torstai 3. marraskuuta 2022
Sinä kuolit
Pyhäinpäivä on taas tuloillaan ja silloin aiheena ovat ne läheiset, jotka jo ovat kuolleet ja siirtyneet ajasta iäisyyteen. Aikaa kuvataan eri kulttuureissa joko janana, jolla voi olla alku ja loppu, tai sitten syklinä, joka voi toistua samana tai samantapaisena loputtomiin. Kenties se on niin,että molemmat kuvaavat sitä,miten ihminen kokee ajan. Olen sivunnut aihetta kuolema myös aiemmassa kirjoituksessani (vuosi 2009/helmikuu).
Otsikossa olen taivuttanut verbin kuolla sen imperfektin toiseen persoonaan,
"sinä kuolit". Voisimme kenties taivuttaa sen myös yksikön kolmanteen persoonaan "hän kuoli" ja edelleen "te kuolitte" , ja "he kuolivat" . Sen sijaan tuskin kukaan voi puhua omasta kuolemastaan muodolla "minä kuolin" tai "me kuolimme", muuten kuin jossain henkisessä ja abstraktissa merkityksessä. Mutta sinun, joka saatoit olla vaikkapa vanhempani, veljeni, sisareni, lapseni, ystäväni tai joku muu minulle tärkeä ihminen, kuolemasta voimme puhua. Kun sinä kuolit, niin moni ajatus heräsi uudestaan eloon. Joku muisto, joka oli jo lähes unohtunut muistui mieleen juuri tämän tapahtuman johdosta. Nyt sitten kenties itkettää tai hymyilyttää jokin asia. Kuolema auttaa ihmistä joissain asioissa. Se opettaa päästämään irti, keskittymään olennaiseen, olemaan nöyrä ehkä siksi, koska se on niin konkreettista. Oli iloisia asioita, oli suruisia asioita ja vähän kaikkea siltä väliltä. Ehkä olit se ihminen, johon liittyi jokin suuri elämäntapahtuma tai muu unelma, hän, josta niin moni asia riippui. Kuoleman kohtaaminen tuli yhtäkkiä tai se saattoi olla odotettukin ja aavistettu jollain tasolla. Surutyötä tehdessä on aikaa etsiä ymmärrystä kaikelle sille, mitä tapahtui ja mitä sanottiin. Joskus taas oli vaikeaa antaa anteeksi muuten kuin ajan kulumisen myötä. Kuolema muutti asetelmia. Vanhemman turva päättyi, kun sinä kuolit. Unelma kuoli, kun sinä kuolit. Unelma jostakin yhdessä jaettavasta, koettavasta tai yhteisestä ajasta päättyi,kun sinä kuolit. Siitä,kun sinä kuolit, alkoi uusi aika.
Juuri tänä pyhäinpäivänä mielessäni on ajatus, että, onko jäljelle jääneissä ketään, jolle kertoa, miltä poismenosi tuntuu vai tahtoisitko juuri hänelle, joka kuoli kertoa siitä, miltä se nyt tuntuu,kun hän on poissa pysyvästi ja vastaansanomatta. Onko siis joku jolle nyt kertoa siitä, miltä tuntuu, kun sinä kuolit? Toistamiseen: Kenties ei ole ja toivoisit vain, että juuri vain se henkilö, joka kuoli olisi se, jolle tahtoisi vielä kertoa sen, miltä nyt tuntuu,kun hän onkin poissa.
Kun joskus miettii sitä, mikä on tärkeää tuntemisessa, niin herää kysymys siitä, mikä merkitys omilla tuntemuksilla on. Olet voinut menettää aviopuolisosi ja lapsesi ja kukaan ei ole lopulta ymmärtänyt, miltä tämä asia sinusta nyt tuntuu. Kuinka kauan menetyksen riipaisu kestää? Voiko siitä ikinä toipua? Miksi näin on? Onko syynä se, että me emme osaa puhua toistemme kanssa vai se, että emme tunne edes itseämme saati sitten toisia. Ehkä kyvyttömyytemme vaan lisää halua vaieta asiasta tai saa aikaan reaktion, että mitä se lopulta kenellekään kuuluu, miltä minusta tuntuu. Häädän ikään kuin pois itseni tästä tuntemisen kuvaamisesta ja maailmasta.
Kuolemassa ihmisen omat voimat loppuvat eikä sen jälkeen kuollut voi enää taistella elämästään, mutta kuolema voi opettaa muita olemaan elämisen puolella.
Me nykyajan ihmiset kerromme yhä enemmän omia tarinoitamme. Samalla toivoisi, että oppisimme kertomaan jotain siitä, mistä voimme olla kiitollisia ja mikä kantaa meitä myös siihen aikaan,joka on kuoleman jälkeen joko täällä maailmassa tai sitten siellä, missä ei ole enää aikaa, joka tappaa vääjäämättä meidät kunkin vuorollaan.
.
tiistai 24. toukokuuta 2022
Helsinki haloo-haloo Helsinki
Otsikolla en viittaa nyt yhtyeeseen haloo Helsinki, vaan haluan kiinnittää huomiota eräisiin asioihin koskien Helsingin kaupungin merkitystä itselleni. Helsinkiä sanottiin Pohjolan valkeaksi kaupungiksi puoli vuosisataa sitten. Valkean kaupungin nimikkeellä julkaistiin kuvakirjoja ja vielä 1960-luvulla nimikkeellä tehtiin Helsinki-elokuva. Sittemmin valkean kaupungin titteli ajautui ylös pohjoiseen, Ouluun.
Olin 3 v vanha, kun kävin ensimmäistä kertaa Helsingissä. Helsingissä asuivat silloin yksi tädeistäni ja kaksi enoani. Hieman myöhemmin myös toinen tädeistäni muutti sinne 50-luvun lopussa. Hän työskenteli pitkään kemikaalio eli kosmetiikkamyymälä Leassa koko 60-luvun. Toinen tädeistäni työskenteli emäntänä mm. Helsingin kaupunginteatterin kahviossa. Tätieni luona oli kiva käydä. He pitivät meistä lapsista. 
Yleensä kävimme kerran kesässä Helsingissä monena vuotena. Pääsin käymään molempien tätieni kanssa heidän työpaikassaan sekä mainitussa kemikaalio liikkeessä, joka sijaisi Töölössä, että Helsingin kaupunginteatterissa Kalliossa, jonne tätini muutaman kerran tilasi meille näytäntöön liput ja varasi jotain syötävää väliajalle kahvioon.
Lapsuuden merkittävimmät muistot liittyvät ensisijaisesti siihen, että Helsinki tuntui suurelta kaupungilta ja sen liikenne raitiovaunuineen näytti kiehtovalta. Käynnit Linnanmäellä vuoristoradassa ja Korkeasaaren eläintarhassa sekä laivamatkat Saaristolaisveneellä ovat jääneet lapsuuden muistoiksi. 
Kun lähdin opiskelemaan lukion jälkeen, muutin itsekin Helsinkiin opiskelija-asuntoon. Opiskelija-asunnosta muutin keskustaan Uudenmaankadulle.
Olen asunut Helsingissä sekä keskustassa että lähiöissä enimmäkseen kuitenkin lähiöissä pohjoissuunnalla.
Yliopistossa työssä ollessani asuin lähiössä, mutta opettajana ollessani koulussa muualla kuin Helsingissä, asuin melko pitkään kuitenkin Helsingin keskustassa yli kymmenen vuotta. Työmatkat olivat niin pitkiä, että jouduin vuokraamaan asunnon myös työpaikkakunnalta. Helsingissä vietin koulun työjärjestykseen kuuluneet loma-ajat, mutta usein kävin myös vanhempieni luona Rovaniemellä.
Opiskeluaikana merellinen Helsinki tuli tutuksi, sillä työpaikka sijaitsi Neitsytpolulla Kaivopuiston läheisyydessä. Reitti sinne kulki Rautatientorilta joko Kauppatorin kautta tai sitten Kasarmitorin ja Esplanadin kautta. Myös Senaatintorin ympäristö tuli tutuksi noina vuosina yliopistorakennuksineen ja kirjastoineen. Siellä kävelen usein vieläkin muistoissani.
Suhtauduin opintoihin kiinnostuneena ja siksi opiskeluaika venyi pitkäksi. Olin opiskelijana useissa tiedekunnissa. Ne olivat kuitenkin enimmäkseen humanistisia tiedekuntia. Arvosanoja tuli kerättyä sieltä täältä, mutta onneksi sain myös tehtyä tutkintoja valmiiksi. Ensin tuli teol. kandi, sitten lisensiaatti. Sitten opettajan pätevyys eli uskonnon vanhempi lehtori ja vielä TT joitakin vuosia myöhemmin.
Olin myöskin omistusasunnon omistajana Helsingissä joitakin vuosia,vaikka pitäisi kenties sanoa omistusasuntojen. Työolosuhteiden vuoksi jouduin luopumaan kuitenkin omasta asunnosta ja kun lähdin muualle töihin viimeinen asunto oli myyty. Moni asia tapahtui silloin taloudellisen laman vuosina taloudellisten seikkojen pakottamana.
Työ on määrännyt sitä, missä olen asunut, mutta erityisesti väitöskirjatyö mahdollisti vielä usean vuoden asumisen Helsingissä koulutyön jälkeen ennen lopullista poismuuttoa sieltä.
Helsinki tuli tutuksi, sen monet puolet koin asuessani meren läheisyydessä Mechelininkadulla opettajana ollessani. Kuumat kesät olivat joskus tuskallisia pienessä yksiössä ja vaikka uimaranta oli lähellä, sielläkin oli helteistä. Joskus sitä tunsi kuin kävelevänsä jollain muuttumattomalla radalla, kun kulkiessa vastaantulevat ihmiset olivat lähes aina samoja. Elämä oli pitkään niin kuin vain melko ankeaa vuosittaista kiertorataa, jossa ei voinut tehdä muutosliikkeitä mihinkään suuntaan. Tilanne ja talous olivat sellaisia.
Meni kesiä, jolloin pyöräilin kuntoillakseni ristiin rastiin Helsingin rantoja. Ihmiset elivät niitä ruuhkavuosiaan ja entiset kaverit olivat kukin ties millä paikkakunnalla ja missä elämäntilanteessa ja työssä. Heistä ei juuri kuulunut mitään. Kaikesta huolimatta Helsinki oli ja pysyi asuinpaikkanani jo tutuksi tulleena ihmeteltävän pitkään.
Nyt olen ollut poissa sieltä tai siellä asumisesta,joka kesti kolmekymmentä vuotta, jo n kaksikymmentä vuotta. Käyn siellä harvoin. Tutulla ja tuntemallani Helsingillä tarkoitan sen keskustaa vaikkapa Hakaniementorilta merellisiin rantoihin. Helsinki kiehtoo edelleen, mutta onhan se kyllä jo aika tuttukin ympäristö menneisyyttäni ajatellen. Lähiöasuminen siellä tuskin poikkeaa kovin paljon siitä, mitä tällä hetkellä koen asumisen suhteen, kun lähes kaikki palvelut ovat ihan lähellä. Kiitollisuus tähän hetkeen syntyy siitä. 
perjantai 15. huhtikuuta 2022
Passio eli kärsimysnäytelmä
Tällä otsikolla löydät ajatukseni Jeesuksen kärsimyksen kuvaamisesta eräänä menneenä pääsiäisenä. Muitakin kärsimys aiheisia kirjoituksia löytyy hakemalla sanalla kärsimys niitä. Sivun alareunassa on hakukone, johon sanan kärsimys voi kirjoittaa. Hyvää Pääsiäistä. 
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)