Hyvää joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta!

Lunta ei ole vielä satanut

There is not snow yet.

Naiset - mihin rahaa?

Luen juuri tulevien naistutkimuspäivien ohjelmaa ja ryhmätöiden aiheita. Päivät, joiden otsikkona on "totta vai tarua" (eli faktaa vai fiktiota), järjestää Suomen naistutkimuksen seura Lapin yliopistossa. Teemana ovat affektit, sukupuoli, luokkayhteiskunta, hoidon etiikka, alkuperäiskansat ja sukupuoli, kehollisuus ja liike, ikääntyminen, sukupuolentutkimuksen tieteelliset menetelmät, uskonto ja sukupuoli, sukupuoli ja yhteiskunta, talous ja raha sukupuolentutkimuksessa, politiikka liittyneenä kaikkeen, visuaalinen naiskulttuuri, taiteellinen sukupuolentutkimus, kaupunkikulttuuri ja kansainvälisyys, vähemmistöt, saamelaiset, arktinen ulottuvuus. Tässä aihepiirejä ja työryhmiä. Olen ollut naistutkimuksen parissa jo pari vuosikymmentä. Oma panokseni aiheen ympärillä on tuottanut sekä väitöskirjatutkimuksen että käytännön osallistumista ja muuta asiaan liittyvää pohdintaa aika runsaasti. Olen ollut Naistutkimuslehden tilaaja kymmenen vuoden ajan. Minulla on pienimuotoinen ammatillinen ura tehtynä yliopistossa ja kouluissa opettajana, kirjallisuusseuran sihteerinä, assistenttina ja tutkijana. Marttaliitossa olen mukana yhdessa 45 000 muun suomalaisen naisen kanssa. Edelleen kiinnostavat identiteettikysymykset naisia ajatellen. Mitä siis voisi tuoda vielä esiin tästä viime vuosikymmeninä valtavasti laajentuneesta aihealuesta?
Fiktiotako...fantasiaa...? Lisätäkö kodin tai muun ympäristönsä viihtyvyyttä eli sitä, mihin voi ylipäätään vaikuttaa jotenkin, osallistuako eri yhteisöiden toimintaan enemmän, omistautuako jollekin yleishyödylliselle asialle eli mitä siis voisi valita ja mikä on pakon sanelemaa elämässä? Jos olisi kolmevuotias, kymmenen vanha, viisitoistavuotias, 25-vuotias, kolmekyppinen, kolkytkahdeksan, nelkytkuusi ... mitä silloin voisi (olisi voinut tehdä)? Entä nyt, kun on tämä ikä, jolloin joka päivä vaan miettii ajan kulumista loppuun eli sitä, mitä enää ehtii tehdä työnään ja unelminaan ylipäänsä.
Joskus aiemmassa kirjoituksessani viittasin siihen, että netissä työskentely on lisännyt visuaalisuuden eli kuvan ja sanan välisen suhteen tarkastelua. Näyttöruudulta on kenties helpompaa katsella kuvia kuin lukea tekstiä. Olisi siis kiinostavaa tutkia identiteettiä kuvallisena tuotoksena. Mitä ajattelen, kun katselen kuvia? Ovatko kuvat itsessään merkityksellisiä vai selaanko omaa ajattelu- ja tunnemateriaalia läpi niiden avulla? Etsinkö itselleni identiteettiä katselukokemuksen avulla? Pakenenko kuviin omaa arkitodellisuuttani ja sen ankeita piirteitä kuten joka päivä toistuvia arkiruutiineita, fyysistä ponnistelua, fyysisten olosuhteiden puutteita, ihmissuhdeongelmia ja ikäviä uutisia luonnon saastumisesta, pikkulintujen ja muiden eläinten menehtymisistä (pikkulintuja kuolee vuosittain liikenteessa 4,3 miljoonaa Suomessa), muista onnettomuuksista, teollisuuden saasteista, yhteiskunnan ja politiikan vaikeuksista, lasten, nuorten ja vanhusten ongelmista, väkivaltaisuuden ilmauksista ja elämän kaikkinaisesta raihnaisuudesta...faktaa... Tarvitseeko ihminen hyvien ja elähdyttävien kuvien katselua (maisemat, ruska, taide, taidekäsityö, muoti ja vaatetus, meikkaus, jälleenrakennus, uudet materiaalit, kankaat, autot...) paetakseen kaikkea tuota ja todetakseen vain oman voimattomuutensa ja kyvyttömyytensä auttaa vai saadakseen itselleen voimaa arjen kaikenpuolisissa taistoissa. Kuinka paljon kannattaa laittaa aikaa kuvien katseluun ja siihen, että unelmoi jostain paremmasta? Osaammeko puolestaan jakaa muille kuvin ja sanoin saatua hyvää, joka on kannustanut elämässä ja vienyt sitä eteenpäin. Yritän siis tiivistää. Etsin voimaannuttavien kuvien katselulle paikkaa elämässä, joka on täynnä vastakohtia, jos niikseen tulee. Aionkin siis käynnistää tutkimuksen sen suhteen, millaisia kuvia katsomalla on taas jaksettu huomiseen. Naistutkimusta siis jatkossa kuvan katselun ja analyysin avulla omasta puolestani.

Pieni lintu - Marian mietteet

Pieni lintunen, lintu pieni, lintu pienoinen, pienoinen lintu, pienoinen lintunen... Tämän pienen luontohavainnon jaan nyt blogissani tällä kerralla, vaikka tavaroiden kadottamisesta voitaisiinkin mennä myös siihen, mitä kaikkea löytää ja voisi löytää. No, tämä luontohavainto tuli eräänä päivänä ajankohtaiseksi, kun kävelin tuttua polkua asuinalueeni pihalla sen roskiskatokseen. Tarkoitus oli tyhjentää biojäteastia siihen varattuun laatikkoon. Sitten silmäni osuivat pieneen lintuun, joka kyyhötti siinä polullani. Jäin seisomaan linnun viereen, ketään ei näkynyt ja tietysti heti tuli mieleeni ajatus, että lintu on vioittunut, eikä pääse enää lentämään. Mitä siis tehdä linnulle? "No, vienpä nyt kuitenkin ensin nämä roskat ja katson, onko lintu vielä polulla, kun palaan", mietin siinä mielessäni. Eiväthän linnut yleensä kestä ihmisen lähelläoloa edes sekuntia, kun tuo lintu (kenties pieni tiainen) siinä istuskeli jo aika pitkän tuokion niin, että saatoin sitä tarkastella alle puolen metrin päästä. Kun edellisen kerran olimme löytäneet lasten kanssa pienen linnun, joka näytti haavoittuneelta, yritimme ottaa sen lapioon varovasti, kun emme tohtineet avokäsin siihen koskea. Jospa se vaikka rupeaisi nokkimaan. Joskus lapsuudessa näin kävi, kun lintu saattoi lentää ikkunasta sisälle ja otimme sen käteen kiinni kaksin käsin. Hanskoja ei silloin ollut kädessä. Eikä myöskään nyt eikä edelliselläkään kerralla. Silloinen yritys lasten kanssa ottaa lintu kiinni epäonnistui, koska se hävisi nokkelilla jaloillaan pensaaseen, emmekä sitä sitten enää nähneet. Emme saaneet selville, oliko linnulla jokin vioittunut. Entä nyt? Jätänkö siis linnun yksin selviämään roskat vietyäni. Se ehkä kuolee siihen, ellei se saa apua. Tämän saman tllanteen on varmaankin aika moni kokenut haavoittuneiden eläinten kanssa. Voiko haavoittuneen linnun viedä eläinlääkärille, jos sen onnistuisi saamaan johonkin vaikkapa pahvilaatikkoon, jossa sen voisi sinne toimittaa? Kun palasin roskiksesta, niin lintu oli edelleen siinä polulla ja aloin juuri hakea jotain välinettä, jolla olisin sen siirtänyt johonkin muuhun paikkaan, kun se yhtäkkiä vain lensi pois. Se lähti niin nopeasti, että kuului vain pieni viuhina ja se oli jo taivaalla. Tuntui ihan siltä kuin joku olisi sen siitä temmannut pois niin kuin jokin tuulenpuuska tai ilmavirtaus, vaikka se kyllä siitä itse lähti lentoon, mutta niin nopeasti, että sitä oli vaikea edes tajuta. Sen lähes viiden minuutin paikkaallanolo (sessio) oli päättynyt. Se operaatio oli ohi. Selvisin siis siitä linnusta, ei tarvinnutkaan etsiä sille hautausmaata tai kuolinpaikkaa tai miettiä sen viemistä eläinlääkäriin sen enempää. Ehkä haen kuitenkin lähimmän eläinlääkärin numeron ensitilassa kalenteriini ja soitan sitten siihen, kun seuraavan kerran kohtaan vioittuneen eläimen luontopolulla tai muussa ympäristössä. Luonto ja eläimet ovat meitä lähellä, mutta onko meillä kaupunkiympäristössä niille riittävästi tilaa ja elinmahdollisuuksia?

Kadonneet tavarat-kadonnut itse

Moni miettii sitä, mitä tehdä, kun jokin itselle tärkeä tavara joutuu hukkaan tai jokin asia, jonka oli muistaakseen laittanut jonnekin onkin vaihtanut paikkaa eikä sitä enää löydy. Usein on aivan mahdotonta unohtaa asiaa ja joskus jotain hukattua tavaraa tulee etsittyä monta päivää ennen kuin sen etsimisestä luopuu, ellei sitä ole siihen mennessä löytänyt. Kaapeissa saattaa olla myös sellaista, jonka on totaalisesti unohtanut sinne ja sen muistaa vasta sitten, kun kaapit ovat siivouksessa tai sieltä etsii kenties jotain aivan muuta.
Olen itse muuttanut sen verran monta kertaa ja myös hukannut tavaroita, että mieleen on tullut hieman tutkia sitä, mistä tavaroiden hukkaaminen johtuu ja mitä asialle voisi tehdä. Mainitsen tässä muutamia syitä kadottamiseen oman kokemukseni pohjalta. Ensiksi on tietysti se, että on huono muisti tai että muisti keskittyy muuhun kuin siihen, minne tavarat jättää ja laittaa. Sitten on kiire: ei ehdi paikantaa eikä edes kertaalleen miettiä sitä, missä tavaroita säilyttää, vaan ne ikään kuin vain virtaavat käsistä johonkin kulkureiteille tai jäävät huomaamatta jonkun muun asian tullessa mieleen tai viedessä huomion. Sitten on se, että luottaa siihen, että tavarat löytyvät niille kuuluvilta paikoilta - asiaan ei aina kiinnitä juuri huomiota. Sitä luottaa siihen, että laittaa tavarat paikalleen tottumuksesta. Vasta kun huomaa, että näin ei olekaan, joutuu tarkistamaan uudelleen sitä, missä tavaroitten kuuluisi olla, etteivät ne joutuisi hukkaan. Vaarana on myös jonkinlainen urautunut tavaroiden kohtelu ja niin automaattinen, että asiaan ei kiinnitä mitään huomiota, ennen kuin jokin on hukassa. On kenties myös niin, ettei omaan arkipäiväiseen käytäntöön liity niin monia tapauksia, joita tavaroitten hukkaamiseen liittyy ja niin mielikuvitus ei riitäkään siihen, että löytäisi sen, minkä on kadottanut.

Tästä esipuheesta voisi nyt sitten ryhtyä miettimään asiaa sekä filosofisesti että uskonnollisesti. Oliko hukkaantuneella tavaralla itselle niin suuri merkitys, että se vei huomion joltain oleelliselta asialta elämässä? Oliko tavara ainutkertainen? Oliko tavaralla niin suuri merkitys, että siihen oli kadottanut jopa sielunsa tai elämänsä, niin kuin Jeesus sanoi evankeliumin kohdissa (Joh 12:25, Luuk 9;24)? Onko tavaroilla suurempi merkitys kuin uskolla ja ihmisillä, näinkin voisi asian ilmaista? Oliko tavaroita kenties liikaa? Onko ketään jolle niitä lahjoittaisi? Olisi niin mielenkiintoista jatkaa asian pohtimista ja miettiä materian ja hengen suhdetta, materialismia, köyhyyttä sekä aineellisen että henkisen kannalta juuri siinä mielessä, kuinka paljon itse hukkaa koko ajan sitä, mitä saa, eikä vastaavasti löydä mitään sen tilalle, johon mieli jää liikaa sidoksiin tai joka orjuuttaa liikaa. Köyhyyttäkin ajatellen on ihan mieletöntä se, mitä menee kaatopaikoille, tavaroitten poistolavoille ja roskiksiin. Auttaisiko huolellisuus, tarkkaavaisuus, isän ja äidin neuvot, kantapään kautta oppiminen, vaille jääminen, moite vai odotus? Mikä olisi kullekin paras keino päästä siihen tuntemukseen, että elämä voi olla yltäkylläistä sen puutteista huolimatta, kunhan edes oppisi olemaan hukkaamatta niin paljon siitä, minkä on saanut. Olen itse kirjoittanut aiheesta blogissani pariinkin kertaan. Hukkaamistani tavaroista on löytynyt se itsetehty huivi, joka olin aivan muintöin laittanut pieneen koriin, josta löysin sen monen viikon etsinnän jälkeen. Tällä hetkellä ei ole hukassa mitään kovin isoa tavaraa, mutta tietysti hieman huolta on siitä, ettei aika menisi hukkaan ja että ehtisi mukaan mielenkiintoisiin projekteihin. En tahtoisi myöskään laittaa hukkaan elämän myönteistä energiaa, mutta kukapa välttyisi harmeilta ja huolilta? Onko niitä kenties enemmän kuin aineellista hyvää - sen voisi jättää taämänkertaiseksi blogini miettimisen aiheeksi. Olisi myös mielenkiintoista saada lukijoilta jokin kommentti tähän tai case-kertomus jostakin hukatusta tavarasta ja sen etsimisestä asian jatkotutkimiseksi. Mihinkään kovin isoon hukkaamiseen kuten auton tai asunnon ei tässä yhteydessä ole kuitenkaan mahdollisuuksia paneutua. Pienissäkin on ihan riittävästi.

Kesän loppuessa - syksyn alkaessa

Kesän loppuessa syyskuun alun päivät tuntuvat vielä aika lämpimiltä. Tässä kesässä oli säiden suhteen parasta se, että kovin pitkiä ja uuvuttavia hellejaksoja ei tullut ainakaan etelä-Suomeen, vaikka hellettäkin riitti. Varsinkin ne, joiden työ- tai asumisolosuhteet ovat kuumuuden tähden tosi tukalia, se oli helpottavaa. Omasta puolestani oli mielenkiintoista marjastaa mustikoita, veneillä ja uiskennella Lapin tunturijärvessä ja kävellä avojaloin hiekkatiellä ja suolla muutaman hillan perässä - ilmaista turvehoitoa jaloille. Nyt on taas sitten aika ryhtyä syksyn töihin: martoilla on monia mielenkiintoisia projekteja, itselläni on tutkimushakuja ja se ainainen kirjapino työpöydällä vain isonee, on verkostoitumista, on kellariremontin jälkeistä siivousta, on työtä ja punnerrusta.
Hyvää syksyä siis - nyt on akut ladattuina jo jouluun asti ainakin Martoilla, jossa käsityön puolesta neulotaan parhaillaan joulupolkuhuivia. Polkuun voi käydä tutustumassa Marttojen sivustolla samoin kuin moniin muihinkin marttaprojekteihin.

Vaatteet ovat aatteet vai päinvastoin?

Eri ammateissa on virkapuvut, joiden pohjalta voisi jollain tavalla perustella väitettä, että aatteet ovat vaatteet tai ainakin sitä, että juuri työtä ja osaamista tuodaan esiin vaatteilla. Myös elämäntapakysymyksiin vaatteet liittyvät nykyisin yhä enemmän (ekologiset- tai kierrätysideologiat). Pukeutumisen ympärillä pyörii ja häärii satoja ja ilmeisesti tuhansia yrityksiä, jotka tuottavat vaatteita kuluttajille ympäri maailman ja muodin asiantuntijat pyörittävät bisnestä, joka on vertaansa vailla suurkaupunkien keskuksissa. Lisäksi ovat neulesuunnittelijat, lehdet ja kaupat, joihin virtaa ideoita ja tuotteita maailman joka kolkasta myös kansallisiin taloudellisiin päämääriin liittyen. Vaatteiden valinta eri tilaisuuksiin ja tapahtumiin voi tuntua usein vaikealta. Moni seisoo vaatekaapin edessä ja toteaa kuitenkin, että "ei mitään päällepantavaa". Kun saa kutsun synttäreille tai muihin vastaaviin tilaisuuksiin, joutuu miettimään asuaan ja tilaisuuden luonnetta pukeutumiseen nähden. Vapaa-ajan harrastukset, retkeily ja arkiset askareet vaativat myös ajatusta pukeutumisen suhteen. Itse en ole lämmennyt kovin paljon vaatteiden kierrätykselle, vaan tuunaan mielelläni vanhoja vaatteita. Kodin perintönä olen saanut äidiltäni ompelutaidon alkeet ja käynyt myöhemmin myös pienen ompelukurssin. Minulla on omiin mittoihin tehdyt kaavat topista takkiin ja olen ommellut vaatteita erilaisiin tilaisuuksiin.
Pukeutuminen on helppoa - näin ainakin omasta mielestäni, vaikka se aiheuttaisikin jonkin verran pään vaivaa. Valmiit vaatteet kaupoista ostettuina ovat mielestäni tosin aika kalliita. En suosi mitään merkkituotteita, eikä omasta mielestäni ole oleellista se, onko jokin vaate jonkun tunnetun suunnittelijan tekemä, ellei sitten asiaan liity jokin aivan erityinen seikka. Olen selannut paljon vaatesivustoja ja käyn läpi eri sesonkien muotia internetissä kuten myös kansainvälisiä muotilehtiä. Vihkoihin olen kerännyt kankaitten laatuja ja vaatesuunnittelijoiden ideoita kauluksiksi ja leikkauksiksi.

Marttaharrastukseen liittyen on mainittava, että pukeutumiseen ei ole siinä tietääkseni kiinnitetty mitään erityista huomiota - jokainen pukeutuu sopivaksi katsomallaan tavalla marttailtoihin ja -tilaisuuksiin. Jokainen huolehtii omasta pukeutumisestaan. Marttapuvun, -paidan, -essun ja -huivin käytöstä ei ole olemassa mitään erityistä ohjeistusta. Kuvassa oleva Marttapaita on mainituista vaatteista kuitenkin ehkä suosituin. Sen näkee usein Martat-lehden sivustolla olevien marttojen asusteena.
Kaikenkaikkiaan pukeutumisessa on kivointa se, jos sen eteen on nähty jotain vaivaa - asian kyllä huomaa aiheeseen perehtynyt. Naistenlehtien hyvinpukeutuja -kampanjat eivät juuri kosketa suurta yleisöä (ne aiheuttavat usein jonkinlaista epävarmuutta ja pukeutumiseen liittyvää miellyttämisen tarvetta) ja alipukeutumisestakaan ei juuri ketään ole syytä osoittaa sormella. Itsestäni on tärkeää se, että vaatteilla saa aikaan jonkin tunteen itselle, että viihtyy niissä, että pitää niiden väristä, että ne ovat tarkoituksenmukaisia, että materiaali tuntuu iholla hyvältä, että ne ovat sopivia ja vielä kenties että ne ovat itsetehtyjä. Tältä pohjalta lähden itse ehkä sitten vaatekauppaan - hakemaan vain johonkin asukokonaisuuteen jonkin osan tai ostamaan jonkin viileän kesäpuseron tai kangasta siihen. Ehkä jatkossa mietin myös sitä, saisinko vaateostoksia karsimalla jonkun säästön aikaan, että voisin saada hyvistä materiaalista tehtyjä vaatteita enemmän. Myös tuleviin juhliin on ihan kivaa miettiä sitä, mitä laittaisi päällensä ja saisiko kenties jostain vanhasta juhla-asusta vielä käyttökelpoisen sitä tuunaamalla. Omaa pukeutumistani ohjaa myös se, että vaatekaappia kyllä siivotaan ja karsitaan, mutta sillä periaatteella, että sieltä myös jotain löytyisi erilaisia pukeutumistilanteita silmälläpitäen.

Kesäkoruja

Nämä korut olen virkannut kuparilangasta tai värjätystä metallilangasta. Malleista osa on omiani ja osa on tehty valmiin ohjeen perusteella. Savikoruihin olen käyttänyt akryylivärejä ja metallilankaa. Näihin sain idean cloisonnehelmistä, jotka on tehty kokonaan metallista. Savikoruja ei ole poltettu uunissa, vaan kuivunut savi on lakattu askartelulakalla. Kamerani on edelleen kännykkäkamera. En ole päässyt vieläkään kamerakauppaan ostamaan hieman tarkempaa kameraa.

Isä, isät, miehet ja papat marttatoiminnassa

Marttaliitossa on mukana tällä hetkellä noin 45 000 suomalaista naista ja noin 2 000 miestä. Kun olen muutamaan kertaan yritänyt rekrytoida uusia jäseniä omaan marttayhdistykseeni, olen usein saanut kuulla nuorilta ihmisiltä, että marttatoiminta ei ole heille ajankohtaista. Mikäli nuoria saataisiin yhä enemmän mukaan, he olisivat kiinnostuneita rahojen riittävyydestä ja ruoanlaitosta sekä syksyisin sienestyksestä ja marjastuksesta. Myös itse tekeminen ja käsityöt ovat nousussa. Näin arvioidaan asiaa Marttaliitosta kirjoitetuissa artikkeleissa. Onko marttatoiminta siis "mummoilua", johon luetaan kuuluvaksi vanhojen asioiden muistelu ja arvostaminen, vintage sekä downshiftaaminen, kohtuullistaminen ja elämisen tahdin hidastaminen, slow life. Muita mummoiluun liitettäviä asioita olisivat myös muun muassa säilöntä ja käsityöt (sukan neulominen). Samalla linjalla on kysymys siitä, ovatko nuo 2000 miesjäsentä esimerkkejä sitten "pappailusta", johon liittyy ruuanlaitosta kiinnostuminen vasta pappana.
Omassa perheessäni ruuanlaitto on kiinnostanut myös poikia jo nuoruudesta lähtien. Ihan lähisukulaisissa on ruuanlaiton taitajia ja ravintola-alan työntekijöitä. Olen tähän itse tottunut, vaikka omaa isääni ei varsinaisesti keittiöhommat erityisesti saaneet innostumaan. Olen myös yrittänyt korostaa omassa kasvatustyössäni sitä, että ruuanlaitto, kodinhoito, ympäristöstä huolehtiminen ja lastenhoito kuuluvat molemmille sekä naiselle että miehelle. Tietysti jos on single, niin silloin on oma ruoka laitettava, ellei ole varaa syödä ravintoloissa tai ellei saa kutsuja osallistua ruokapäytään jossain muualla.
Oma isäni on jo kuollut. Usein kuitenkin muistelen häntä paitsi näihin kodin tehtäviin liittyen, myös tietysti isän ominaisuudessa. Isäni arvosti lastensa omaa selviytymistä elämässä ja heidän suorituskykyään. Siitä minulla on muistona urheilullinen lapsuus ja myös koulusuoritusten palkitseminen, itsenäisen työn ja avioliiton merkityksen korostaminen (myös nuorena solmitun). Olen kuullut myös joskus sellaisen kommentin miesten puolelta, että he kieltäytyvät joistakin kodin töistä sillä perusteella, että he ovat naista fyysisesti vahvempia ja heille lankeaa siten muita raskaampia töitä. Voi tietysti olla, että tämä asenne on aiemmin ohjannut monen miehen, myös oman isäni suhtautumista kodin hoitoa koskeviin asioihin.
Omaa isääni ajatellen muistelen häntä kovin kiitollisena sitä, että hän piti lastensa puolta suomalaisessa yhteiskunnassa ja vaikka juuri minä olin isälleni aika kova koettelemus asunto- ja taloushuolineni tietyssä elämänvaiheessa, sain kuitenkin hänen tukensa omassa kriittisessä tilanteessani. Ehkä isäni myös joutui hieman tarkistamaan oman kasvatustyönsä seurauksia tytärtään tukiessaan, sillä en muista kovin paljon saaneeni ohjausta talouskysymyksissä lapsena tai nuorena koululaisena ja siksi monet asiat jouduin kohtaamaan vasta itse omien yritysten myötä. Sain siis elää huolettoman lapsuuden.
Olisi varmaan hyvä jatkossa, jos Marttaliitonkin toiminnassa miehet olisivat enemmän mukana ja tietysti heidän tulisi saada ajanmukainen käsitys siitä, mitä marttatoimintaan liittyy ja mitä se jäseniään hyödyttää ja heitä auttaa. Sillä saralla on naisilla tehtävää, niin kuin on myös nuorten mukaan saamisessa. Suomalaista yhteiskuntaa ajatellen, usein mietityttää myös se, onko se menettänyt liikaa, kun isyyden merkitys on kaventunut. Politiikassa ja talouspolitiikassa sitä ei juuri ole. Uskonnollinen tulkinta isästä ja miehen aseman arvostuksesta on feminismin myötä ohentunut ja kaventunut myös ja saanut jopa negatiivisia merkityksiä. Naiskuvien korostaminen on myös ehkä tuonut omia ongelmia mukaan. Olen miettinyt aihetta eri kulttuurien kannalta ja palaan siihen blogissani mahdollisesti joskus uudemman kerran.

Suomalaiset ja pohjoismaalaiset hiukset - hyvinvoinnin mittarina

Kävin läpi muutamia nettisivustoja suomalaisista hiuksista. Selaisin niistä käytyä keskustelua ja löysin seuraavia kommentteja: "Hiukset ovat iso osa ulkonäköämme ja niiden kautta on helppo tuoda esille omaa identiteettiä.""Suomalaiset hiukset ovat useimmiten ohuet ja hennot. Pysyäkseen vahvoina ja kauniina ne tarvitsevat sekä hiusta että hiuspohjaa hoitavia aineita." "Suomalaisia ohuita hiuksia ei kannata leikata kerroksittain." "Joka kolmas värjää harmaat hiukset piiloon." "Luonnolliset värit hiuksissa ovat nykyisin muodissa.""Eivätkö suomalaiset kampaajat osaa käsitellä suomalaista hiusta, siihen lopputulokseen on pakko tulla, kun ympärilleen katsoo."
Hiukset ovat varmasti jokaisen ihmisen mielessä ne, joita tulee mietittyä aika paljon. Onko hiusten paksuus ja väri perittyä? Mitä ikä vaikuttaa hiuksiin? Mitä hiusten värjäys ja kiharointi vaikuttavat hiuksiin ja hiuspohjaan? Onko hiusten värjäys yritystä ylläpitää nuorekasta ulkonäköä? Kysymyksiä ja kommentteja on vaikka kuinka paljon, sillä ilmeisen harvalla on sellaiset hiukset, joita voi täydellä syyllä ihailla ja kehua.
Täytyy myöntää, että hiuksissa näkyvät monet eletyt asiat ja vuodet. Ne ohenevat ja harmaantuvat iän myötä ja hiusten lähtö voi olla myös jonkin rankan kokemuksen jälkeinen tila. Moni varoo hiusvärejä ja pitää niiden pitkällistä käyttöä sairautta aiheuttavana. En ole hiusten käsittelyn asiantuntija, mutta kuitenkin itselläni on asiasta kokemusta, koska minulla on juuri sellaiset aika hennot suomalaiset hiukset äidin perintönä. Hiusten pituuteen nähden on ollut monia erilaisia aikoja. Lapsena hiukseni olivat lyhyet ennen kouluun menoa, sitten pitkät oppikoulun ensimmäisille luokalle asti ja jälleen pitkät ihan ylioppilaaksituloon asti, sitten lyhyet taas jossain vaiheessa ja taas pitkät jne. Hiuskuva oppikoulun toiselta luokalta.
Kirjoitan blogiini tästä aiheesta, sillä sain juuri äsken mainitsemastani teologitapaamisesta yhden valokuvan, josta näkyy tämän asian esilleottaminen. On tunnettua, että naiset ovat muinoin peittäneet hiuksensa ja hiukset ovat näin myös uskonnollisessa merkityksessä olleet huomion kohteena (1 Kor 11:8-16).
Naisen asemaan liittyen on tosiaankin varmaan käytetty lähes kaikkia ruumiinosia erilaisiin tehtäviin liitettyinä ja uskonnollisia mielikuvia tuottavina. Tätä aihetta on varmaankin syytä jatkossa pitää esillä. Viittaan itse aiemmin kirjoittamaani aiheeseen huivista (19.8.2012).

Vuoden 1973 teologikurssitapaaminen

Tapasimme kollegojen kanssa 40 vuoden takaa Turussa viikko sitten. Kurssitapaaminen järjestettiin kolmannen kerran. Olen ollut mukana kahdessa kokoontumisessa. Juuri tänä vuonna liityin myös 5000 henkilön entisten Rovanieminuorten ryhmään, josta kirjoitin blogissani jokin aika sitten. Nyt muistellaan sitten toistamiseen mennyttä aikaa, sillä oma mieli työskentelee tietysti aina myös ajassa: joko menneessä, nykyhetkessä tai tulevaisuudessa. Joskus tuntuu siltä, että muisti toimii jotenkin "automaattisestikin". Erilainen muistisisältö voi joskus olla häiritsevää, joskus antoisaa, joskus naurua, joskus itkua, joskus harmia, joskus mielihyvää tai muuta sellaista tuottavaa... Ihminen ymmärtää olleensa tietyissä tapahtumissa mukana ja myös liittää tapahtumiin tunne-elementtejä kuten "se oli raskasta", "se oli hauskaa", "se oli mielenkiintoista", antoisaa, typerää, turhaa, tärkeää, olennaista, keskeistä, rohkaisevaa, nöyryyttävää, verta, hikeä, kyyneleitä tuottavaa jne. Kun mietin nyt teologian opiskelua ja sen parista saatuja muistikuvia, niin erityisesti pitää mainita monet opettajat, joita ei enää ole ja jotka olivat vaikuttavia nuoren ihmisen elämässä opiskeluaikana. Sitten olivat ne opiskelutoverit, joiden kanssa ponnisteltiin opinnoissa ja yritettiin ylläpitää tasapainoa. Kun tein väitöskirjani henkilöhistoriaan paneutuen, niin olen saanut ison annoksen tästä aiheesta ja oppinut karsimaan mielestä sellaista asiaa, jolla ei ole juuri yleistä merkitystä ja joka ehkä vastaa vain ihmisten viihdyttämistä tai toimii muuna ajankuluna.
Kirkolla ja sen intistuutioilla on itselleni suuri merkitys. Hengellinen musiikki on ollut aina lohdutuksena, saarnat ja sanat ovat tuottaneet paljon miettimistä. Kirkkorakennukset, alttaritaulut, hengellinen lehdistö ja kirjallisuus ovat olleet suuria löytöjä. Joskus kun ajattelee kaikkea kristillistä kulttuuria, niin tulee mieleen ajatus, että onko kaikki sittenkään vain yhden uskonnon aikaansaamaa. Olemmeko sittenkään myöskään kaikessa saavuttaneet sitä aivan ehdotonta ihmisen parasta, pystyneet pitämään luontoa Jumalan tekona, kyenneet rohkaisemaan ja auttamaan muita? Itse joudun tätä miettimään tulevassa tutkimusaiheessani heijastaen kysymystä uskontojen väliseen dialogiin ja eri kulttuurien kohtaamiseen ja myös erilaisiin luontokäsityksiin.
Kun on julkinen tilaisuus, niin silloin mennään sinne "näytösmielessä". On aina mietittävä sitä, minkä varassa voi saada hyväksymistä ja jopa vaikutusvaltaa, mutta sitten tulee äkkiä myös muita kriteereitä, jotka saattavat olla ihan yhtä tärkeitä kuin se, mikä on erityisesti näkyvää ja mistä voi muille kehua. On tietysti myös tärkeää se, että tapaa samoja asioita läpikäyneitä ihmisiä, joko samaa koulutusta tai samoja paikkoja tuntevia tai mitä muuta sellaista tahansa, josta voi olla jotain yhteistä koettua materiaalia. Näin varmaan sitten muodostuu sitä sellaista yhteistä, joka voi kantaa eteenpäin.
Tässä kuva on opiskeluajoilta vuonna 1978.

Martta ja kirja

Minulla on juliste alunperin keskiaikaisesta maalauksesta, jossa naisen itsenäisyyttä ilmaisee se, että hän on esitettynä siinä kirja kädessä. Maalaus on Illario de Viterbon alttaritaulu L'Annunciazione vuodelta 1393, jossa Marialla on kirja kädessään. Olen miettinyt maalausta moneen moneen kertaan ja tullut siihen johtopäätökseen, että siinä nainen (Maria) ei ole enää vain kirjan (Raamatun) aihe, vaan nainen (Maria) on myös ottanut kirjan (Raamatun) käteensä siihen tutustuakseen.

Omaan tutkimustyöhöni liittyen tutustuin itse juuri martta-aiheiseen tutkimuskirjallisuuteen Martat.fi -sivustolla ja huomasin siellä olevan kirjoja sekä martta-aatteen alullepanijoista että monista muista aiheista koskien marttojen historiaa ja myös marttayhdistysten historiaa Suomessa. Sivustolla kannattaa käydä näitä aiheita selaamassa. Itse en ole ehtinyt näihin teoksiin paneutua, mutta olen lukenut viimeisten vuosien aikana lapsille aika monta kirjaa ja tarinaa. Tarinat iskevät lasten tajuntaan ja niistä jää heille paljon mietittävää. Jos vertaa toisiinsa lukemista ja katselua, niin lukeminen tuntuu tietysti hitaammalta kuin katseleminen. Katselemisessa taas voi meditoida jotain asiaa tai vaan rahoittua kaiken sen edessä, mitä on päivän tai jonkin muun ajanjakson aikana kokenut. Molemmissa on myös se puoli, että informaatiota on yli sen, mitä pystyy arkipäivän elämässä hyödyntämään tai mistä kykenee täysin rinnoin nauttimaan. "Taiteilijan silmin nähtynä" aina tulee karsittua jotain pois ja luetustakin tulee joskus hieman hypittyä yli sellaista, mitä ei mieli jaksa käsitellä ihan perinpohjin. On tietysti paljon eroja ihmisten välillä tässä suhteessa. Kun työhöni periaatteessa kuuluvat kirjat ja niiden pohjalta tehdyt tutkimukset, niin olisin halukas miettimään myös katselukokemusta jatkossa enemmän. Kun edellisessä blogissani toin esille naisen ja netin, niin tästä aiheesta löytyisi varmaan paljon enemmänkin, mutta sitä onko netti hyvä sen esilletuomisessa, mitä aiheesta löytyy en ole ihan varma. Netistä kuitenkin löytyy katselumateriaalia enemmän kuin ennalta arvaisikaan, mutta löytyykö niitä parhaita sivustoja ja kuka opastaa aiheisiin, joista mieli saa uusia oivalluksia ja ideoita. Olisiko kirja sitten kuitenkin nettiä parempi aiheen tutkimuksen ja esittämisen kannalta? Täytyy miettiä asiaa...

Kun on paljon kuvien ja sanojen (puheen ja kirjojen) kanssa tekemisissä joutuu miettimään sitä, kumpi on tärkeämpää kuva vai sana. Onko katselukokemus aina puettava sanoiksi ja milloin se olisi hyvä pukea sanoiksi ja ovatko sanat niitä, joilla saa elämän tuntumaan joltakin? Kuuntelin äskettäin asiasta laaditun esitelmän, jossa oli sellainen ajatus, että nykyisin kuva on mennyt sanan edelle. Kuvat kulkevat omissa ympyröissään ja sanat tulevat jossain vaiheessa mukaan, jos ovat tullakseen. Samassa yhteydessä esitelmöitsijä sanoi, että meillä ei ole olemassa mitään kaikkien hyväksymää mediaa, jossa kaikki ihmiset voisivat olla mukana, mikä on tietysti erityisen valitettavaa.

Valitsin vielä tähän netistä löytämäni kuvan, jossa kirjahylly muistuttaa ihan sattuvasti meidän lasten kirjahyllyä aika vanhassa omakotitalossa. Ehkä kuvan tyttökin voisi heille siitä jotain lukea, jos olisimme tuttavia?

Marian mietteet: Nainen ja netti, naiset netissä - virtuaalimartat

Esittelen tässä jälleen uuden marttatoiminnan muodon, joka on uusi ja jota voi harjoittaa netissä. Virtuaalimartat on nimittäin uusi yhteisö, mutta sitä ennen on jo ollut martat.fi sivusto erilaisine palstoineen sekä Martat vinkkaa Facebookissa. Facebookissa on myös kasvava ryhmä yhdistysten marttasivustoja. Martat.fi on koonnut sivustolleen myös Marttojen omia blogeja, mutta itse en ole omaani sinne tarjonnut, koska olen sen aloittanut jo kauan ennen kuin blogitoiminta käynnistettiin ja siksi olen halunnut pitää sen sen varassa, että ihmiset löytävät sinne ehkä muunlaisinkin tavoin - niin toivottavasti, vaikka olen blogiani myös jonkin verran mainostanut - kuitenkin vain ystävilleni.

Martoista Marioihin... Netissä on myös toki paljon muuta naistoimintaa kuin Martat: on naisten harrastuksia, urheilua ja ihan kaikkeen en ole vielä itse ehtinyt tutustuakaan. Olen kuitenkin ehtinyt selata aika paljon naisten käsityösivustoja, taidesivustoja kuten naiset taiteessa ja myös elokuvanäyttelijöiden sivustoja, joista ensimmäisenä huomionani on se, että erilaisilla ryhmillä on erilaista materiaalia tarjolla. Usein ryhmäviite rajoittaakin juuri sitä, mitä on tarjolla ja mitä voi tarjota muille. Nettitoiminta on monessa mielessä vapaaehtoista eikä se tarjoa rahallisia ansioita. Usein tuntuu siltä, että virallisena "julkkiksena" oleminen on ikään kuin jokin kaiken kattava tehtävä, jossa vastaan tulee hyvin erilaisia asioita, joihin "joutuu" mukaan. Ei riitä, että on laulaja tai elokuvanäyttelijä tai poliitikko, vaan pitää olla valmis myös tuomaan esille omat henkilökohtaiset asiat, perhesuhteet, asuintavat ja jopa oma koti. Tämä on varmasti monelle surun ja murheen aihe, sillä silloin myös ne henkilöt, jotka eivät ole asiaan kuuluvia tai asiantuntijoita, pääsevät vaikuttamaan ja lausumaan asioista mielipiteitä. Onko elämä niin tuhlattavissa, että sen jaksaa kantaa niin monenlaisen vaikutuksen alaisena kuin mihin julkisuus viittaa. Itse en ole sitä ihmistyyppiä, joka sen jaksaa.


Kuitenkin on paljon nautittavaa ja iloista sekä hyvää siinä, mitä julkisesti esiintyvät naiset tarjoavat ja aina voi jättää väliin sellaista, mitä ei tahdo itse, mutta kuluuko siihen liian pitkä aika ennen kuin sen tajuaa? Myös liian paljon voi mennä hukkaan varsinkin niiltä, jotka eivät ole siihen saaneet riittäviä välineitä ja tottuneet siihen. Itse katselen netistä aika usein naisten antamia haastatteluja ja henkilöjuttuja osin tutkimusmielessä. Sen lisäksi pidän ihan vaan hyvin tehdyn kuvamateriaalin katselusta, jossa on nähty vaivaa sen eteen, että siitä muutkin voisivat nauttia. Kaupallinen tendenssi naisten kohdalla näyttää kuitenkin vaativan sen, että tuodaan esille alastomuutta ja eroottisia aiheita ja vaarana on tietysti se, että tietty ihmisryhmä ei hae muuta kuin juuri tämän materiaalin, jolloin tehdään "karhunpalvelus" näille ihmisille, jotka muuten pystyvät antamaan paljon myös ajatuksia tai muutakin elämää ylläpitävää ja kannustavaa asiaa. Tosin tietysti hyvällä huumorilla voi myös onnistua asioiden esilläpidossa.

Ihmisen elävyys on aika monitahoinen "juttu". Voi, kun olisi hauskaa vain "hassutella" ja "hullutella" tietyillä aiheilla ja asioilla seurauksista piittaamatta, mutta mistä löytää se "kenttä", jossa tehdä se. Ehkä julkisuus on sen verran haasteellista, että "hassutteluun" on varaa vain harvoilla ja on myös tärkeää miettiä sitä, onko itse aktiivisesti tuottamassa tiettyjä julkisuusteemoja vai ovatko muut siinä asialla? Jos ei itse ole vaikuttamassa, niin silloin ei ole myöskään vastuussa kaikista asioista. Myös oma tehtävä ja työ on hyvä ottaa huomioon asioita esiin tuodessa. Jos ei ole jossain tehtävässä, joka "pakottaa" esillä olemiseen, mielipiteisiin ja kannanottoihin, niin niitä ei kukaan silloin voi itseltä vaatia. Tässä merkityksessä ryhmässä oleminen on tärkeää ja itse ainakin toivon, että kykenen blogillani enemmän vain palvelemaan ja osallistumaan tavalla, joka ei vahingoita ketään ja jonka varassa voin jaksaa tässä meidän monitasoisessa ja monella tavalla vaikeassa yhteiskunnassamme.

Virtuaalimartat tarjoavat paljon kaunista katseltavaa sivustollaan, mutta he tuskin tarjoavat ihmisille alastomuutta tai erotiikkaa, sillä ryhmäsidonnaisuus viittaa kodin ja hyvinvointiaspektien esilläpitoon tavalla, joka ei ole sensaatiohakuista eikä siinä merkityksessä kaupallista ja martta-aatetta tuhoavaa. Martoillekin voisi olla ehkä hyvä, jos he voisivat enemmän keskustella naiskuvista ja siitä tarjonnasta, jota naisiin liittyen on muissa yhteyksissä, koska taloudellinen puoli on jatkuvasti tarkastelun alla. Voisi jopa olla hyvä käynnistää asiaan liittyen tutkimusta kuten: pystytäänkö Marttaliiton parissa säilyttämään yhteyttä eri ikäisten naisten välillä ihan vauvasta vanhuuteen ja myös yhteyttä menneiden sukupolvien naisten kokemuksiin ja onko tarjolla sellaista toimintaa ja materiaalia, joka poistaa puutteita jokaisen kohdalla. Onko siis kavereita, onko "naiskuvia", onko sitä, mitä se, "joka jotakin on" voi jokaiselle muullekin antaa merkitystä ja iloa?

Marttaliitossa taitoavaimia ja osaajapasseja

Marttaliitto tarjoaa jäsenilleen kotitalouskoulutusta taitoavainten suorittamisen muodossa. Myös osaajapasseja voi suorittaa järjestötyön, puutarhan ja käsityön aloilla. Käsityö on näistä uusin. Käsityöosaajapassin on voinut suorittaa viime huhtikuusta lähtien. Olen itse aloittamassa tänä keväänä jäsenkoulutukseen osallistumisen, mikäli saan sovittua asianosaisten kanssa siihen tarvittavasta ajasta ja rahasta. Taitoavainten ja osaajapassien suorittamisen yksityiskohtaisemmat tiedot näkyvät martat.fi sivustolla (http://www.martat.fi/marttailu/jasenille/opi-uutta/taitoavaimet/ osaajapassit). Koulutus tähtää siihen, että jäsenet voisivat toimia yhdistyksissään asiaan perehtyneinä neuvojina (vertaiskouluttajina). Mitä tulee käsityöosaamiseen, niin Marttaliitolla ei ole siihen koko maan tasolla toimivaa palkattua työntekijää. Sen tarjoama koulutus kokonaisuudessaan on vain jäsenkoulutusta, mutta kyllä sillä voisi olla laajempaakin merkitystä, jos sitä siihen suuntaan haluttaisiin kehittää. Marttojen käsityöharrastus on vuosikymmeniä vanhaa, vaikka "virallisia" käsityötuotteita onkin ollut suhteellisen vähän. Juuri nyt esitellään yhdistyksissä uusia Marttaneuleita, joita jäsenet voivat ryhtyä neulomaan ja myös uusia projekteja on varmaankin valmisteilla muutaman vuoden takaisten vauvansukkien ja peittoprojektin jatkoksi.
Kuvassa marttaneuleista pusero. Muita ovat pipo, lapaset, sukat, huivi, takki ja pannulappu.

Olen joissakin yhteyksissä esittänyt ajatuksen, että marttakäsityölle olisi hyvä saada myös liittotasoinen edustus, mutta tähän asiaan liittyen on oltu sitä mieltä, että se synnyttäisi kilpailuasetelmaa joidenkin muiden käsityöalan toimijoiden kanssa. Kilpailu ei ole kuitenkaan kovin hyvä motivaatio tehdä hyvää käsityötä. Käsityössä on mielestäni oleellista se, että voi itse keskittyä työhönsä ja kehittää taitojaan kaikessa rauhassa, mikäli on yleensä alasta kiinnostunut. Uudenmaan marttojen piiri on tarjonnut käsityön ohjausta (kässämartat) jo useana vuonna. Aiheet vaihtuvat tiuhaan tahtiin ja siksi, jos aikoo jotain hieman perusteellisempaa tehdä yhdestä asiasta, joutuu itse tekemään asioissa paljon.
Odotan mielenkiinnolla pääsyä osaajapassien ja taitoavainten suorittajaksi. Toivottavasti onnistun siinä ja saan sitten varmaankin lisävalmiuksia yhdistyksessäni toimimiseen. Osaajapassien ja taitoavainten suorittaja joutuu itse suunnittelmaan töitään ja siihen on nyt sitten jatkossa edelleen satsattava. Omaan käsityöhön liittyen keksin juuri viimeksi laittaa neulomaani pipoon lammaskarvasta reunuksen. Karvan sain aikoinaan isältäni lahjaksi turkisviittana, jonka olen vuosien myötä sen jäätyä pieneksi pilkkonut kintaiksi ja kauluksiksi. Nyt siitä riittää vielä lastenkin kintaiksi nahkaa. Olen selannut netistä sivustoja myös tekstiileistä ja napeista tehdyistä koruista (tekstiilihelmet, textile jewelry). Niissä on kekseliäitä toteutuksia, niin kuin tekstiilien tunnauksessakin, josta olen myös innostunut.

Tulen ja sähkön valoa ja lämpöä

Olen viime vuosina tutustunut sekä pääkaupunkiseudun kerrostaloalueisiin mutta myös omakotitaloalueisiin. Toimistorakennuksia, erilaisia päivittäis- ja erikoistavarakauppoja, teknisiä tukkukauppoja, hyvinvointi- ja terveyspalveluita, ravintolapalveluita sekä autojen huolto- ja katsastuspalveluita on myös runsaasti bussireiteilläni. Bussissa istuessa ajatukset askaroivat erilaisissa päivän tapahtumissa ja siinä, mikä voisi juuri nyt koota ajatukset, havainnot, mielteet ja tunteet joksikin teemaksi ja vaikkapa blogin aiheeksi. Myös historian muutokset ja ajan kulun voi aistia samaa bussireittiä usein kulkiessa. Asettelin juuri äsken verhoja vanhaan vuosisadan vaihteessa rakennettuun taloon, jossa on aloitettu pojan vanhojen talojen korjausinnon seurauksena talon korjaustoimet nelisen vuotta sitten. Verhoja vanhaan taloon asetellessani ajatukseni siirtyvät toimistorakennusten verhoista tyhjiin ikkunoihin tai muuten tyypilliseen toimistosisustukseen. Missä ovat suomalaiset kangasyritykset (Finlayson, Marimekko tms.) värikkäine kangastuotteineen, joita ei näy suomalaisten yritysten ikkunoissa. Korkeissa toimistorakennuksissa ikkunoista näkyvät vain tietokoneet, lamput ja kaikenlaiset toimistosisustukseen tyypillisesti kuuluvat asiat sekä rappuset eri kerrosten välillä. Usein on aika tummaa väritystä: ruskeaa, harmaata ja mustaa.

Kun astuin ensimmäistä kertaa mainitsemaani vanhaan taloon kiinnitin huomioni siihen, että puulattioiden väritykset ovat yllättävän samankaltaisia vanhoissa puutaloissa eli hieman joko jotain harmaan sävyistä tai sitten vihertävää. Tämä sama väritys oli myös lapsuuden puutalojen lattioissa, joissa itse asuin koko lapsuuteni ja joissa olivat myös puulämmitteiset uunit ja hellat. Porin Matit lämmittävät nyt kyseistä vanhaa taloa niin kuin tuhansia muitakin ja niissä palaa puuta talven pakkasissa paljon, jos aikoo saada lämpöä aikaan. Tuli tietysti lämmittää sekä ruumista että sielua, mutta sen varjopuolena ovat savu, noki ja tuhka, jotka ovat ainaisena riesana tulen lämpöä hehkuvien ja tuottavien uunien hoidossa. Tulen ja tuhkan symbolinen merkitys on vuosisatoja vanhaa. Tulen elävyys ja polttavuus ovat monen meditaation ja laulun aiheena. Uskonnollisessa kielessä tulella on vahvoja symbolisia merkityksiä Raamatussakin. Tuhkasta nousee myös egyptiläisen taruston Feniks-lintu, jolla on symbolinen merkitys jonkin uuden asian luojana.

Puunpolton haittoja on käsitelty nykyisin jopa EU:n energiakeskusteluissa. Sen tuottamia ympäristöhaittoja pidetään sen verran suurina, ettei se sovellu energian tuottajaksi teollisuudelle enää. Kotitalouksien puulämmityksessä tähdennetään sitä, että puut pitää polttaa kuivina (vähemmän nokea ja tervaa) ja tuhkan hävittämisessä on seurattava ympäristökeskuksen ohjeita. Koivun tuhkasta saa lipeää, jota tarvitaan saippuan valmistukseen. Lipeän valmistusta tulee varmaan vielä opeteltuakin. Opin lapsena itse lämmittämään uuneja ja hoitamaan myös puuhellan sytytykset ja tuhkan poiston. Häkä (joka on hengenvaarallista) ja joka aiheutuu siitä, että laittaa uunin pellin liian aikaisin kiinni, kun puut ovat vielä kekäleinä, tuli myös lapsena tutuksi asiaksi ja silloin tuli opeteltua peltien sulkemista, puoleenväliin hiilloksen aikana ja kokonaan vasta sitten, kun hiillos on täysin sammunut. Vanhojen puutalojen lattioissa on myös sitä tuttua puulattian narinaa, joka aiheutuu luulavimmin siitä, että lattialautojen ja tukiosan väliin on jäänyt ”joustotilaa”. Siitä aiheutuu naapureille myös meluhaittoja ja omiinkin korviin asia saattaa olla harmillinen jatkuvasti kuultuna. Tuplaikkunoiden tiivistystä talvella opettelin myös lapsena ja siitä on muistona pumpulin laittaminen ikkunakarmien väliin ja ikkunoiden väliin kosteutta sitomaan pumpulilla päällystettyjä sanomalehtirullia ja tulitilkkurasioita. Huovat olivat käytössä ovien lämmittimenä ja eteisten ovet piti sulkea, koska lämpöä ei riittänyt eteiseen ja siellä sijaitsevaan WC:hen. Puulämmitteinen sauna sijaitsi talon kellarissa tai sitten erillisessä rakennuksessa puutaloalueella. Puuhella ruuanlaitossa on myös vanhaa perua. Siinä on se etu, että kattilatilaa on paljon ja uunissa paistuvat hyvin sekä uuniruuat että leivät. Uunien hiilloksissa paistuvat makkarat. Myös uunipuuron ja monet uunissa haudutettavat ruuat valmistuvat uunin jälkilämmössä vaikkapa yönkin aikana.

Vanhaa vai uutta asumiseen vai vanhaa ja uutta? Tätä joudun mielessäni pohtimaan nyt vanhan talon remonttia seuratessa. Kun viime vuosien aikana on tullut vierailtua myös uudessa marttatalossa uudenaikaiseine keittiöineen ja muine sähköisine laitteineen, niin jää miettimään sitä, onko Marttaliiton yli 100-vuotinen historia liian nopeasti sivuuttanut puulämmitteisten uunien mahdollisuudet joidenkin ruokien tai leipien valmistuksessa. Itse ainakin sain jo hyvää hiivaleipää aikaan mainitussa puuhellassa, vaikka olenkin sitä mieltä, että kokonaan siirtyminen puilla lämmitettävään talouteen on liian työlästä. Tuli menettää myös puhuttelevan ja symbolista merkitystä kantavat aiheensa, kun sen ”jätteitä”, nokea, savua ja tuhkaa joutuu liian paljon käsittelemään ja siivoamaan (ks. myös Marttaliiton siivousohjeet/kodin kemikaalit). Tietysti kysymys on myös kustannuspuolesta: joillekin puulämmitys on halpaa toisille se taas maksaa liikaa kuten sähkökin ainakin vanhoja taloja ja niiden käyttöä tarkasteltaessa.