torstai 3. marraskuuta 2022
Sinä kuolit
Pyhäinpäivä on taas tuloillaan ja silloin aiheena ovat ne läheiset, jotka jo ovat kuolleet ja siirtyneet ajasta iäisyyteen. Aikaa kuvataan eri kulttuureissa joko janana, jolla voi olla alku ja loppu, tai sitten syklinä, joka voi toistua samana tai samantapaisena loputtomiin. Kenties se on niin,että molemmat kuvaavat sitä,miten ihminen kokee ajan. Olen sivunnut aihetta kuolema myös aiemmassa kirjoituksessani (vuosi 2009/helmikuu).
Otsikossa olen taivuttanut verbin kuolla sen imperfektin toiseen persoonaan,
"sinä kuolit". Voisimme kenties taivuttaa sen myös yksikön kolmanteen persoonaan "hän kuoli" ja edelleen "te kuolitte" , ja "he kuolivat" . Sen sijaan tuskin kukaan voi puhua omasta kuolemastaan muodolla "minä kuolin" tai "me kuolimme", muuten kuin jossain henkisessä ja abstraktissa merkityksessä. Mutta sinun, joka saatoit olla vaikkapa vanhempani, veljeni, sisareni, lapseni, ystäväni tai joku muu minulle tärkeä ihminen, kuolemasta voimme puhua. Kun sinä kuolit, niin moni ajatus heräsi uudestaan eloon. Joku muisto, joka oli jo lähes unohtunut muistui mieleen juuri tämän tapahtuman johdosta. Nyt sitten kenties itkettää tai hymyilyttää jokin asia. Kuolema auttaa ihmistä joissain asioissa. Se opettaa päästämään irti, keskittymään olennaiseen, olemaan nöyrä ehkä siksi, koska se on niin konkreettista. Oli iloisia asioita, oli suruisia asioita ja vähän kaikkea siltä väliltä. Ehkä olit se ihminen, johon liittyi jokin suuri elämäntapahtuma tai muu unelma, hän, josta niin moni asia riippui. Kuoleman kohtaaminen tuli yhtäkkiä tai se saattoi olla odotettukin ja aavistettu jollain tasolla. Surutyötä tehdessä on aikaa etsiä ymmärrystä kaikelle sille, mitä tapahtui ja mitä sanottiin. Joskus taas oli vaikeaa antaa anteeksi muuten kuin ajan kulumisen myötä. Kuolema muutti asetelmia. Vanhemman turva päättyi, kun sinä kuolit. Unelma kuoli, kun sinä kuolit. Unelma jostakin yhdessä jaettavasta, koettavasta tai yhteisestä ajasta päättyi,kun sinä kuolit. Siitä,kun sinä kuolit, alkoi uusi aika.
Juuri tänä pyhäinpäivänä mielessäni on ajatus, että, onko jäljelle jääneissä ketään, jolle kertoa, miltä poismenosi tuntuu vai tahtoisitko juuri hänelle, joka kuoli kertoa siitä, miltä se nyt tuntuu,kun hän on poissa pysyvästi ja vastaansanomatta. Onko siis joku jolle nyt kertoa siitä, miltä tuntuu, kun sinä kuolit? Toistamiseen: Kenties ei ole ja toivoisit vain, että juuri vain se henkilö, joka kuoli olisi se, jolle tahtoisi vielä kertoa sen, miltä nyt tuntuu,kun hän onkin poissa.
Kun joskus miettii sitä, mikä on tärkeää tuntemisessa, niin herää kysymys siitä, mikä merkitys omilla tuntemuksilla on. Olet voinut menettää aviopuolisosi ja lapsesi ja kukaan ei ole lopulta ymmärtänyt, miltä tämä asia sinusta nyt tuntuu. Kuinka kauan menetyksen riipaisu kestää? Voiko siitä ikinä toipua? Miksi näin on? Onko syynä se, että me emme osaa puhua toistemme kanssa vai se, että emme tunne edes itseämme saati sitten toisia. Ehkä kyvyttömyytemme vaan lisää halua vaieta asiasta tai saa aikaan reaktion, että mitä se lopulta kenellekään kuuluu, miltä minusta tuntuu. Häädän ikään kuin pois itseni tästä tuntemisen kuvaamisesta ja maailmasta.
Kuolemassa ihmisen omat voimat loppuvat eikä sen jälkeen kuollut voi enää taistella elämästään, mutta kuolema voi opettaa muita olemaan elämisen puolella.
Me nykyajan ihmiset kerromme yhä enemmän omia tarinoitamme. Samalla toivoisi, että oppisimme kertomaan jotain siitä, mistä voimme olla kiitollisia ja mikä kantaa meitä myös siihen aikaan,joka on kuoleman jälkeen joko täällä maailmassa tai sitten siellä, missä ei ole enää aikaa, joka tappaa vääjäämättä meidät kunkin vuorollaan.
.
