläimet luetaan myös luontoon kuuluviksi ja kuten
myös ihmiset eli koko maailma. Onko siis ihme, että ihminen kenties tämän
kauneusarvon parhaana tuntijana etsii kauneutta paitsi luonnosta myös kaikesta
muustakin ympärillä olevasta ja ihmisen itsensä aikaansaamasta.
Rakastumisen ja ihailemisen kokemuksessa, oli se mihin asiaan hyvänsä, on kauneudella oma paikkansa ja
jokaisella on myös omia kauneusarvoja, joihin ei tule millään vallankäytöllä
tai arvostelulla puuttua.
Kauneuden ja hyvyyden yhteen liittäminen on vanhaa perua. Hyvyys voisi
kompata esim oikean,aidon ja kunnollisen kanssa. Tosin synonyymejä sanalle
hyvä ja hyvyys löytyy useita kymmeniä eli se on jonkinlainen kattosana, jonka
alla on lukuisia muita sanoja ja niiden merkitysten vivahteita. Rumuus
on kauneuden vastakohta ja pahuus hyvyyden. Marraskuiseen luontoon voisi
liittää sanan rumuus, mikäli katsoo luonnon värejä ja kasvien lakastumista.
Ojien pientareet ovat täynnä ruskean mustaa kasvillisuutta, niittyjen vihreys
vaihtuu eri sävyiseksi keltaisuudeksi ja kun puut pudottavat lopulta kaikki
lehtensä jäljellä on luurankomaisia oksistoja metsäisillä teillä.
Eläinten ja ihmisten maailmassa ikääntyminen, jonka luonto käy nopeasti läpi
vuosittain, näkyy myös rumuuden lisääntymisenä. On
kova työ pitää yllä kauneutta vanhuudessa. Se ei ole enää itsestään selvää.
Jokainen tietää, mistä puhun, vaikka vanhenevaa ihmistä ei tule pitää
rumana. Ikä voi sitä paitsi lisätä hyvyyttä, jota jokainen kaipaa kauneuden
rinnalle. Ei tule myöskään verrata toisiinsa nuorta ja vanhaa ihmistä
kauneuden ja rumuuden akselilla. Nuoren ihmisen hyvyys on erilaista kuin
vanhuuttaan elävän.
Rumuus seuraa usein pahuudesta, ja myös ilkeydestä ja
pahansuopaisuudesta. Rumalla ei ole hyvän aseita, vaan pahan aseet. Tosin
ironisesti kyllä nämä asiat voivat usein sekoittua keskenään ja joskus on
vaikea erottaa kauneutta rumasta ja hyvää pahasta. Se on niin kuin hymy
huulilla, josta ei aina tiedä, mitä sillä tahtoo kukin ilmaista.
