Uusinnat

Hei, oletko huomannut, että blogissani on hakupalkki ihan etusivun lopussa.Siihen voit kirjoittaa jonkun itseäsi kiinnostavan aiheen tai asiasanan, jos niistä olisi jokin kirjoitus blogissani. Nyt joulun alla tietysti hashtageja eli aihesanoja voivat olla esim #joulu tai #seimi tai #jeesus. Niistä löytyy jokin kirjoitus. Myös vuodenaikojen #talvi mukaan löytyy jotain ja tietysti aihesanalla #martat. Aihesanoja pitää myös taivuttaa, jos perusmuoto ei riitä kuten #talven. Hyvää joulukuuta ja joulunalusaikaa sinulle, rakas lukijani.

Tilastot

Saan päivittäin tilastot siitä, kuinka monta katsojakertaa on sivustollani päivittäin, viikoittain, kuukausittain ja myös blogin koko ajalta. Tämä vuosi on minulle kymmenes vuosi blogin pitäjänä. Aloitin sen pitämisen marttaharrastukseen liittyen, mutta aiheet ovat kyllä hieman rönsyilleet myös kirjallisten harrastusten suuntaan, johon viittaan tutkimustyölläni. Tosin isoäidin homma on kenties kaikkein aikaavievin ollut tämän blogikauden aikana. Tilastojen mukaan blogini selauskerroiksi on kertynyt n 12 000 selauskertaa kokonaisuudessaan. Tässä ovat siis mukana kaikki sivujeni katsomiskerrat. Se ei tarkoita lukijamäärää. Kuukausittaisia selauskertoja on kerääntynyt viime aikoina n 100. Olen iloinen, jos blogini on voinut herättää jonkin ajatuksen lukijassa. Kommentteja tosin en ole juuri saanut, mutta siitäkin olen kiitollinen, sillä keskustelu netissä on joskus aika työlästä, enkä kenties olisi pystynyt siihen ajallisesti. Oletko huomannut myös etusivun alhaalla sijaitsevan haku tästä blogista palkin? Siihen voit kirjoittaa itseäsi kiinnostavan asiasanan tai aiheen.Kiitos lukijoille. En ole päättämässä blogiani, mutta aina on mahdollista se, että jokin siinä muuttuu, mutta muutokset sivun väreissä ja kuvissa ovat ollet aika vähäisiä, sillä käytössäni ei ole tällä hetkellä kotitietsikkaa. On ihanaa saada kirjoittaa joskus jokin omaa mieltä askarruttava ajatus muiden luettavaksi ja nähtäväksi ja kun omaehtoinen asioiden tarkastelu väsyttää tai kaipaa jotain uutta mielensisältöä voi aina tarttua kirjaan tai katsoa jonkin hyvän elokuvan, joista sitten kirjoittaa ajatuksia. Siispä ensi kertaan, hyvä lukijani.

Vaikeinta identiteetissä

Otsikoin tämänkertaisen blogitekstini näin, vaikka se olisi voinut olla myös, mikä on vaikeinta elämässä. Valitsin sanan identiteetti siksi, että pidän itseäni identiteetin tutkijana, vaikka siihen en olisi saanut keneltäkään lupaa. Se vaan perustuu koulutukseeni.
Mikä määrittelee identiteetin? Se on tietysti moniulotteinen ja siihen liittyvät synnyinmaa eli kansallisuus (Suomi 100, jee), kansallisuuden sisällä paikkakuntakohtaisuus ja lisäksi etnisyys, joka eräällä tavalla rikkoo kansalliset rajat. Etnisyyteen luetaan kuuluvaksi mm sama kieli, kulttuuri, uskonto ja myös sukulaisuus. Kun eri kielten osaaminen ja kulttuurien sekä uskontojen tunteminen on kasvanut voi kysyä itseltään, missä määrin se vaikuttaa omaan identiteettiin? Tuleeko ranskalaiseksi, jos puhuu ranskaa ja tuntee ranskalaista kulttuuria, tuleeko englantilaiseksi, saksalaiseksi, ruotsalaiseksi, espanjalaiseksi, venäläiseksi jne., jos osaa näiden maiden kieltä ja kulttuuria, moni ihmettelee? Onko Suomeen muuttanut pakolainen, joka oppii suomen kielen, suomalainen? Jos vielä jatkaa identiteetin muodostamiseen vaikuttavia asioita, niin voi kysyä, mitä erilaisten ryhmien, virtausten, muodin, ruuan, aatteiden jne. tunteminen vaikuttaa omaan identiteettiin, kun identiteetin aineksia on niin paljon nykyisin saatavilla kansainvälisessä vuorovaikutuksessa ja suvaitsevuutta edustavissa ajatussuunnissa ja jopa eri uskonnoissa?
Entä sitten oma perhe, ystävät ja sukulaiset? Kuinka suuri vaikutus kaikella sillä, minkä kanssa joka päivä joutuu tekemisiin on omaan identiteettiin? Myös luetulla ja kuunnellulla. Jollain tavalla on helppo ymmärtää identiteettiään oman ammattinsa tai koulutuksensa kautta, sillä koulutukseen usein kuuluu myös se, millainen ihmisen tulee olla sen mukaisessa ammatissa, miten toimia ja käyttäytyä. Sama koskee perhe-ja sukulaissuhteita. On paljolti opittua voisi sanoa jopa, että annettua se, millaisiksi äidit, isät, veljet, sisaret, tädit, enot, sedät jne. ovat muotoutuneet yhteisöissä ja niiden historioissa ja mitä heiltä kenties odotetaan. Voi tietysti myös olla, että moni elää liian itsestäänselvästi näitä oletuksia ja malleja, eikä mieti riittävästi omaa identiteettiään niiden suhteen. Voisiko jotain parantaa, jotain muuttaa tai uudistaa tässä perinteessä, sitä pohtii se, joka haluaa tuntea ja muodostaa oman identiteettinsä?
Otsikossani on kysymys, mikä on vaikeinta identiteetissä ja itselläni on siihen oma vastaus. Se on ystävyys. Voiko ystävyys kestää läpi elämän, voiko ystävyyttä syntyä enää sitten nuoruusvuosien, syntyykö ystävyyttä riitojen ja erimielisyyksien jälkeen, mitkä asiat rikkovat ja muuttavat entisiä ystävyyksiä, kuinka erilaiset somemuodot kuten FB tai blogit vaikuttavat ystävyyteen, onko ystävyys mahdollinen eri ikäisten, sukupuolten, kansallisuuksien, taloudellisten mahdollisuuksien tai muiden erottavien tekijöiden yli ja niistä huolimatta?
Millainen on hyvä ystävä, se on omasta mielestäni kaikkein vaikeinta ja siihen liittyy myös kysymys siitä, millainen itse olen ystävänä? Mitkä kaikki asiat liittyvät ystävyyden identiteettiin? Ystävyydestä on olemassa niin paljon tekstiä ja materiaalia, että ei ole pulaa siitä, eikä niiden pohjalta sen luonteen ymmärtäminenkään ole vaikeaa, mutta usein on vaikeaa pyytää joku ystäväksi tai tunnustaa joku ystäväksi tietyissä tilanteissa. Vaikeaa voi olla se, mihin ystäviä velvoittaa tai mitä itseltä vaatii ystävänä. Some ja netti voivat olla vaikea asia ystävyydessä, kun toinen on aktiivinen ja tuo mielipiteitään, työtään, perhettään ja itseään esille ja toinen taas ei löydä siitä ollenkaan itselleen kiintopistettä. Mistä silloin on kysymys, kysyvät ystävät toisiltaan? Onko kyseessä väärien ihmisten keskinäinen ystävyys vai erilaisuuden ilmentymä? Voiko hyväksyä kaiken sen, minkä toinen jakaa avoimesti somessa, kun taas toinen monien epäröintien valtaamana jää pois kokonaan moisesta yrityksestä muodostaa omaa identiteettiään mahdollisimman laajalla kentällä. Jonkun mielestä ystävyyteen ei ole mahdollinen se, jonka ajatukset ovat kaikille avoimet, sillä eihän kukaan voi olla kaikkien ystävä. Ystävyyden omaperäinen ja muille avautumaton luonne siinä rikkoutuu, jos kaikkia yrittää saada omien ajatusten ja mielipiteiden piiriin!
Ystävyydestä kirjallisena teemana on lukuisia esimerkkejä ja niitä on myös Raamatun lehdillä. Pyhä Teresa, jonka henkilöstä ja identiteetistä tein väitöskirjani, piti ystävyyttä seurakuntayhteyden perustana ja hänelle kaikki Jumalaan uskovat olivat ystävyyden sitein yhteensidottuja. Ystävyyden siteenä hän piti luottamusta Jumalaan ja uskoa häneen. Näinhän Jeesuskin kutsui jäähyväispuheessaan seuraajiaan ystävikseen ( Joh 15:15). Onko liian naivia ajatella näin? Onko mahdollista luottaa siihen, että Jumala luo ystävyyden perustan vai nojautuuko se kenties tuttuuteen, annettuhin valoihin, ymmärrykseen, jonkun järjestön tai ryhmän maksettuun jäsenmaksuun, sielujen sympatiaan, empatiaan, asioiden päivitykseen, urotekoihin, kauneuteen, mieluisuuteen, opiskelu-tai työtoveruuteen, aikaansaannoksiin, suosioon, olosuhteisiin, diplomatiaan, samoihin kiinnostuksen kohteisiin, vertaisuuteen, vastavuoroisuuteen, kiintymykseen, luottamuksen arvoisuuteen, eikä niinkään armoon, vaikka myös siihen?
Ystävyyden päivään on vielä aikaa. Ehkä päivitän tähän bloggaukseeni joitakin ajatuksia ystävyydestä siihen mennessä, jos ehdin edistyä tutkijan työssäni ja erityisesti tämän aiheen parissa. Ystävyyden ihanuutta siis!

Velvollisuus vai rakkaus, erilaisuus ja suvaitsevaisuus

Otsikossa on kaksi aivan eri asiaa siksi, että olen näitä asioita miettinyt viimeksi ja koska blogi ei ole sinänsä mikään jonkun analyysin perusteellinen esitys, niin laitoin nämä asiat tällä kertaa yhteen.
Huomasin vasta äskettäin toteavani itselleni, että jos ei voi rakastaa, voi täyttää velvollisuutensa yhteiskunnalle, läheisimmille, ystäville, jopa Jumalalle, mutta velvollisuuksien tuottamia hyötyjä ei voi saada eikä vaatia kaikissa tilanteissa. Toisaalta voi ajatella niin, että rakkaus sisältää myös velvollisuuden, mutta tietynlaisessa neutraalissa merkityksessä. Siihen ei liity tunteita, vaan asioiden harkintaa. Siksi velvollisuuden täyttäminen voi tuottaa lähes yhtä suuren ilon kuin rakkauskin, mutta vasta pitemmän ajan kuluessa. Velvollisuus siis laittaa miettimään kehen on sitoutunut, millä tavalla minun panostani asioiden hoitoon odotetaan ja mitä voin tehdä osoittaakseni olevani osa minua velvoittavia asioita. Velvollisuuksiaan miettivä joutuu joskus asettamaan sen lämpimän rakkauden edelle, vaikka siihen kuten rakkauteenkin liittyy toisen huomioon ottaminen. Näin mm silloin, jos velvollisuuden suorittamisesta ei koidu mitään erityistä ylettömän myönteistä tunnereaktiota teon vastaanottajassa. Toivottavasti ei myöskään kielteistä kuten sidonnaisuutta tms. riippuvuutta, joka hämärtää teon merkitystä.
Suvaitsevuuteen liittyen kuulee kysyttävän: Kuinka tulee oppia suvaitsemaan erilaisuutta, etnistä, kansallista, rodullista, asenteellista jne. jne. Erilaisuuden pohjalla voi olla myös jokin puute tai henkinen tai fyysinen vamma, joka erottaa ihmiset toisistaan ja jota toisen ihmisen on vaikea sietää ja suhtautua toiseen siten erilaisena. Ihmisen itsetunto rakentuu usein niin, että hän saa vertaistukea ts. että joitakin hänen persoonallisuuden puoliaan tuetaan hyväksymällä ne joko aivan julkisesti tai jossain pienemmässä ryhmässä kuten perheessä, jossa hän voi toimia ja saada oman paikkansa.
Ruoka, juoma, vaatteet, asunto tms. asia eivät ole kuitenkaan erilaisuuden perustalla kuin vain siinä merkityksessä, että ihmiset haluavat eri asioita ja myös toivovat itselleen eri asioita. Jotkut saavat haluamansa ja toivomansa, mutta kaikki eivät. Kasvatuksellisesti usein sanotaan, että on hyvä, ettei saa kaikkea, mitä haluaa, koska se on egoistista pitemmän päälle. Altruismiin on opittava. Tämä on myös monien uskontojen opetus. Siinä yksi syy ihmisten erilaisuuteen. "Oletko yrittänyt tarpeeksi, oletko tehnyt työtä sen eteen, mitä toivot", näin kuulee usein myös sanottavan ja erilaisuus voi löytyä yrittämisen määrästä ja laadusta. Toisen ahkeruuden tai laiskuuden kohtaaminen voi kirvoittaa esiin erilaisuuden hyväksymisen vaikeuden, kun toinen vaan koko ajan rehkii ja toinen ottaa iisisti ja osaa relata. Tällöin kysymys on myös erilaisista arvoista, joita haluaa toteuttaa. Yksi arvostaa omakotitaloasumista, toinen taas kerrostaloasumista, yksi kaipaa rauhaa ja yksityisyyttä, toinen taas on sosiaalisia kontakteja haluava ja pyrkii ryhmätoimintaan. Joku arvostaa itseään käymällä kampaajalla ja pukeutumalla hyvin, kun toinen taas nauttii kenties asioista ilman mitään ulkonaista tyyliä.
Tuskin kukaan olettaa, että suvaitsemiseen liittyisi jonkin raaan tai aggressiivisen käyttäytymisen suvaitseminen. Silloinkin kuin ne ovat itsepuolustukseen liittyviä, ne on tutkittava tarkoin.
Uskonnolliseen suvaitsemiseen liittyy kenties se ongelma, että uskonnoissa on kysymys ihan perusarvoista kuten totuus, rakkaus, velvollisuus jne. Jos joistakin perusasioista ei olla yksimielisiä, voi olla vaikea löytää suvaitsevaisuuden perustaa mistään kuten Jumalastakaan. Viimeaikaisessa keskustelussa on ehdotettu, että suvaitsevuutta voi osoittaa rauhanomaisella rinnakkainololla, jossa osapuolet kunnioittavat toisiaan tietyissä lähtökohdissa ja jossa vallitsee periaate "elä ja anna muidenkin elää". Jos ei voida päästä yhteisiin lähtökohtaisiin perusjuttuihin ja kunnioittaa toinen toista, niin pitää voida puuttua myös pakolla ts. pakottaa ihmisiä yhteisen hyvän asioissa ja pyrkimyksissä.
Vielä jokin "loppumiete": milloin ihminen on velvollinen tekemään jotain, kenelle kukin on velvollinen, kuka on velvollisuushierarkiassa eniten vastuussa, missä määrin ja missä mitassa ihminen on velvollinen, riippuu monesta asiasta kuten iästä, yhteiskunnasta, perhesuhteista ja -avioliittoinstituutista, taloudestakin. Kukin miettiköön. Rakkautta ei voi pakottaa vain velvollisuuksiin, vaikka velvollisuuden täyttäminen voi tuottaa myös rakkautta. Suvaitsevuus voi joskus toteutua niin, että osaa jättää ihmiset tai ihmisryhmät omaan rauhaansa ja yrittää itse tehdä maailmasta niin hyvän kuin voi itselle ja lähimmäisilleen. Sellaisesta voivat muutkin sitten kenties ottaa oppia.

Kesän mietteet

Elokuu oli omassa lapsuudessani vielä lomakuukausi, mutta nykyisin se ei enää sitä ole lapsille. Kuka keksi lyhentää koulujen kesäloman? Ainakin yksi syy siihen ovat olleet laajentuneet opetussuunnitelmat, joita ei muuten saada viedyksi läpi. Ja kyllä tietysti opetussuunnnitelmat ovat laajentuneet omasta lapsuudestani, mutta monien käytännön taitojen oppiminen lapsuudessa on kenties kaventunut sitä myötä, koska käsitykset lapsuudesta ja sen merkityksestä ovat muuttuneet.
Minusta on ollut hauska nauttia viileästä kesästä, koska se on sopinut hyvin omiin olosuhteisiini. Lomaa voi viettää niinkin, ettei koko ajan vaihda paikkaa, näin olen todennut. Kesä on tarjonnut monenlaisia asioita mietittäväksi (ja myös hammaslääkärin 😓) ja olen kesän aikana kuunnellut erityisen paljon Helsingin piispanvaaliehdokkaiden puheenvuoroja ja niihin liittyen joitakin ajatuksia tässä. Siteeraan joitakin kysymyksiä, joita ehdokkaille on esitetty omaan teologiseen koulutukseeni (TT) viitaten. Ensiksi hengellinen ohjaus. Onko sitä ja mistä sitä on voinut saada? Itselleni hengellinen ohjaus tarkoittaa eräänlaista rauhoittumista joko mielessä tai rukouksessa tai hengellisen tekstin äärellä. Se voi olla myös kuuntelua, johon liittyy jonkin uuden asian oivaltaminen. Hengellisestä ohjauksesta saa lohdutusta, siunausta tai muuta sellaista, jonka varassa jaksaa mennä uusiin haasteisiin ja käytännön toimiin.
Kirkon olemus on ollut keskiössä tietysti tässä piispanvaalissa. Mikä on kirkko? Mitä on kirkon virka, kaste, avioliitto jne. Kun piispanvaalissa hakijoina on ollut sekä naisia että miehiä joutuu kysymään, mikä merkitys sukupuolella on virassa, tai avioliitossa. Piispaehdokkaat ovat tuoneet esille sitä, että kirkko, sen virka ja myös muut sen tarjoamat institutionaaliset seikat, joihin sen toimitukset liittyvät, ovat ikään kuin itsessään jotain hieman suurempaa kuin on se, miten ne toteutuvat käytännössä. On niin kuin niihin sisältyisi jokin kuten toivo, unelma, taivas tms. joka ei kokonaan tyhjenny siihen, millaisia toteutumismuotoja ne saavat tai mitä näihin toimituksiin osallistumisesta seuraa. Kirkko, virka, avioliitto, kaste, hautaansiunaaminen kantavat siis sinällään ihmisiä, heidän puutteitaan ja vajavaisuuksiaan, mutta ei kuitenkaan automaattisesti, vaan myös niin, että ihmiset ponnistelevat saadakseen osakseen sen hyvän, mikä niihin sisältyy opetuksellisesti. Tässä on kuitenkin se vaara, että tuonpuoleisen, unelmallisen, taivaallisen varjolla jäävät epäkohdat näkemättä tai että ihmisten omaa osuutta on vaikea tähdentää varsinkin, jos kaikki meneekin pieleen ja kaikesta tulee pelkkää virhettä tai epäonnistumista, murhetta, yksinäisyyttä, tuhoa ja kuolemaa. Silloin on parasta vain ohittaa ihmisen osuus kokonaan. Esim kasteen kohdalla ihminen voi kokea sen merkityksettömäksi myöhemmällä iällä, hänen avioliittonsa voi ajautua eroon huolimatta siitä opetuksesta, mikä siihen liittyy jne. Tasa-arvoinen avioliitto on monen kirkon edustajan mielestä tuomittava juuri sen vuoksi, ettei siinä toteudu jokin avioliiton "ylimaallinen" tai ihanteellinen tulkinta, vaan se ikään kuin alistaa avioliittoinstituution kahden eri osapuolen sopimukseksi olivat he sitten miehiä tai naisia. Hengellisyyden, Jumalan toiminnan ja johdatuksen kannalta katsottuna institutionaalinen asioiden ymmärtäminen on hieman hankalaa siksi, että toisaalta on se opetus, että ne sinällään tukevat ihmistä, hänen heikkouksiaan ja puutteitaan ja toisaalta sitten se, että instituutioita sinällään on vaikea lukea automaattisesti jumalallisiksi kuitenkaan, jos niitä ei Jumala elävöitä, ihmiset niissä epäonnistuvat, eikä Jumalan henki niitä ohjaa kussakin tapauksessa . Opetuksellisesti asia on ristiriitainen ja voi kysyä sitä, ovatko ongelmat sen seurausta, etteivät ihmiset pysty milloinkaan toteuttamaan sitä, mitä heille opetetaan. Myös tietysti kokemuksella on merkitystä ja moni uskookin siihen, että kirkon opetukset ovat myös kokemuksellisesti todistettavissa oikeiksi, mutta sitten jää kuienkin se puoli asioista avoimeksi, mikäli on myös toisenlaista kokemusta liittyen tähän opetukselliseen puoleen. On valitettavaa, jos kirkko opettaa jotain, mikä on liian suuressa ristiriidassa muuttuvissa olosuhteissa tapahtuvan käytännön kokemuksen kanssa, koska silloin siitä tulee helposti melko autoritäärinen ja erilaiset institutionaaliset korostukset saavat yliotteen. Toisiaan vastakkain siis ovat kirkko ja sen monet "institutionaaliset" toimitukset ja niihin sisältyvät opetukset että ihmisen elämä, sen monimuotoisine toteutuksineen ja kokemuksineen.🙄

Kaipuu ja kokemus siitä - Suomi 100

Viime päivinä olen taas miettinyt sitä, mitä ajatuksia ja kokemuksia syntyy pelkästä kuulemisesta ja katselemisesta eli melko suppeasta osallistumisesta tiettyjen aiheiden käsittelyyn. Tosin ei välttämättä passiivisesta siinä mielessä, ettäkö kuunnellut asiat eivät olisi kiinnostaneet. Olisi siis sanottava, että mitä ajatuksia syntyy siis enemmänkin aktiivisesta valinnasta sen suhteen, mitä kuuntelee. Kuuntelemiani ohjelmia lähinnä TV:n tarjoamista ohjelmista ovat tällä kerralla olleet tangomarkkinat ja monet Suomi Areenan keskustelut.
Ensiksi tango. Suomalainen tango on saanut jo vuodesta 1985 laulukilpailun Seinäjoella, jossa on valittu tangokuninkaallisia. Suomalaisen tangon suuret säveltäjänimet Unto Mononen ja Toivo Kärki sävelsivät tangot jo 1900-luvun alkuvuosikymmenistä eteenpäin, jolloin myös Suomen yhteiskunnallinen tilanne hyvin todennäköisesti vaikutti tangosävellysten syntytilanteisiin ja niiden sanoituksiin. Kun omassa lapsuudenkodissani muistan 1960-luvulla tangojen soineen aika tiheään mm lauantain toivottujen levyjen soidessa, niin vieläkin kykenen muistamaan sen eräänä lapsuuden kokemuksenani, miten jonkun tangon kuten Taisto Tammen laulaman Tango merellä soi ikävöivä tunnelma sai keskittymään kuuntelemiseen samoin kuin tangon Satumaa kaihoisa tunnelma tai monien Olavi Virran laulamien tangojen tunnelma, vaikka aina kaikkien tangojen sanoituksista ei siinä iässä kaikkea voinut ymmärtääkään.

Suomalainen tango sisältää monien tunteiden kuvaamisen kertoen kaipauksesta, kaihosta, rakkaudesta, kärsimyksestä, onnesta ja sen tavoittelusta, ikävästä, arasta ihailusta ja hiljaisesta odotuksesta usein rakkaussuhteissa, mutta myös monista tunteista yhteydessä luontoon, ikuisuuteen ja johonkin saavuttamattomaan maailmaan. Henkistä ja aineellista ravintoa etsien tangon sävelmät soivat kesäyössä, merellä, satumaassa, hiljaisella kylätiellä, onnen maassa, rakkaan silmiä katsellessa, liljankukkaa ihaillen, täydenkuun loisteessa, kuun sillassa, kuun loisteessa, tähtien alla, rannalla, sateessa, eron hetkellä, joka on kaunis, tulen liekissä jne. tässä joitakin tangon aiheita siteeraten.
Jollain tapaa suomalainen tango on hitaanluonteisena sellainen, jota ei välttämättä kerrallaan kovin montaa kymmentä kappaletta enempää oikein jaksaisi ja siksi tangomarkkinoiden anti yhdellä kerralla riittääkin pitkäksi aikaa eteenpäin. Toisaalta idea markkinoiden ympärille rakennetusta tangotarjonnasta on hyvä, koska silloin se luo yhteisyyden tunnetta juuri suomalaisen tangon tuomiin tunnelmiin nähden ja monet elämän ongelmat tulevat näin jaetuiksi suuren ihmisjoukon kanssa. Sotien jälkeiset yhteiskunnalliset ongelmat, jotka ovat heijastuneet tangon aiheisiin tulevat taas kerran käsiteltyä ja kenenkään ei siksi tarvitse tuntea itseään yksin jääneeksi näiden ongelmien kanssa. Nuoremmat ikäluokat taas löytävät tangoista muita näkökulmia. Pukuloisto, esiintymislavat ja äänentoisto muuttavat vanhojen tangojen ilmettä monella tavalla. Hyvinvointi, jota tangomarkkinat edustavat, ikään kuin muuttaa tangojen alkuperäistä sanomaa ja tekee joistakin kappaleista sisällöltään hieman pateettisia. Tosin myös nykyvuosien pukuloiston merkitys on sekin jo markkinavuosien kuluessa hieman menettänyt merkitystään, sillä juhlapukeutumisen taso on kokenut nousunsa eikä sillä saralla ole enää kovin paljon uutta saavutettavaa, niin hienoja ovat esiintymisasut olleet niin kuin juhlapuvut kuninkaallisilla yleensä ovatkin, mutta niin on myös nykyisin demokraattisilla ja tästä sitten siirrynkin Porin Suomi Areenan tarjoamiin keskusteluihin.

Kuunnellessa eri alojen ammatti-ihmisten keskusteluja hyötyy siinä, jos ei ole jotain alaa opiskellut. Näin on nykyisin koulutusyhteiskunnassa, että kaiken koulutuksen saamisessa ei tarvitse itse hakeutua oppilaitoksiin, vaan paljon oppii muita kuuntelemalla ja tietysti lukemalla asiantuntevia kirjoituksia aiheista, jotka eivät käsittele juuri omaa alaa. Myös kansalaisjärjestöissä toimiminen on osa kokoikäistä oppimista ja usein oman koulutusalan laajentamista. Oma taustayhteisöni Martat olivat mukana Suomi Areenassa keskustelemassa ruuan tuottamisesta, sen yhteiskunnallisista markkinointi- ja myyntiketjuista ja sen arvostuksesta sekä suomalaisesta ruokaperinteestä.
Suomi Areenan keskusteluihin viitaten niiden keskustelijoiden kuunteleminen, jotka edustavat samaa kuin oma koulutusala, toivoo olevan niin hyviä, ettei jää sellaista tunnetta, että esiintuodut näkökulmat ovat liian kapeita, aiheen käsittely jää liian pintapuoliseksi tai suorastaan puutteelliseksi tms., jolloin tietysti turhautuu kuulemaansa ja pahimmillaan ärsyyntyy siitä, eikä enää täysin luota järjestävien tahojen asiantuntemukseen. Koska keskustelijoiden joukossa on myös paljon yhteiskunnallisia vaikuttajia, poliitikkoja ja eri alojen johtajia, keskusteluista ja aihealueista saa yleiskuvan niistä ongelmista, jotka juuri tällä hetkellä ovat ajankohtaisia monilla ammattialoilla tai yhteiskunnallisen kehittämisen kysymyksissä.
Yksineläville ihmisille, pienten lasten vanhemmille ja muuten työstään uupuneille, joiden jokapäiväiseen elämään ei kuulu keskustelu kaiken maailman asioista, Suomi Areenan tarjoama keskittynyt lähes viikon kestävä ohjelmatarjonta on tervetullut, jos sitten silloinkaan ehtii kovin montaa tuntia kuunnella aktiivisesti, mutta ainakin siihen mahdollisuus on. Tietysti TV tarjoaa samantyyppisiä ohjelmia muulloinkin, joten Suomi Areenan kaltainen tapahtuma antaa eniten kyllä paikkakuntalaisille ja lähikunnissa asuville, jotka helposti pääsevät itse mukaan paikan päälle ja voivat sillä tavalla osallistua muutenkin kuin pelkkinä korvina, ainakin toivottavasti.

Hevosilla mennään...

Alkukesän hevosleirillä mukana olleena palasin joihinkin lapsuusmuistoihin. Pari kertaa muistan olleeni hevosen kyydissä, mutta muuten hevonen jäi omana lapsuuusaikanani aika tuntemattomaksi eläimeksi, vaikka sellainen meidän kotipiirissä olikin toisen isovanhemman omistuksessa jonkin aikaa sodanjälkeisessä Rovaniemessä. Pitkin matkaa tosin hevonen on ollut silloin tällöin esillä, yhdet hevosravit on käyty ja monia seikkailukirjoja luettu ja elokuvia katsottu hevosteemalla.
Lastenlasten kanssa on käyty viime vuodet hevostalleilla, mutta varsinainen ratsastusharrastus alkoi heillä n vuosi sitten ja nyt ollaan jo ratsailla tallin lähiympäristössä. Nopeasti on taito karttunut ratsastuksessa.
Hevostalli, joka nyt on tullut meille tutuksi, on jo useita vuosikymmeniä vanha talli Nuppu. Sen hoitaja on lapsuudestaan lähtien ollut hevosten kanssa tekemisissä ja sen huomaa. Hevosten hoito sujuu ongelmitta ja ne voivat hyvin.
Leirimme aikana sattui vain yksi pieni hevosen pillastus, kun se ponnahti etujaloilleen ja ratsastaja putosi kyydistä, mutta pahemmilta vältyttiin ranteen hieman venähtäessä kuitenkin. Itse sain kokea hevosen tulevan vapaana takaapäin istuessani ruohikossa, mutta se oli tallin kiltein hevonen ja ehdin pois alta ennen kuin hevonen olisi astunut päälleni, jota se tuskin olisi edes tehnyt, mutta katosin kuitenkin istumapaikaltani vähin äänin, koska muita ei ollut paikalla. Leirin sääolosuhteet olivat hyvät lukuunottamatta yhtä sadepäivää. Kun hevoset kastuvat märiksi, ratsastus on hankalaa ja siksi sellaiset leiripäivät kuluvat sadevarustein hevoskyydissä rattailla tai sitten tallin sisätiloissa.
Hevosten kanssa pitää seurustella päivittäin monta tuntia, jos niistä aikoo saada kesyjä ja ratsastukseen tottuvia. Niiden harjaaminen, lannan lapioiminen ja ruokkiminen ovat täysipäiväistä puuhaa, mikäli hevosia on useita kuten tässä tallissa eli enimmäkseen siinä kymmenen hevosta. Ne kaikki ovat erilaisia. Lapset voivat taluttaa niitä ja ne tottelevat ratsastettaessa lasten jalan kopsautuksia, kun niitä saatetaan laukkaan tai juoksuun. Myös pieniä esteitä ylitetään tällä tavoin hevosia ohjaten myös suitsista vetäen ja pienin raipan iskuin.
Leirin lapset olivat oppineet jo melko hyvin hevoshoidon alkeet, eivätkä hevoset tempoilleet oikeastaan ollenkaan heidän niitä taluttaessa. Hevosleiriä seuratessani ajattelin, että kokeilen itsekin vielä hevosen selkään nousemista.
Oli kyllä kiva seurata myös sitä, että lapset tottelivat leirin vetäjää siinä, mitä hevosille oli kulloinkin tehtävä. Valjaiden kiinnittäminen ja hevosten juottaminen ja syöttäminen sekä niiden laitumelle vieminen sujuivat.
Lasten omat ruoka-annokset jäivät tosin pikkuriikkisiksi, mutta kyllä ruokaa tietysti jonkin verran kului näin leiriavustajan ja ruuanlaittajan näkökulmasta ja varsinkin pizzaa, makaronilaatikkoa, lettua ja riisipuuroa. Olisiko pitänyt kuitenkin olla enemmän jokin päiväohjelma, jolla esim jäätelön syöntiä olisi ajoitettu vasta ruokailun jälkeen tapahtuvaksi? Usein leiriohjelmissa ei tällaisia pikkuseikkoja huomioida, vaikka ratsastus on kuitenkin sen verran rankkaa hommaa, että paitsi hevoset myös leiriläiset tarvitsevat energiaa sitä varten. Siksi syömisiä ei tulisi korvata makealla kuten lapset tekevät, jos heitä ei valvo ja neuvo.

Katselua...

Katselua on monenlaista, arkipäiväistä, miettivää, havainnoivaa, vastaanottavaa, sisäistä eli omiin ajatuksiin, mieleen ja visualisointeihin keskittyvää ja vaikuttavaa kuten ovat rakastava tai tuima katse. Äitini kertoi lapsuudestaan isänsä katseen olleen joskus niin vaikuttavan, että usein sanoja ei tarvittu tämän katseen tulkitsemiseen. Näinköhän?
Viime päivinä olen katsonut TV:tä tavallista enemmän. Itseasiassa TV:n katselu on jäänyt lähestulkoon kokonaan viime vuosina tietystä syistä, joihin en ryhdy nyt paneutumaan sen enempää. Sen sijaan mietin katselukokemusta eräiden nyt näkemieni TV- ohjelmien äärellä.
Vain kenties muusikot ja kevyen musiikin tuottajat sekä laulajat ja urheilijatko kyynelehtivät? Tämän totesin katsoessani joitakin jaksoja Vain elämää -sarjasta ja Supertähdet-ohjelmasta sekä Tanssii tähtien kanssa-ohjelmasta. Nämä ovat olleet hyvin suosittuja ehkä juuri siksi, että niissä tunteet ovat esillä niin paljon, koska musiikkiin yleensä niitä liittyy niin paljon ja myös urheiluun ja ihmisten omat kokemukset hautautuvat usein sen alle, mitä niistä välittömästi välittyy yleisesti ns. suurelle yleisölle. Kun ohjelma tuo nämä urheilijoiden tai muusikoiden henkilökohtaiset muistot ja elämykset esiin, ne usein lisäävät musiikin tai urheilun jo ennestään sisältämää tunnemateriaalia, johon tietysti kuuluvat myös sanoitukset ja urheiluselostukset.
Usein muusikot ja urheilijat ovat myös haastateltavina erilaisissa ohjelmissa, mutta heidän omat selontekonsa eivät usein ihan yllä siihen, mihin tuotetut ohjelmat, joissa useampi ihminen keskittyy sanottavaan ja kuunneltavaan aiheeseen sekä siihen liittyvään tunnemateriaaliin.
Tällaisia ohjelmia, joissa kyseessä on jokaisen taito kertoa omista kokemuksistaan ja siihen liittyen palauttaa niihin liittyvä tunnetila tai ilmaista jotain uutta laulullisesti, kehollisesti tai sanojen avulla, on ollut mielestäni liian vähän aiemmin vielä parikymmentä vuotta sitten. Jos pystyy sanallisesti tai musiikillisesti purkamaan kokemuksiaan on jo sillä tiellä, että kenties tulee otetuksi vastaan ihmisenä, jota on mielenkiintoista tavata ja kuunnella, koska silloin voi itsekin oppia aina jotain. Itse olen ihaillut suuresti sellaisia juuri muusikkoja tai muita julkisuuden henkilöitä, joiden ajatuksissa on sellaista sisältöä, johon voi omat tunteet ja kokemuksensa liittää ja ymmärtää elämää jossain laajemmassa yhteydessä. Tietysti kirjallisuudella on sama tehtävä, mutta tarvitaan myös asioita kiteyttäviä henkilöitä tekemään tätä jokapäiväisessä mediassa.
Moni pelkää tunteidensa esiintuomista ja siinä mielessä avautumista muiden edessä. Siihen liittyy itsesuojelua juuri siksi, että pelko saada osaksensa jotain negatiivista ja torjuvaa on suuri. Tunteisiin liittyy kuitenkin se puoli asiassa, että tunnepurkauksiin kuuluu osana aina oman itsensä kokoaminen ja sillä tavalla itsensä analyysi. Analyysia ei kannata jättää vain muiden varaan. Kukaan tuskin voi myöskään elää vain tunteiden tai jonkun yhden tunteen varassa liian pitkään, sillä oma fyysinen keho kantaa tunteita ja kehollisuus voi jähmettyä, jos sen kantamia tunteita ei välillä "tuuleta", mieltä tyhjennä ja ajatuksia vilvoita. Tosin joskus joutuu myös miettimään sitä, missä tunteet sijaitsevat: ovatko ne vatsassa kuten jännitys, sydämessä kuten rakkaus, päässä kuten ihailu ja kuuleminen sekä katseleminen, jotka kuitenkin voivat joskus lävistää myös koko ruumiin vrt sekäpiitä karmii, sydäntä särkee, tuntuu luissa ja ytimissä jne.
Samanlaisia tunteita kuin mainitsemissani ohjelmissa ei usein kohtaa arkipäivässä, mutta usein erilaiset juhlatilaisuudet saavat niitä tuntemaan. Kyyneleet tulevat surun kohdatessa ihmisen, mutta niihin liittyy myös nautintoa iloa kohdatessa. Tietysti tässä on eroa ihmisten ja kenties kansallisuuksien välillä. Henkilökohtaisiin tunne-elämyksiin liittyy se vaikea aspekti, että niihin on joskus ulkopuolisten vaikea samaistua ja siksi niiden ilmaisemiseen tarvitaan usein jokin ohjelmaformaatti tai jokin muu tapahtuma, joka kanavoi tietyn tunteen niin, että mahdollisimman moni voi sen kokea samanlaisena. Mieleeni onkin usein tullut ajatus, että elämme aikaa, jolloin yhä enemmän tarvitsemme tällaisia yhdessä kokemisen mahdollisuuksia, koska yksilöllisten tunteiden tai jopa pienen ryhmän kuten yhden perheen tai muun harrastusryhmän tms. tunteiden edessä, niin moni jää niistä osattomiksi. Hyvä yksilö, olet siis turvassa tunteittesi kanssa, jos voit ne jakaa niin, että mahdollisimman moni kanssasisaresi tai -veljesi voi samaistua tunteisiisi, joiden syntyprosessi ja alku voi olla niin moni asia maailmassa. Omasta puolesta totean, että olen jo kauan haaveillut kirjan kirjoittamisesta, jossa juuri kokemus ja tunteminen olisivat keskeisiä. Kuitenkin se on siirtynyt tuonnemmaksi, koska myös moni muu sellainen tuntemiseen liittyvä asia, johon sanat liittyvät vasta sen jälkeen, kun kokemus on jo syntynyt kuten katselussa, on vienyt huomioni.
Lopuksi vielä pieni huomio tuohon kuvaan liittyen. Tein tämän formaatin vesivärityöstäni puhelimen editorilla, jossa on harmittava pieni virhe sanassa Beautiful. Ehkä se päivittyy sitten oikein joskus tulevaisuudessa.

Hiljaista täällä. Kuinka hiljaista voi hiljaisuus olla?

Tämänkertaisen blogitekstini otsikko ei varsinaisesti kuvaa sitä, mitä aion tällä kertaa julkaista blogissani. Se on vain otsikkona itseäni kiinnostava, kun usein aivan hiljaa ollessa syntyy jokin ajatus ja viriää energiaa, josta ei etukäteen aina tiedä, millaista toimintaa siitä syntyy. Tämän olen kokenut joskus, kun olen ryhtynyt johonkin käsillä tekemiseen, johon kuitenkin ajatukset ja valmistelut vaikuttavat aika paljon kuten kaikessa työhön ryhtymisessä.
Laitan esille tähän joitakin vesiväreillä tekemiäni taidekortteja, joita innostuin tuunaamaan puhelimeni kuvankäsittelyohjelmalla. Sillä voi kuvan värisävyjä vaihdella ja saada siten erilaisia variaatioita omista töistään. On tosin todettava,että koska omat tähänastiset "maalaukseni" ovat vain postikortin kokoisia, minulla olisi aika paljon työtä tehdä niistä isompia ja jos haluaisin toteuttaa töitä usean värisinä, työtä tulisi vielä sitäkin enemmän.Tulevaisuuden harrastukset ovat monien muiden käsitöiden ohella aika lailla siis lukkoonlyötyjä. Teknistä osaamista haluaisin hieman lisää siksi, että suoriutuisin töistäni jossain kohtuuajassa ja saisin aikaan sellaisen tuloksen, johon voin olla tyytyväinen. Tässä siis muutama vesivärityö, joista minulla on alkuperäinen kortti tehtynä ja muut ovat sitten kuvankäsittelyohjelman värivariaatioita siitä. Lukijan arvaukseksi jää se, mikä näistä väreistä on alkuperäinen työni.

Enkeliohjausta tarjolla

Opiskellessani teologiaa törmäsin joitakin kertoja ns.New Age-liikkeen nimeen jo useita vuosia sitten,jota omat oppi-isäni eivät pitäneet kovin suotavana, omaksuttavana ja seurattavana liikkeenä. New Agen juuret ovat uushenkisyyden etsinnässä ja uskonnollisuudessa, jossa elämänkatsomusta muodostetaan monista erilaisista henkisistä virtauksista ja uskonnoista käsin. Kaikki uushenkisyyttä etsivät eivät pidä itseään mihinkään liikkeeseen kuuluvina. New Age-liike ei ole myöskään uusi uskonto, vaan se on enemmän nimitys toiminnalle, jossa henkisyyttä tarkastellaan vapaana uskonnon joistakin traditionaalisista harjoittamisen tavoista ja tyyleistä. Viittaan edelleen Wikipediaan, josta löytää New Age-liikkeen hyvän kuvauksen.
Omassa viitekehyksessä eli teologisessa tiedekunnassa samalla tavalla perinteiselle uskonnolle vaarallisena ei ainakaan 80-luvulla pidetty esim ns maallistumista, vaikka sekin on irrottanut ihmisiä perinteisestä uskonnon harjoittamisesta. Vaikka elintason ja työn merkitykset ovat monen kohdalla vieroittaneet ihmiset kirkon tarjoamista tilaisuuksista ja jumalanpalveluksista, siihen korjausliikkeeksi ei ole kovin yleisesti hyväksytty New Agen kaltaista uuden henkisyyden etsintää.

Olen viime päivinä lukenut uudelleen joitakin kirjoituksia tähän uushenkisyyteen liittyen, selannut enkelivideoita, tutustunut tarjontaan, jossa uskotaan saatavan voimaa energioista, jotka liittyvät avaruuteen, planeettojen liikkeeseen ja luonnon eli auringon valoon. Kivet, puut, kukat ja värit symboloivat kaunetta ja rakkautta. Niiden tarkastelua eheyttä ja parantavaa energiaa toivovan tulee lisätä elämässään jne. Henkisyyden ilmaisuja ovat yleisluonteiset elämänviisaudet, aforismit ja hindulaisen filosofian jotkut korostukset kuten rakkauden epäitsekkyys, joka on jumalallisuuden merkki ja jolla myös Jumalaa rakastetaan puhtaimmin. Tosin tässä yhteydessä pitää huomauttaa, että joitakin intialaisia filosofeja jopa Wikipedia pitää 60-luvulla esiintyneen hippi-ideologian edustajina, johon sitten äkkiä kuuluvat myös tietyt jutut seksuaalisuuden kysymyksissä ja huumeidenkäytön alueilla ja joita pidetään esillä juuri hindulaisuuden kohdalla. Näin Wikipediassa.

Uusimmassa enkeliviestinnässä siis enkelit viittaavat auttajiin ja ohjaajiin jumalallisen rakkauden ja epäitsekkyyden tiellä, jota ihmisen tulee kulkea yhä enenevässä määrin. Tämä rakkaus opettaa ihmiselle rakkauden puhtainta muotoa ja sen tarkoituksena on puhdistaa ihminen ja kuljettaa ihmistä kaikkiin korkeimpiin energiohin, mitä maailmassa voi olla. Enkeliohjaukseen kuuluvat myös kaiken ihanuuden kokeminen luonnossa ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Enkeliohjauksen tarkoituksena on varjella ihmisen sielua vihalta, katkeruudelta ja pettymyksiltä, jotka kohdistuvat häneen joko itsestä sisältä tai muilta ulkoapäin. Sisäisessä kilvoituksessa ihminen pyytää enkeleitä apuun jokaisen negatiivisen tunteen tai muun negatiivisen asian kohdatessa hänet. Apuna voivat olla myös ns selvännäkijät. Enkeliohjauksessa ihminen oppii toimimaan niin, että rakkaus ja vapaus lisääntyvät. Ihmisen ei tarvitse kantaa huolta tekojensa seurauksista, huonosta omastatunnosta tai teinkö oikein-epäilyistä silloin, kun hän toimii rakkaudesta ja pyrkii tekemään parhaansa eli kaiken, minkä voi.
Uushenkisyyden messut eli Minä olen-messut järjestetään lähes joka vuosi Suomessakin. Kirjallisuuden ja kurssien tavoitteena on päästä etenemään tietoisuuden kasvussa mitä tulee omiin mielenliikkeisiin nähden ja rakkauden toteutumiseen nähden. Tätä tietoa voi ostaa itselle.
Jotkut uushenkisyyden parissa toimivat ovat sitä mieltä, että tämä mielen tietoisuus ja pyrkimys rakkauteen ovat uusi mahdollisuus koko ihmiskunnalle parantaa maapallon elinolosuhteita jne. Teologian alan edustajana ja sen ylimmän tutkinnon suorittaneena, tulee kuitenkin mieleen se, millä vakavuudella tällainen uusi mahdollisuus olisi otettava vastaan. Kuinka voimat riittävät tämän kohottautuneen energian ilmaisemiseen ja ilmentämiseen? Mitkä ovat omat tapani edistyä siinä: luovuus, taide, kirjoittaminen, rukous, meditaatio? Olenko ymmärtänyt asian oikein eli olemmeko uuden tehtävän edessä, jossa edessä ovat uudet vaatimukset ja saavutukset ihmiskunnan historiassa? Ovatko lapset tässä suhteessa eri asemassa? Mitä heiltä vaaditaan tällä kohottautumisen tiellä? Mitä tuo asiantuntijuus kysymykseen mukanaan? Kuinka paljon pitää olla tietoa, kokemusta, ymmärrystä eri aloilta psykologiasta, lääketieteestä, astrologiasta, tähtitieteestä, kirjallisuudesta jne. ennen kuin voi arvioida näitä uushenkisyyden aiheita ja suuntauksia sekä niiden merkitystä ihmisen hyvinvoinnille, kun ottaa huomioon sen, kuinka suuri merkitys ainakin aiemmin ihmisille ovat yleensä uskomisen kysymykset olleet ja kun niin moni kysymys on aina vaan avoin. Epäilemmehän myös maapallomme kestokykyä tulevaisuutta arvioitaessa (jätevuoret, ihmisten määrä, ruuan ja tilan riittäminen). Onko kysymys sanoista ja termeistä, niiden uudelleen määrittelyistä ja niiden uudenlaisen tehon etsimisestä vai kosmisista liikkeellä olevista voimista?
Huolimatta näistä ja monista muista kysymyksistä, joita parhaillaan mietin uushenkisyyteen liittyy uusia mahdollisuuuksia tarkastella asioita ja olen siitä hyvin kiitollinen, että saan itsekin yhdessä enkeleiden ja koko luomakunnan kanssa etsiä uusia tapoja lähestyä kysymyksiä elämän voimista, rakkaudesta, voimaannuttavista ajatuksista, olemassaolosta ja muusta sellaisesta ihmistä auttavasta ja tukevasta.

Jumalan huolenpito

Kun viimeksi kirjoitin blogitekstiä, niin suuri osa siitä hävisi jonnekin ja teksti jäi paljon lyhyemmäksi kuin olin sen kirjoittanut. Tää blogger tallentaa kyllä automaattisesti aina luonnoksen tekstistä, mutta kuitenkin sen onnistui kadota ja jäljelle jäi vain noin puolet siitä. Osin siksi jatkan jonkun ajatuksen viimeisen blogitekstin loppukappaleesta.

Kun lukee Raamatun aiheita Jumalan huolenpidosta yksilöä ajatellen, niin paljon käytettyjä ovat Jeesuksen sanat: kuka teistä voi murehtimisella lisätä päiviensä määrää tai katsokaa kedon kukkia...kuten Matt 6:27,28 ja Luuk 12:7 (muitakin kyllä löytyy, ehkä lisään niitä myöhemmin). Usein kristillinen julistus kuvaa ihmistä, joka on monien ahdistusten alle joutunut, kärsivä tms.ja siitä syystä hänen tuntonsa Jumalan huolenpidosta on kadonnut. Hyvä esim tästä on Jobin kirja Vanhassa Testamentissa.
On kuitenkin aina se mahdollisuus, että jos ei koe Jumalan välittävän itsestä, voi alkaa itse välittää itsestä ja ryhtyä ottamaan vastuu itsestä siinä määrin kuin se on mahdollista. Oliskohan onnistunut Jobilta hänen "yhteiskunnassaan"?

Luin juuri teoksen Julia Cameronilta (Kultasuoni), jossa myös hän neuvoo ihmistä, joka odottaa rakkautta itsensä ulkopuolelta, Jumalalta tai ihmisiltä ryhtymään itse rakastamaan itseään ts.olemaan itse itselleen tuo rakkaus. Rakkauden odottaminen voi nimittäin johtaa juuri kokemukseen rakkaudettomuudesta tai psykologisesti tulkittuna riippuvuuteen siitä, keneltä rakkautta odottaa. Itsensä rakastamista on kuitenkin usen tulkittu narsistisesti itseihailuna, vaikka se olisikin mm.lähimmäisenrakkauden käskyn mukaan käskyn toinen puoli. Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi, voi tarkoittaa myös sitä, että jos et rakasta itseäsi, et pysty rakastamaan myöskään lähimmäistäsi.
Kaikki ihmissuhteet, joissa elämme, tuovat tavalla tai toisella eteen kysymyksen rakastamisesta sen eri muodoissa ja variaatoissa. Siinä voi olla kysymys ystävällisyydestä, toisen huomioonottamisesta, kärsivällisyydestä, luottamuksesta, toivosta, toiselle tilan ja rauhan antamisesta, ikävöinnistä, intohimosta, ilosta...kuka osaisikaan kaikkia näitä rakkauden ilmaisutapoja tai hallitsisi rakkauden kielen, vaikka sitä on maailman kirjallisuus täynnä.
Minua itseäni askarruttaa eniten tällä hetkellä se, kuinka Jumala rakastaa yksilöä? Onko se samaa kuin rakkauden saaminen vanhemmilta tai ystävältä. Voi tietysti olla, että Jumalan mieltäminen persoonaksi tai persoonalliseksi ikään kuin viittaisi siihen, että hänen rakkautensakin pitäisi olla samaan viittaavaa kuin joltain henkilöltä saatu rakkaus. Jumalan rakkauden kokeminen voi kuitenkin olla vaikea tunnistaa, mitä se voisi tällaisena persoonallisena olla, kun Jumala aika harvoin tuntuu antavan kenellekään esim aineellisia hyviä.
Hyvä lukijani, koetko sinä, että Jumala rakastaa juuri sinua yksilönä? Raamattu sanoo, että Jumalan olemus on rakkaus. Ehkä hänen rakkautensa tarkoittaa sitä, että me otamme sen välineeksi ja työkaluksi suhteessa itseemme. Jokainen meistä siis tekee Jumalan rakkauden konkreettiseksi, kun me rakastamme itseämme. Tämä voi kuulostaa kornilta, mutta jos jää odottamaan jotain tunnetta tms. konkreettista asiaa, joka vakuuttaisi itselle, että nyt tämä on se Jumalan rakkauden ilmentymä, niin voi olla, että siitä ei synny mitään muuta kuin itsen tarkkailua. Sen sijaan rakkauden aktivoiminen itse, voi tuottaa jotain myös kokemuksena ja tekona. Tietysti tavallisimmin on perusteltu Jumalan rakkautta sillä, että hän rakasti koko maailman viitekehyksessä myös juuri sinua ja minua pelastusoperaatiollaan Jeesuksen ristinkuolemassa. Toiseksi on kirkon synty ja sen saamat yleiset rakkauden välineet kuten kaste, ehtoollinen ja virka, joiden kautta voi kokea Jumalan rakkauden ja siunauksen, sekä muiden samalla tavalla uskovien kautta. Kuitenkin jää vielä tämä aivan oma henkilökohtaisen kokemuksen alue, johon liittää Jumalan rakkaus ihan itseä kohtaan, kun se ei voi olla niin, että Jumala rakastaisi jonkun ominaisuuksia, luonnetta, lahjakkuutta tai ulkonäköä, joissa on usein kyse ihmisen itse tehdyista rakkauden aiheista. Kuulostaisi kornilta ainakin itsestäni. Ehkä Jumalan rakkaus on parhaimmillaan sekoittunut siihen, minkä koemme rakkaudeksi sen ollessa meille aito kokemus. Voimme tunnistaa oikeassa rakkaudessa Jumalan läsnäolon, mutta kuitenkin ongelmaksi jää se, voiko ihminen olla ja millä tavoin Jumalan rakkauden kohde suoraan yksilöllisesti tai yksilönä persoonallisine ominaisuuksineen, kun rakkaus ymmärretään persoonallisena kokemuksena. Jonkinlaisena sellaisena sen voi kokea kenties uskonnollisessa viitekehyksessä.
Voi olla, että joku luopuu kokonaan uskosta Jumalaan, kun ei ole kokenut yksin ja pelkästään Jumalaa ja hänen rakkauttaan konkreettisena jossain yksin ollessa, yksinäisenä, tyhjiön kaltaisessa olotilassa, jossa ei ole ympärillä mitään. Täydellistä tyhjiötä on kuitenkin vaikea luoda. Jotkut pystyvät kuitenkin lähestulkoon sellaisen aikaansaamaan, mutta onhan sentään avaruudessakin jotain, vaikka siellä kappaleet ovatkin hyvin kaukana toisistaan ja se joidenkin mielestä onkin verrattavissa tyhjiöön jossain hyvin kaukana. Onko siellä enää mitään, edes siis Jumalaa, voidaan kysyä. Avaruudellinen symboli rakkaudessa usein viittaa Jumalan käsittämättömään suuruuteen ei nykyiseen avaruustutkimukseen, jolla on aika vähän yhteyttä em seikkoihin rakkaudesta ja sen persoonallisesta kokemuksesta.

Kirkkovuosi

Kirkon elämässä toteutuu kirkkovuosi. Jotkut kirkkovuoden tapahtumat ovat myös kansallisia juhlapyhiä. Kirkon kalenterin voi ostaa kirjakaupasta, jos haluaa erityisesti seurata kirkkovuotta ja eri sunnuntaille valittuja Raamatun tekstejä. Samana pysyviä ovat siis nuo juhlapyhät ja niiden aiheet.
Kirkkovuosi rakentuu siis historialle siinä merkityksessä, että Raamatun tekstit ovat syntyneet parituhatta vuotta sitten, vaikka niitä pidetään sellaisina, joiden sanoma ei vanhene. Myös muissa uskonnoissa kuin kristinuskossa on oma kalenteri, joissakin vuosiluku, jota nykyisin elämme länsimaissa, on myös eri.
Kirkon elämän perustukset ovat siis laadittu jo kauan sitten. Viime päivinä olen miettinyt asiaa muutamasta näkökulmasta käsin. Ensiksi vuoden kierto samana pysyvien juhlapäivien ansiosta mahdollistaa tietysti sen, että niiden aikana voi syventää uskoaan ja tietämystään juhlapäivien synnystä, aiheesta ja merkityksestä myös itselle. Samana pysyvät juhlapyhät myös mahdollistavat sen, että voi suunnitella asioita pitkälle eteen päin ja tehdä itselleen pysyvän toimintasuunnitelman samaan tapaan kuin on kalenterissa. Aina samana juhla-aikana siis sama ohjelma?
Kirkon kalenteri ikään kuin ohjaa siihen, että juhlapyhien vietolla olisi vakiintunut tapa toteutua samalla tavalla joka vuosi. Se luo elämään struktuuria, turvallisuutta ja vakautta, auttaa ihmistä ja tukee hänen toimintaansa oikeaan suuntaan?
Joskus tuntuu siltä, että kuten kirkkovuoden aiheissa, niin elämässäkin katse on vain historiassa ainakin siinä 50-60 ikävuoden jälkeen. Silloinhan kaikki olennainen on saavutettu elämässä. Elämän puitteet on luotu, työelämä on lähestulkoon takanapäin ja on aika keskittyä itseen ja ihmissuhteisiin syvällisemmin ja ryhtyä etsimään olennaisinta. Itseen keskittyminen tarkoittaa sitä, että oman lapsuuden rakennuspuut käydään viimeistään tällöin läpi lastenlasten elämää seuratessa, surraan monia sellaisia asioita, joiden mahdollisuudet valuivat käsistä osaamattomuuden tai ympäriltä tulleen vallankäytön vuoksi. Ehkä elämä ja ikä ovat siloittaneet sanoja, joita käyttää jne. Ihminen inegroi tällöin elämäänsä myös muistinvaraisesti.
Kirkon elämän mukaan on sallittua elää menneisyydessä/historiassa sitä mukaellen ja jäljittäen. On jopa suotavaa etsiä omasta elämästä pääasiassa niitä parhaita hetkiä ja asioita, joille rakentaa olemassaoloaan joka päivä samalla tavalla kuin kirkossa, jossa etsitään vanhojen tekstien pysyvää sanomaa ja merkitystä tässä ja nyt. Näitä oman elämän perustuksia ovat sellaiset kuten, että on saanut elämän lahjana, että on ihmisarvo, että on ihmisoikeudet, joita kannattaa aina silloin tällöin kerrata, mitkä ne ovat jne. Kaikki se, mikä on näiden vastaista, sen voi heittää roskikseen ja sille anoa armoa kuten väkivallan kokeminen ja todisteet siitä, omaan fyysiseen olemukseen kohdistuneet loukkaukset ehkä liian pitkään kestäneet painostavat ajatukset, epäonnistumiset talouden kysymyksissä, vihapuheet jne. Tämä luettelo on jokaisen itse laadittava sen pohjalta, minkä kokee epäoikeudenmukaisena ja masentavana. Samoin on itse mietittävä ne ihan konkreettiset seikat, jotka itseä kantavat elämässä.
Kirkon elämän esimerkin seuraaminen ja siihen oman elämän sijoittaminen ei tarkoita sitä, että kirkko samaistuisi sen nykyisiin joko kansallisiin tai kansainvälisiin johtajiin. Kirkon elämä esimerkkinä ylittää kansalliset ja eri kirkkojen raja-aidat ja sen idea palautuu Raamattuun. Samalla kuitenkin pitää miettiä sitä, mitä kaikkea kirkon elämässä on tapahtunut Raamatun syntymisen jälkeen (traditio), mitkä asiat ovat samalla tavalla kuin Raamatun ikuiset totuudet tulleet totuuksiksi kirkon elämässä. Kristinuskonhan sanotaan elävän totuuksien varassa. Näitä totuuksia etsimme myös jokainen omasta elämästä, mutta emme tavalla, jonka tarkoitus on paljastaa elämän synkät puolet, vaan tavalla, joka mahdollistaa elämän ilon, jatkuvuuden ja joka tuottaisi voimia elää siihen asti kunnes se on ohi,eletty loppuun,määrätty...
Kirkkovuoden parissa olevien aiheiden mahdollisuus tukea jokaisen yksilön elämää liittyy siihen, minkälaista julistusta ja toimintaa kirkossa on tänä päivänä. Vanhojen tekstien mukaan ottaminen siihen on omalla tavalla haasteellinen. Olisi toivottavaa, että ihmisen sekä fyysinen että henkinen hyvinvointi ja jaksaminen olisivat kirkon julistuksessa keskeisessä asemassa. Onhan usko Jumalaan, uskoa hyvään Jumalaan.

Ekumenia pääaineena

Minulla oli opintojen lisensiaattitutkintoon asti pääaineena ekumenia (ekumeniikka) Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Tein silloin opinnäytteen Kirkkojen Maailmanneuvoston toisen maailmansodan jälkeisen pääsihteeri W.A.Vissert't Hooftin käsityksistä kirkon ykseyteen liittyen. Siitä on kulunut noin 30 vuotta ja sen jälkeen luterilaisessa, anglikaanisessa ja muutamissa muissakin kirkoissa on hyväksytty naispappeus. Netistä löytää tarkemman katsauksen asiaan esim otsikolla naispappeus eri maissa ja eri uskonnoissa. Suurissa kirkkokunnissa naispappeutta ei ole, eikä siihen löydy hyväksymistä kirkkojen traditioista, elleivät kirkkojen nykyiset teologit ja johtajat sitä hyväksy. Tähän liittyen ekumeniassa on käyty keskusteluja kirkon virasta sen kokonaisuudessaan.
Toinen ekumeeninen kysymys kirkkojen välillä on ehtoollisyhteys tai sen puuttuminen. Keiden kirkkojen välillä on ehtoollisyhteys? Tämä kannattaa selvittää itselle, jos vierailee eri maissa ja kirkoissa. Kenties luvan ehtoollisella käymiseen voi kysyä myös paikan päällä tai lukea asiasta jokin yleinen katsaus nettisivustoilta. Ehtoolliseen liittyy eri kirkkokunnissa niiden omia opinkäsityksiä. Se ei ole aivan yksinkertaisesti kristittyjen yhteinen anteeksiantamuksen ateria, vaan joissakin tapauksissa välittää koko kirkon opin ja käytännön siihen osallistuvalle, joten se edellyttää ko kirkon jäsenyyden. Jos siis ajatellaan, että vain ehtoollisella saa synnit anteeksi, toisen kirkkokunnan edustaja ei niitä sitten saa ja asia on taas monimutkainen.
Kirkkojen jumalanpalvelus kokonaisuudessaan on oma ekumeeninen kysymys. Seurasin juuri youtubesta ortodoksisen ja katolisen kirkon messuja useita enkä voinut välttyä siltä ajatukselta, että esim juhlallinen ortodoksinen messu on enimmäkseen kuoron sekä pappien esittämien soolo-osuuksien liturgista oopperaa, jonka seuraaminen ja liturginen musiikki vaatii asiaan perehtyneen kuuntelijan ja jossa seurakunnan osallistuminen jää juuri vain ehtoolliseen. Vain jotkut sen osat ja äänelliset toteutukset voivat tuoda esille karismaattisen papin panoksen. Toista ovat nykyiset messusävelmät esim suomalaisessa Tuomasmessussa, jonka säveliin tosin sitten voi kyllääntyä hyvin nopeasti. Ongelmallinen kysymys kuuluukin tässä yhteydessä, kuinka moni osallistuu tai jää pois jumalanpalveluksesta juuri liturgisen musiikin tai muiden musiikkiesitysten takia. Tämä liittyy ihan kirkon tärkeästä tapahtumasta ja sanomasta riippumattomiin syihin viitaten näihin yksilön omiin valintoihin. Musiikillinen elämys on kuitenkin osa uskonnon harjoitusta ja siihen kytkeytyvät sekä uskonnolliset tunteet pyhän kokemisesta että hartauden tunteesta, jotka liittyvät uskonnon merkityksen arviointiin itselle. Samoin kuin kirkkorakennusten vaikutus ihmiseen. Nämä tunne-elementit ovat kuitenkin usein analysoimattomia ja siksi ne voivat vaikuttaa sekä negatiivisina tai positiivisina suhtautumisessa uskonnon harjoitukseen. Saarnoissahan näitä voisi tietysti käsitellä, mutta varsinaisesti saarnaan en tässä yhteydessä viittaa enempää.
Youtuben videoita katsoessani törmäsin myös kysymykseen kansallisuuden vahvistamisesta uskonnon avulla. Pienten lasten ehtoollisella käyminen on sekin oma kysymyksensä ja se, milloin siitä voi tulla lapselle itselle merkittävä. Kansallisuuden vahvistamisessa on tärkeää myös se kansallinen perintö, joka on vaikuttanut uskonnon harjoittamisen muotoihin. Virsimusiikissa on myös kansallisia piirteitä. Juuri tästä syystä kirkkojen ykseys voi olla täysin saavuttamaton idea ainakaan siinä merkityksessä, että kirkoista ja jumalanpalveluksista tulisi samanlaisia eri puolilla maailmaa, vaikka joillakin kirkkokunnilla onkin laaja kansainvälinen vaikutus ja olemassaolo.
Ekumeenista tutkimusta aiemmin lukeneena on joutunut toteamaan sen, että esteet ekumenian tiellä vaikeuttavat kristittyjen keskinäistä toinen toisensa hyväksymistä. Olisi niin innostava ajatus sellainen, että vierailu muualla maailmassa mahdollistaisi kirkossa yhteyden kokemista vaikkapa juuri ehtoollisen vieton ja siinä merkityksessä keskinäisen anteeksiannon merkeissä. Tietysti olisi mahtavaa saada myös ateriakutsu tavalliselle ruualle. Ehkä se on joskus osunutkin jonkun kohdalle matkaillessa ja kirkossa käydessä.

Yli vuorten

Blogini kirjoittaminen on loppunut, siltä tuntuu itsestäkin, kun aikaa vaan kuluu, eikä mitään tekstiä enää näy täällä. Nyt kuitenkin törmäsin yhteen hyvään elokuvaan (Yli vuorten, ohj. romanialainen Cristian Mungiu) , joka linkittyy väitöskirja-aiheeseeni. Laitan siitä muutaman ajatuksen näkyviin. Kysymys on elokuvan sanomasta, jota en löytänyt elokuvan arvostelijoilta. Kannattaa kuitenkin lukea niistä muutama tämän lisäksi.
Elokuvassa kaksi lapsuudenystävää kohtaavat. He ovat kasvaneet yhdessä orpokodissa toistensa ystävinä ja rakastavaisina. Toisesta, Voichitasta, on tullut sen jälkeen nunna ja toinen, Alina, on ollut tarjoilijana sekä asunut perheessä ja tehnyt siellä työtä. Alina tahtoo muuttaa nyt ystävättärensä luo luostariin, jossa molemmille ei ole omaa huonetta, vaan he jakavat Voichitan huoneen. Ystävyydessä Alina jatkaa kiintymyksen osoitusta, mutta Voichita viestii nunnakutsumuksensa velvoitteita. Tämän seurauksena Alinan mieli järkkyy ja se ja luostarin toimenpiteet johtavat hänet lopulta kuolemaan.
Elokuva näyttää hyvin sen, kuinka Voichita elää isä-suhdetta luostarin pappisjohtajaan tahtoen hänen siunauksensa ja hyväksyntänsä toiminnalleen, mutta Alina kapinoi, eikä hän kannata pappina toimivan johtajan ajatuksia ja mielipiteitä. Uskonnollisuus ei kiehdo häntä, eikä hän sopeudu luostarin ilmapiiriin eikä tapoihin. Hän ei saa myöskään Voichitaa mukaansa, joten edessä on täydellinen katastrofi. Alinan toimittaminen sairaalaan tapahtuu liian myöhään ja luostarin liian ankarat toimenpiteet ja kohtelu koituvat hänen kohtalokseen.
Ketä voi syyttää? Papilla ja hänen puolisollaan (elokuvassa äiti) on johdettavana luostarissa useita lapsia, tyttöjä, naisia, joiden kanssa asiat ovat Alinan tuloon asti sujuneet. Elokuva kuitenkin päättyy siihen, että luostari saa syytteen kuoleman tuottamuksesta ja se joutuu vastaamaan Alinan kohtelusta tuomioistuimen edessä.
Alinan tilanteessa vaikea kysymys on se, että hänelle ei ole aluksi luostarissa omaa tilaa. Voichita joutuu useita kertoja anomaan sitä, että tämä saisi jäädä luostariin, ennen kuin vaikeudet kasvavat. Alina ei pääse kokeilemaan luostarielämää kuin Voichitan kautta, eikä rakkaussuhde luostarissa ole kuitenkaan mahdollinen. Alina on kykenemätön itse ratkaisemaan tilannetta ja lähtemään luostarista. Miespuolinen pappi taas luottaa liikaa omiin kykyihinsä ja näkee Alinan käytöksen johtuvan paholaisen toiminnasta, jota hän yrittää torjua pahojen henkien manaamisella. Elokuvaa katsellessa kysyy itseltä, onko tämä menneisyyttä vai nykyaikaa? Voichitan uskonnollinen vakaumus ja antaumus johtavat hänet kauniiseen käyttäytymiseen ja rauhalliseen olotilaan ongelmista huolimatta. Asioista neuvotteleminen ja hyväksynnän saaminen ovat etusijalla. Alina taas kiivastuu, kapinoi, eikä pysty mihinkään sovinnolliseen noissa olosuhteissa. Jotkut elokuva-arvostelijat laittavat Voichitan ristiriitaiseen tilanteeseen, jossa kiintymys pappiin ja Alinaan risteilevät. Luostarikutsumus voittaa, mutta on eri asia se, millä tavalla siinä rakkaus eri osapuolten välillä on ratkaiseva. Isäsuhteen merkitystä hieman jo aikuisemmallakaan iällä ei voi vähätellä. Monet muut tekijät vaikuttavat rakkauteen ja asioihin, mutta niihin ei elokuvassa löydy muuta ratkaisua kuin jonkun osapuolen kuoleman kautta. Murheellinen ja tosi surullinen lopputulos, joka joskus toistuu myös eletyssä elämässä ennen aikojaan.