Sotakokemukset peilinä

Tänään on itsenäisyyspäivä. Toinen uudella asuinpaikkakunnallani. Odotan adapteria uuteen läppäriini, jolla jatkossa sitten pääsen kirjoittamaan. Hips, olen siitä innoissani, vaikka en vielä tiedä, mitä siitä kirjoittamisesta tulee. Suunnitelmia on. Olen lukenut kirjoja syksyn aikana. Viimeksi kahden nuoren naisen romaanit, jotka löysin tämän vuoden kirjamessujen tarjonnasta. Molemmista voisi keskustella ja kirjoittaa, mutta nyt kuitenkin muutama ajatus itsenäisyyspäivästä.

Sodista ei pääse irti itsenäisyyttä ajateltaessa. Onko olemassa maata, joka ei olisi käynyt itsenäisyyssotaa? Sota on fyysinen hinta itsenäisyydestä. Juuri tällä hetkellä minulla on kädessä lievä jännetulehdus kirjoittamisesta ja kantamisesta. Muitakin fyysisiä kipuja aina silloin tällöin on kuten silmien väsymistä ja rasitusta, joten kyllä sen tietää, mistä on kysymys sodassa olleiden vammojen kohdalla tätä paljon suuremmista puhumattakaan henkisistä kärsimyksistä.

Sotaveteraanien kunnioitus kuuluu Suomen itsenäisyyden kunnioitukseen. Usein perheiden isät olivat sotarintamalla paitsi esim Pohjois-Suomessa Rovaniemeltä nuoret pojat. Oma isänikin oli rintamalla ennen kuin hän sai oman perheen. Sotamuistot olivat hirveitä, traumaattisia kokemuksia, joista kuulimme lapsena usein itsenäisyyspäivänä ja jouluaikaan.  Ihmisiä teurastettiin kuten eläimiä. Omassa lapsuudessani ei ollut sotaa ja jälleenrakennuksen aikana sodan kokeneet yrittivät rakentaa inhimillisempää yhteiskuntaa etenkin lapsille. Syntyi yhteiskunnan kustantama koulu. Kekkonen ja hiihtäminen mursi tiensä lasten tajuntaan ja koulu tarjosi apua mm monojen jakamisessa. 

Olin mukana jo kansakoulussa eli nykyisellä ala-asteella hiihtokilpailussa. Siitä on muistona erilaisia menestyksiä ja hengästynyt olotila. Oppikoulun erääseen hiihtokilpailuun sopii hyvin Antti Tuiskun iskelmän Mä hiihdän kertosäkeen sanat. Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki, onks sen jälkeen vielä mäki... 

Hiihtäminen on kulkenut mukana aina viimeisiin vuosiin asti. Lapsuudesta tosin muistan myös muut urheilut ja aika monet haaverit ja loukkaantumiset kuten tikit silmän yläpuolella, polven murtuminen, käden nivelsiteiden kipeytyminen, ja lihasten kipeytyminen sekä vatsakivut jne. Vielä 90-luvun lopussa kuitenkin hiihdin Kiuruvedellä ollessani niin kevyen tuntuisesti, että se oli nautinto. Hengästyminen siitä ei ollut enää kivuliasta niin kuin lapsena. 

Sota ja itsenäisyys vie väistämättä ajatukset fyysisiin suorituksiin, joiden kautta itsenäisyys on ansaittu. Viimeksi tällainen fyysinen suoritus oli itselläni muutto. Tietysti myös lähes aina olleet kävely ja pyöräileminen ovat olleet sitä, sillä en omista autoa. Isältäni saamani Volkkari on jäänyt korjaamattomana varastoon. Sitä ei enää kannata pitää. 

Tämänkaltaisiin urheilullisiin fyysisiin suorituksiin voi tietysti lukea naisella myös synnytykset, mutta niihin eivät kuulu sodan kaltaiset henkiset kärsimykset, ellei niitä itselle aiheudu kuten perheväkivallassa ja naisen alistamisessa ja onnettomuuksissa. Fyysisiin suorituksiin voi tietysti kuulua henkiset kärsimykset muussa merkityksessä kuten, että pystyykö ja mihin suorituksiin. Sodassa ainainen huoli, epävarmuus, kylmyys, pelko, ahdistus, aggressiivisuus, raivo, turvattomuus ja raakuus. Mitä tulee sotaan henkisten kärsimysten peilinä, niin varmastikin on niin, että se on eräs raskain olemassaoleva kärsimysten peili. Olen katsonut elokuvan Tuntematon sotilas. Siinä sotilaat hiihtävät aika paljon. 

Ei saa päästä elämässä liian helpolla, se on sodan opetus yhä meille. Pitää "sotia" itselle tärkeiden asioiden puolesta ja puolustaa niitä. Kärsimyksiä  on joskus aika vaikea valita, mutta voi tietysti kysyä, mistä johtuu se, jos silmät täyttyvät aina vaan kyynelistä? Kärsimystä vai nautintoa, pelkoa vai helpotusta, menneen työstämistä vai iloa nykyisestä, kokemuksen tuomaa herkkyyttä ja viisastumista? Kasvamista kenties suurempaan myötätuntoon tänä korona-aikana? 

Hyvää itsenäisyyspäivää meille kaikille? 

Stereotypiaa vai jotain omaperäistä

 Jokainen on törmännyt johonkin ennakkoluuloon tai stereotypiaan. Se on ehkä kohdistunut itseen tai sitten itse on kohdistanut sen johonkin toiseen henkilöön. 

Minulle soitetaan joka päivä. Usein saan puhelinsoiton joltain lehtimyyjältä, jolle kerron, että en osta lehtiä puhelinmyynnistä, vaikka ne olisivat kuinka edullisia verrattuna muuhun myyntiin. Oma lehdenlukuni on nimittäin siirtynyt digilehtiin. Luen joistakin päivälehdistä digilehteä ja muutamista viikkolehdistä saan uutisia somekanavilla. Tänään viimeksi kerroin puhelinmyyjälle, että heidän puhelunsa ovat häiritseviä, että eivätkö he voi laittaa ensin sähköpostia ja sopia sitten, mikäli henkilö on kiinnostunut puhelinsoitosta. Sähköpostiin tulee kyllä myös ostotarjouksia, mutta niitä voi rauhassa tarkastella, eivätkä ne häiritse työntekoa, eikä niihin liity sitä, että kuka nyt soittaa, kun numero ei ole osoiteluettelossa. Miksei tähän maahan saada aikaiseksi häirintävapaita olosuhteita näissä myyntiasioissa? 

Se on tätä päivää, sanoi lehtimyyjä. Siis häirintäkö? Ehkä niin, mutta pitääkö näin olla. Eikö kuluttajat kiinnosta lehtiä muulla tavoin kuin ostajina, eikö heidän panostaan tarvita lehden teossa tai arvioinnissa muuten kuin maksajina?

Pidän itseäni kilttinä ihmisenä, mutta kuitenkin jotkut asiat yhteiskunnassa saavat minut tuntemaan vihaa ja ärtymystä?Jos vaikka pitää itseään melko kilttinä ihmisenä ja sitten kuitenkin suuttuu, niin onko silloin muodostanut itsestä identiteetin, joka ei olekaan kaikissa tapauksissa pätevä. Onko siis niin, että minulla on itsestäni väärä käsitys. Mitä toisaalta tarkoitetaan kiltteydellä? Sitäkö, ettei suutu lehtimyyjille, että on aina rauhallinen, suvaitsee kaikkea ympärillään, rempallaan olevia asioita, resuisuutta, hoitamatonta ympäristöä, lökäpöksyjä tms.

Piti kuitenkin puhua stereotypioista, joten jatketaan siitä. Se, joka lukee paljon romaaneja, oppii paljon tarinoita ja usein tarinoissa on myös samankaltaisuutta eli stereotypioita. Johonkin stereotypiaan liittyvän asian huomaaminen ympäristössä saattaa herättää ennakkoluulon, jonka pohjalta sitten muodostaa käsityksiä asioista. Omassa elämässä tunnistaa stereotypian vaaroja. Olenko nyt käyttäytymässä kuten sen ja tämän romaanin päähenkilö? Löytyykö tilanteeseeni jokin oletus, josta seuraa nämä ja nämä tietyt seikat? Onko tämä ja se seikka jo kerran eletty asia? Onko joku omassa elämässään kokenut samaa? Olenko itse vain se, joka stereotyyppisesti toistaa jo elettyjä elämiä? 

Olen kokenut saman, sen kuulee usein sanottavan. Juuri siksi monet ihmisten auttamiskeinotkin ovat syntyneitä, koska muutkin ovat kokeneet sen saman ja ryhtyneet sitten jo ennaltaehkäisevien keinojen avulla välttelemään asioita ja tilanteita. Elämän hallitsemiseen harva kuitenkaan pystyy, vaikka olisi kaiken lukenut kirjoista, mitä ihmiskunta on kohdannut ja läpikäynyt. 

Usein ajattelee, että omat kokemukset ovat jotain uniikkia, mutta ovatko sittenkään. Onko stereotypia aina vastassa? Varmaankin olisi tunnettava kaikki mahdolliset stereotypiat ennen kuin pystyisi toiminnassaan johonkin uuteen?  Jos teen näin, otan tämän askeleen sinne, toisen tänne joudunko johonkin ennestään tiedettyyn vai kohtaanko jotain uutta? Millaisissa olosuhteissa asiat näyttäytyvät uudessa valossa vai olenko toivottomasti vain muiden jalajäljissä asteleva kulkija? 

Stereotypia voi syntyä toistosta. Jokin piirre itsessä tai jotkut tapahtumat toistuvat liian usein, niin siitä tulee stereotypia. Aina se ei ole huono asia, mutta kuitenkin jonkinlainen valmis tulkinta jostain asiasta tai ihmisestä. Hän tulee olemaan sellainen tai tällainen, uskopa vaan.  

Stereotypia voi olla kuten uskomus johonkin asiaan tai ihmiseen liittyen. Jos on tarpeeksi monta tekijää, jotka pysyvät samanlaisina tulee se ja jotenkin ihmiset haluavat rakentaa stereotypioita ja uskomuksia.  Ennakkoluulo on harvoin positiivista sisältöä omaava asia. Se on pikemminkin päinvastoin monta negatiivista asiaa sisältävä uskomus. 

Yritän välttää stereotypioita. Oma polku? Nykyisin kuulee siitä puhuttavan, että kuinka pitää löytää oma polku elämässä.  Omaa polkua ei ole, ellei sitä halua löytää, ellei ole kiinnostunut myös muiden omasta polusta. Yritän luoda omaa polkua, persoonallisia asioita, mutta voiko sanoa persoonallisia tapahtumia? Eivätkö tapahtumat ole kuitenkin aina jotenkin yliyksilöllisiä eli niitä, että joku syntyy, kuolee, valmistuu ammattiin, asuu jossain, menee naimisiin, eroaa...Niitähän tapahtuu kaikille, mutta tietysti eri aikaan ja eri paikoissa, jotka kenties muuttavat tapahtumien luonnetta. 

Oma polku löytyy, jos sitä etsii. Minä ainakin etsin omaa polkua. Etsitkö sinäkin? 

Odotus

Odottavan aika on pitkä. Hyvää kannattaa odottaa. Nämä suomalaiset sananlaskut ovat varmaan kaikille tutut. Oletko sinä se, joka aina odotat vai se, jota odotetaan? Ehkä odotat jotain yli sen, mikä olisi kohtuullista tai odotat jotain, jonka tulemisesta ei ole varmuutta. Onko odottava se, joka on vähemmän tärkeä osapuoli ja se, joka on jokin pieni tekijä tapahtumien kulussa? Onko odottavalla vähemmän vastuuta kuin myöhästelevällä? 

Miksi joku toinen on aina myöhässä? Kyvytön pitämään lupauksiaan, vastuuntunnoton, kyvytön suunnittelemaan ajankäyttöään, liian kuormitettu, liian altis sopimuksiin, joiden ajankohta pakkaa siirtymään tunnista toiseen, haluton tulemaan? En tiedä milloin tulen, hän sanoo, en osaa sanoa tarkkaa aikaa. Jonkun henkilön tuleminen on kuin prosessi, joka edistyy, jos on edistyäkseen. Minuutteihin,jotka juuri loppuvat ja on lähdön aika, tulee ikään kuin vain lisää toimintaa ja unohtuneet tai tekemättömät seikat vain yhtäkkiä täyttävät mielen. Niistä ei voi irrottautua. Vielä tämä ja tämä pitää tehdä ennen kuin voi lähteä. Se toinen odottaa, lähes aina harmistuneena ja valmiina lausumaan syytöksiä myöhästyneelle odottaen vähintäänkin selityksiä. Juna, joka kulkee aikataulun mukaan ei odota, mutta tulee sitten toinen juna ja taas toinen, niin toivottavasti. Miksei odottava ryhdy johonkin toimeen odottaessaan, lukemiseen, siivoukseen, kaverille soittamiseen, jumppaan,... Sovittuun tapaamisaikaan valmistautunut on ikään kuin sen hetkisen toiminnan lopettanut ja valmis kohtaamaan uuden tilanteen, siksi voi olla vaikea vain jatkaa toimintaa, joka juuri päättyi. Miksi odotus jatkuu kerrasta toiseen? Eikö asiasta voi keskustella tarpeeksi? Eikö odottava pysty lopettamaan odotuksen tunnetta tai siihen liittyvää muuta tunnetta? Miksi odottava sallii toiselle sen, että tämä myöhästyy ja toistamiseen? Miksi myöhästyjä ei voi muuttua ehtijäksi? 

Hänhän on se, joka odottaa tai hänhän on myöhästyjä. Millainen persoonallisuus näihin liittyy? Voiko ihminen muuttaa itseään myöhästyjästä ehtijäksi? Seison kadulla. Odotan siinä jotain,bussia, koska en omista autoa. Seison jonossa. Odotan asiointivuoroani. Odotan ruuhkan purkautumista. Istun käytävän penkillä. Odotan vastaanotolle pääsyä. Jokainen on yhteiskunnassamme odottava, mutta onko hän myös myöhästelevä, myöhässä tai myöhästynyt? Siitä on suuri vastuu itsellä, mutta myös muilla, mikäli hän on myöhästymisen vuoksi jätetty tai sen vuoksi hylätty.

Uushenkisyys, enkelit, langennut enkeli

Tekee mieli hieman kommentoida näitä otsikossa mainittuja seikkoja sen pohjalta, mitä niistä herää kysymyksiksi omasta mielestäni. Kun puhutaan kristinuskon henkimaailmasta, niin siihen liitetään mm käsitys Jumalasta, Kristuksesta, Saatanasta (langennut enkeli)ja enkeleistä. Yleisissä henkisyyttä korostavissa virtauksissa, joista olen aiemmin kirjoittanut blogiini, keskeisenä piirteenä on hakea elämään niitä myönteisiä voimavaroja, joiden pohjalta elää ja olisi voimia elää. Henkisissä positiivisissa virtauksissa ei ole kysymys siitä, että sivuutettaisiin kysymykset synnistä tai pahasta, josta esimerkiksi Raamattu puhuu langeneena enkelinä eli Saatanana eli persoonana Jumalan rinnalla. Kristinuskon oppiin Saatanasta voidaan liittää eri asioita kuten, että se on eri asia kuin se paha, jonka ihminen kohtaa elämässä, ellei Saatanaa sitten oteta mukaan kaikkeen siihen pahaan, minkä kokee pahaksi, mikä aiheuttaa pahaa ja höystää sitä. Saatana voidaan tällöin käsittää jonakin, mikä on kaiken pahan olemus. Paha, joka ihmistä kohtaa voi olla myös ihmisen syytä, hänen omasta syystänsä (tahdosta) aiheutunutta (katolinen näkemys)tai muiden ihmisten hänelle aiheuttamia asioita, eräänlaisia pahan ominaisuuksia kuten kamalaa, ikävää, pelottavaa, inhottavaa, ällöttävää, kuvottavaa jne.? Käsitys pahasta, jonka Saatana vaikuttaa, saa ihmisen helposti välttämään oman vastuunsa, vaikka olisikin kiistanalaista, voiko ihmistä itseänsäkään syyttää kaikesta siitä pahasta, joka hänen kohdalleen pahimmillaan sattuu. Mukana voi olla epäonnea, onnettomuutta ja muita ylisuuria tai rohkeita yrityksiä, narsismia, huonoa itsetuntoa tms.
Kysymys pahasta on mahdoton ratkaista aivan yleisellä tasolla, koska siihen heijastuu myös se, minkä ihminen kokee pahana tai kuinka suurta valtaa paha hänelle edustaa. Ovatko lähes kaikki valtiot pahan vallan alla kuten joku voi käsittää Raamatun kannan (1Joh5:19)? Jeesus kutsuu Saatanaa “tämän maailman ruhtinaaksi” (Joh. 12:31). Apstoli Paavali kutsuu häntä “tämän maailman jumalaksi”(2.Kor. 4:4).
Kenties muut uskonnotkin ovat pahan aikaansaamia jne. Jos pahalla katsotaan olevan hyvin suuri valta, se on pelottavaa ja silloin mahdollisuudet voittaa pahan valta ovat ihmiselle hyvin pienet. Saatanasta tulee Jumalan vastavoima ja taistelu hyvän ja pahan välillä käydään ihmisen ulkopuolella ja ihmisestä riippumatta. Saatanan synti on, että hän käänsi katseensa pois Luojastaan ja alkoi ihailla luotua; itseään: “Sinun sydämesi ylpistyi sinun kauneudestasi, ihanuutesi tähden sinä kadotit viisautesi.” (Hes. 28:17). Hänestä tuli ylpeä ja hän korotti itsensä ja vallanhalu syttyi hänessä. Hän halusi asettua itse Jumalan asemaan.
Voisi kysyä, onko uskonnolle tyypillinen vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä myös jakoa maailman tai yhteiskunnan ja kirkon välillä? Kristinuskon henkimaailmassa Jumala on suurempi kuin Saatana loppupeleissä. Jumala kukistaa lopulta Saatanan. Saatanalla on toimintavaltaa tai valtuus sekä alunperin että lopulta Jumalan kädessä, näin uskoo kristitty. "Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura, etsien, kenet hän saisi niellä.” (1. Piet. 5:8). Hän etsii epätoivoisesti; hän haluaa saada täyden kontrollin tästä maailmasta, ja hän hyökkää, missä vain voi, toteuttaakseen suunnitelmansa. Mutta kaikille niille, joiden sydän on Jumalan puolella, on mahdollista vastustaa paholaista. Jeesuksen avulla ihminen voittaa pahan elämässä, mutta maailmanloppua ajatellen Jumala kukistaa lopulta Saatanan.

Vanhassa testamentissa on kertomus Jobista, joka usein tuodaan esiin, kun pohditaan kysymystä ihmisen osalle tulevasta pahasta. Jobin taistelussa Raamattu käsittelee aihetta hyvän ihmisen kohdalle tulevasta pahasta. Usein, kun ihminen miettii kohtaamaansa pahaa, hän vertaa kohtaloaan muiden kokemuksiin. On myös monia yhteisiä pahan kokemuksia kuten suomalaisille talvisota tai jonkin suuronnettomuus. Niitä muistellaan medioissa tavoitteena kerrata äärimmäisiä voimia koetelleita tapahtumia, monia menetyksiä ja ihmisten ennenaikaisia kuolemia nuorina sotilaina jne. Ehkä tarkoituksena myös päästä pois pahasta.
Itsestäni Raamatun henkimaailmaa koskeva oppi Saatanasta on erityisen pelottava siksi, että siihen liittyy helposti myös ihmisten tai ilmiöiden, asioiden leimaaminen saatanallisiksi. Ihmisistä tulee lisäksi pahan kätyreitä, ennen kuin ollaan selvillä siitä, mistä on pohjimmiltaan kyse. Pahan alle voi myös musertua kuten väkivaltataisteluissa tai muissa sen kaltaisissa tapahtumissa, jossa ei ole keinoja voittaa pahaa. Kansainvälinen ihmiskauppa, lapsityövoima, monet ihmisoikeusloukkaukset jne ovat lähes pysyviä pahan vallan esiintymiä maailmassa. Näitäkö siis Raamattu tarkoittaa puhuessaan, että maailma on pahan vallassa?
Kristinuskossa (kirkossa) tunnetaan myös exorsismi eli pahan poisajaminen jostain henkilöstä vrt Raamattu (Luuk 8:26-39). Jotkut auktoriteetit ovat käyttäneet tätäkin keinoa pahan poistamiseksi mm kurinpidossa ja samalla he ovat samaistaneet henkilöt tai heidän mielipiteensä ja oman käsityksensä pahasta.
Kuitenkin ja tietysti on mittasuhteiltaan paljon pahaa, jolle ei kirkkokaan mahda mitään ja jossa se itsekin on ollut ja on joskus mukana ja se aiheuttaa suunnatonta surua lähestulkoon loputonta itkua ja vaikerrusta niissä, jotka tämän pahan näkevät ja ymmärtävät sen pahana.

Kun lukee kirjoituksia henkisyydestä ja oman henkisen polun löytymisestä, vaikeaa voi olla, jos eri uskontojen edustajat alkavat puhua samoin termein ja siten alkaa ymmärtää toisiaan. Mikäli kyseessä on uskontojen synkretismi, niin sitäkin on pidetty joskus Saatanan työnä kristinuskon näkökulmasta. Uskoa koskevissa kysymyksissä ihminen on niin ulkoapäin ohjattu, että tällöin joutuu myös kysymään, onko Raamattu tarkoitettu vain reseptikirjaksi elämään ja josta etsitään vain ohjeita elämälle. Kristittyhän on usein määritelty henkilöksi, joka lukee Raamattua ja noudattaa sitä, mitä Raamattu neuvoo.
Henkisyys, jossa etsitään elämään enkeliohjausta tarkoittaa sitä, että ihminen hakee elämäänsä sellaista polkua ja tietä, jossa toteutuu hänelle jotain hyvää. Se tarkoittaa myös elämänvoimien etsintää ja elämänsuunnan etsintää, jossa toteutuu hyvä ja jossa ihminen itse voi olla hyvän lähettiläs tai sen palveluksessa. Useinhan onkin kyllä niin, että paha vie ihmisen voimat, oli se mitä tahansa.
Raamatussa henkimaailmaa koskevaan enkelioppiin kuuluu mm se, että enkelit ovat luotuja olentoja. He eivät siis ole olleet ikuisesti kuten Jeesus Kol 1:15-16, vaan Jumala on luonut heidät enkeleiksi (Ps. 148:2-5). Siitä, milloin enkelit luotiin, ei ole yksiselitteistä tietoa Raamatussa. Mutta se on selvää, että Jumala loi kaikki enkelit hyviksi (1. Moos. 1:31, 2:3) ja pyhiksi (Juud. 6), joista sitten Saatana lankesi syntiin. Raamattu osoittaa, että enkelit asuvat taivaassa, josta heidät lähetetään maan päälle suorittamaan tehtäviään (Dan. 9:21) - enkelit siis pystyvät liikkumaan koko universumissa.

Raamatussa ihmiset ja enkelit erotetaan toisistaan (esim. Ps. 8:6; Hepr. 12:22, 23; 1. Kor. 13:1), mutta toki yhtäläisyyksiäkin on: molemmat ovat riippuvaisia Jumalasta sekä molemmat ovat vastuussa Jumalalle teoistaan (Joh. 16:11; 1. Kor. 6:3; Hepr. 9:27). Raamattu kuvaa enkelit persoonallisina olentoina, joilla on järkeä (2. Sam. 14:17, 20; 1. Piet. 1:12), tunteita (Hepr. 12:22; Job 38:7; Luuk. 15:7) ja moraalista tahtoa (Ilm. 22:8,9). Ne myös toimivat hyvin persoonanomaisin tavoin (Luuk.15:10; 1. Piet. 1:12; Juud. 9...). Uskon, että Jumala käyttää näitä Jumalaa palvovia ja palvelevia persoonia auttamaan ja palvelemaan ihmisiä.

Raamatun mukaan enkelit ovat ruumiittomia, aineettomia ja näkymättömiä henkiolentoja, jotka tosin voivat ilmestyä ihmisille (4. Moos. 22:31; 2. Kun. 6:17). Vaikka enkelit ovat henkiolentoja, heidän täytyy siirtyä paikasta toiseen (Dan. 9:21-23; Luuk. 2:15). Vaikka enkelit ovat siis normaalisti näkymättömiä, he voivat kuitenkin esiintyä ihmisinä (Matt. 1:20; Luuk. 1:26; Joh. 20:12; Hepr. 13:2; 1. Moos. 1-8...).

Vaikka Raamatusta käy ilmi, että enkelit ovat erittäin voimakkaita ja väkeviä (Ps. 103:20; 2. Tess. 1:7; Matt. 28), eivät he suinkaan ole kaikkivoipia. Enkelit ovat pyhiä, erotettu synnistä palvelemaan Jumalaa, ja usein heitä kutsutaankin vain Jumalan pyhiksi (Job 5:1, 15:15; Ps. 89:7; Dan. 4:10, 20, 8:13; Juud. 14). Pyhyydessään he ovat myös kuuliaisia Jumalalle (Ps. 103:20). Raamatusta käy selvästi myös ilmi, että enkelit ovat kuolemattomia (Luuk. 20:36) - he elävät ikuisesti.
Raamatun enkelioppi on sikäli vaikea, että siihen niinkun muihinkin käsityksiin henkimaailmasta sekoittuu ihmiskäsityksen aineksia. Ihminen voi olla enkeli toiselle tai kuten että Saatana voi saada muodon jossain henkilössä. Näinhän moni on ajattellut esim Hitleristä tai jostain muusta kansanmurhia tehneestä hallitsijasta.
Muut henkimaailmaan liittyvät seikat kuten taivas ja helvetti ovat myös ongelmallisia, koska ne tuntuvat sekä symbolisilta että
asioilta, joihin ihmisen tieto ja käsityskyky eivät yllä. Tällaisiin asioihin liittyy tunteita ja uskomuksia, joita on vaikea kohdata. Silloin liikutaan ikään kuin toden ja kuvitellun välimaastossa, joka voi olla hedelmällistä, mutta myös tuhoavaa, ihmisiä toisistaan erottavaa ja hajottavaa. Näin voitaisiin väittää, että uskonnossa itsessäänkin ja sen esiintuomassa henkimaailmassa on mukana inhimillistä pahuutta synnyttävä elementti ja siksi joku voi tahtoa irottautua uskonnosta tai Raamatusta siltä osin, kun on kysymys henkimaailmasta, sen käsittämisestä ja soveltamisesta ihmisten elämään ja maailmaan.

Romantiikka, romanttinen, romanssi

Ovatko nämä sanat sinulle tuttuja yhä edelleen? Kun luin murrosikäisenä joitakin kioskikirjallisuuden julkaisuja eli lyhyitä rakkauskertomuksia taskusarjoina, niin tädilläni oli tapana sanoa minulle, että ne ovat niitä markan rakkauskertomuksia eli romanttisia ts tunteellisia kertomuksia ihmisten välisistä suhteista.
Sanoilla romantiikka, romanttinen ja romanssi on itselleni eri merkitykset huolimatta siitä, että niiden kantasana on sama. Myös ne yhteydet ja asiayhteydet, joissa olen oppinut niitä käytettävän leimaavat niiden merkitystä ja sisältöä. Romantiikka 1700-luvun aatesuuntana ja taiteellisena suuntana on niistä neutraalein, ja jokaisen, joka on kiinnostunut yksilön merkityksestä eri yhteyksissä kannattaisi kerrata tämän aatesuunnan kuvaus vaikkapa Wikipediasta.
Ajastamme sanotaan, että se on yksilökeskeistä, individuaalista ja sen vuoksi egoistista. Voisiko siis sanoa myös että romanttista eli tunteellista? Tunteillahan ihminen yrittää saavuttaa yhteyden itseensä ja muihin. Myös tunneyhteys luontoon ja kaikkeen elävään ja jopa esineelliseen tulee ilmi tunteita korostavissa asioiden merkityssisällöissä. Siinä kun jokapäiväinen ravinto on joillekin peruskauraa ja energian tankkausta, joka ei herätä mitään tunteita, toiset syövät ateriansa tunteella ja kaikesta siitä Luojaansa kiittäen.

Ovatko tunteet sitten pelkkää romantiikkaa kuten 1700-luvulla syntynyt aatesuuntaus asian ymmärsi? Kun nykyisin on mahdollista tarkastella erilaisia historiallisia suuntauksia samanaikaisesti, voisi myös väittää, että erilaiset mielenliikkeet esiintyvät myös samanaikaisesti ts tunteessa voi olla järkeä kuten valistuksen filosofia sitä edellytti. Myös järjessä tunteita. Se, joka yhdistää näitä erilaisia mielen toimintoja kysyykin, että milloin kokea tunteita? Juuri nytkö? Kirjoittaessa? Muiden seurassa? Yksin ollessa hiljaa tekemättä mitään? Metsässä kävellessä? Veden äärellä? Korkealla vuorella? Pimeässä? Raskaassa työssä? Ongella (nappaako)? Katsellessa? Syödessä?
Varmaan on selvää, että nämä eri paikat ja tilanteet jo itsessään herättävät meissä erilaisia tunteita. Olisiko siis syytä ja hyvä hakeutua eri paikkoihin ja tilanteisiin, jotta voisi kokea erilaisia tunteita? Kokemus näistä erilaisista tilanteista saa ihmiset hakeutumaan tai välttämään tiettyjä tilanteita, joissa jokin tunne voimistuu tai ehkä jopa syntyy kuten pelko. Kokemus tästä auttaa ihmistä selviytymään elämässä, mutta on paljon tilanteita, joissa jokin tunne toistuu ja johon ei itse kovin hyvin pysty vaikuttamaan sen suhteen haluaako sen tuntea vai ei,jos on esim sidottu johonkin paikkaan. Tällainen tilanne voi olla myös esim esiintymisjännitys.
Usein mietin sitä, voisiko lukemalla terapoida ja hoitaa itseään kuten juuri esiintymisjännitystään. Totean siihen, että voi hyviä kirjoja lukemalla ts valmistautuminen johonkin ja tieto auttavat tunteiden käsittelyssä. Oman itsen hoito, kun siihen tarvetta ilmenee, on hyvä aloittaa jo heti, kun siihen vain neuvoja löytyy. Jos ei ole aikaa, ei rahaa, ei ystäviä, ei mitään, niin tätä on syytä alkaa miettiä ja hoitaa tilannetta jollain muulla tavalla. Jo lapsena olisi hyvä saada neuvoja, mitä tehdä eri tilanteissa, kun tunteet nousevat pintaan, tai hetkissä jolloin välillä on liikettä ja toimintaa ja välillä hiljaista ja asioiden huoltoa ja hoitoa. Voisi opetella vaikkapa rauhoittumista jo aivan lapsena, sillä kaikista asioista ja tilanteista olisi opittava selviytymään.
Kun herää aamulla, usein miettii sitä, mitä tämä uusi päivä sisältää. Millainen on aamun ensimmäinen hetki ja ateria? Onko tulossa oleva päivä rutiinien täyttämä? Ovatko rutiinit mieluisia vai uuvuttavia? Onko riittävästi myönteistä energiaa päivälle?

Onko kenties vuodenaika vaihtumassa? Ovatko tietyt asiat kertautumassa aina vuodenaikojen mukaan taas tänäkin vuonna? Ovatko kertautuvat asiat mieluisia vai vastenmielisiä? Jäikö kenties joulufiilistely kesken viime kerralla? Jatkoinko jonkin asian fiilistelyä turhan pitkään, enkä pystynyt irrottautumaan tunteesta, joka siihen liittyy? Entä viikonloput, juhlapyhät? Onko juhla-ajat liian lyhyet, jotta voisi kokea ja tuntea kaiken sen, mikä niihin liittyy? Olisiko siis parasta skipata joku viikonloppu tai juhla joskus, että ehtisi käsitellä vielä viime kerran tilanteet ja ehtisi siis mukaan paremmin seuraavalla kerralla.
Ihmisen elämässä on aikoja, jolloin jokin voi tuntua joltakin samaistumalla muiden tunteisiin ja kokemuksiin. Tätä kutsutaan empatiakyvykkyydeksi. Siitä voi olla romanttinen asenne aika kaukana. Se voi viedä voimia ja kuluttaa kuten fyysinen työ. Sympaattinen ihminen taas on se, joka herättää mieluisia tunteita ja ajatuksia muissa. Empatiakyvykkyyttään voi harjoitella monin tavoin lukemalla, elokuvin, musiikin ja eläytymisen keinoin. Tähän perustuu myös näytteleminen ja erilaiset roolisuoritukset, joissa ihminen joutuu väliaikaisesti oman identiteetin ja oman elämäntapahtumien ylittämiseen ja ohittamiseen. Kaikki se, mikä on itsen ulkopuolella ei tapahdu itselle, eikä koske itseä, mutta itsellä voi olla herkkyyttä tai kyvykkyyttä kokea samaa ja kenties enemmän kuin, mitä juuri hänen elämässään on. Siksi voi olla huolettomampi sen suhteen, mitä omassa elämässä tapahtuu, koska sillä on kontingentti suhde siihen, mitä voi kokea ja tuntea. Huolimatta jostakin tunteita rassaavasta epämieluistasta asiasta jonkun ihanan ja kohottavan asian voi hetkittäin jopa kokea myös omalle kohdalle, vaikka sitä ei ihan omakseen saisikaan kaikkina aikoina elämässä tai siitä voi muodostaa itselleen unelman, jota yrittää tavoitella. Tähän perustuu halu rentoutua ja myös osallisuus kaikkeen, mutta se vaatii myös sen, että ihmiset oppivat jakamaan osallisuudestaan ilman pelkoa siitä, että he joutuisivat pakolla luopumaan jostain itselle merkittävästä asiasta kuten on vaikkapa yksityisyyden suoja. Tätä empatiakyvykkyyttä ja omien tunteiden ylittävää kokemistapaa on vaikea sijoittaa ns romantiikkaan kuten se aiemmin ymmärrettiin.
Yhteisöllinen ulottuvuus, jota on pidetty romanttisen asenteen vastakohtana, on usein nähty kaventuneen niiden kokemuksesta, jotka ovat syntyneet sodanjälkeiseen Suomeen, sotaa seuranneilla lähivuosikymnenillä. Uudet sukupolvet, lapset ja nuoret elävät siis tätä yksilöllisyyden aikaa ja romantillisuuden aikaa ja saavat kuulla vanhasta yhteisöllisyyden ajasta enää historian kirjoista tai isovanhemmiltaan. Näinkö? 
Romanttinen nykyisin ilmenee mm iskelmämusiikissa ja hyvinvointia ihannoivassa yhteiskunnassamme. Se on myös unelmointia. Romantiikkaa ja romanttista on pidetty myös hengellisyyden eräänä piirteenä. Siitä kertovat monet hengelliset runot ja laulut, joissa on keskeisenä koettu tunneyhteys Jumalaan ja muihin uskoviin.

Tunne liittyy kuitenkin yhteisöllisyyteen tavalla, jota ei aina ota huomioon. Kun on yhteisön jäsen, on useimmiten tietyssä tehtävässä ja sitä myöten identiteetti on annettu. Perheessä on yleensä avo-tai aviopuolisot, lapsiperheessä isä, äiti ja lapsi tai lapsia. Ilmaisut kuten meidän perhe voivat sisältää näitä henkilöitä ja siihen ja henkilöihin kohdistuvia tunteita ja muita asioita kuten vastuuta ja velvollisuuksia. Kun saa ensimmäisen lapsen, tulee äidiksi tai isäksi eli oma identiteetti saa uuden luonteen, myös tunne-elementin kuten hoidollisuus tai vastuullisuus. Työyhteisössä identiteettejä ja niihin liittyviä tunneaineksia voi olla monia kuten ahkeruus, vastuullisuus, luotettavuus, mutta joskus voi ongelmana olla se, että työyhteisöön siirtyy perhe-elämästä tai yksityisestä elämästä sellaisia identiteettejä tunnevivahteineen, jotka sinne eivät kuulu tai jotka voivat jäädä "piiloidentiteeteiksi" kuten se isällinen tai äidillinen johtajatyyppi tai häiritsevästi käyttäytyvä, joka ei tiedä omaa tehtäväaluettaan tms.
Yhteisöissä toimiminen voi johtaa ongelmiin, jos ei ole selkeää identiteettiä ja tunneidentiteettiä tai jos joutuu sellaisten odotusten, vaatimusten tai arvostelun kohteeksi, joka hankaloittaa omaa elämää ja vie liian paljon huomiota omalta riittävältä panokselta. Myös mikäli on liian herkkä muiden vaikutukselle, voi kokea vaikeuksia. Herkkyys voi olla tunteena sekä etu että haitta. Demokraattisesti valitut ihmiset erilaisiin tehtäviin tulisi olla tae siitä, että heillä on riittävästi osaamista tehtävistä, joihin he ovat hakeutuneet ja heidät on valittu, mutta se ei takaa sitä, millaisia tunneaspekteja tulevaisuus tuo mukanaan eri tilanteissa ja tehtävissä. Tosin aina on mahdollisuus saada lisää koulutusta ja ohjausta tällä kentällä.
Yksilöllisyyden aikaa elävällä on muunlainen tehtävä edessään. Hän on identiteetiltään avoimempi. Usein on niin, että vasta yhteisöllisen elämänvaiheen läpikäynyt on valmis yksilöllisempään elämään lukuun-ottamatta varhaislapsuutta eli elämää ennen kouluikää. Yhteisöllisyydestä kuten työelämästä ja perhe-elämästä saa aineksia oman identiteetin muodostamiseen ja varhaislapsuudesta voi sitten ammentaa luovuutta siihen. Tietysti on myös yksilöitä, joille persoonallinen yksilöllisyys on arvo sinänsä läpi elämän ja he maksavat siitä kovan hinnan voidakseen ylläpitää sitä aina ja kaikissa tilanteissa.
Romantiikalla voi olla merkitystä yksilöllisyydessä, sillä se tarjoaa mahdollisuuksia erottautua muista. Vanhanaikaisesti romanttinen voi suhtautua itseensä tosin narsistisesti, yksilöllisyyden periaatetta ihannoivasti tai muuten epärealistisesti, mutta silti se antaa mahdollisuuden omien tunteiden ja makumieltymysten arvostamiseen ja parhaimmillaan kohtuullisesti. Romanttisesti toiseen ihmiseen suhtautuva löytää myös toisesta ihmisestä puolia, joita arvostaa tunteiden kautta kuten kauneuteen, hymyilyyn tai muihin vastaaviin piirteisiin huomiota kiinnittäen eli usein niihin asioihin, joihin kiinnittää huomiota rakastuessaan toiseen nuorella iällä ja joita ihailee toisessa. Tämä nettiaikakausi tarjoaa paljon mahdollisuuksia romanttiselle suhtautumiselle ihmisiin, paikkoihin ja tuotteisiin, kun on niin paljon audiovisuaalisesti ja aistisesti merkittävää seurattavaa netissä.

Edellä olen viitannut sanoihin romantiikka ja romanttinen, mutta en vielä sanaan romanssi. Markan romansseista oli kysymys siinä kioskikirjallisuudessa, johon viittasin blogini alussa. Ne olivat siis jotain halpaa ainakin siinä merkityksessä, ettei niillä ollut kovin suurta ostohintaa. Ehkä tätä kioskikirjallisuutta myös tuotettiin mekanistisesti ja kaavamaisesti. Kirjallisuuden historia on kuitenkin täynnä romansseja ja se vanhan ajan romanssihan oli puhdashenkinen, jossa ei haluttu loukata ketään. Jokainen on luultavimmin elänyt kuitenkin jonkun romanssin, mutta eri asia on se, mikä siinä kiehtoo tai mikä siitä voisi tehdä kiinnostavan myös muille jaettavaksi. Ovatko romanssimme sittenkin tarkoitettuja vain meille itsellemme eli eräänlaisia salaisuuksia vai heikkouksiemme esiintymiä, joita vältämme paljastumasta, joihin liittyy jotain, mitä olemme joutuneet häpeämään myöhemmässä elämänvaiheessa. Kenties romanssista seurasikin jokin ennalta arvaamaton kuten avioliiton ulkopuolinen lapsi tai se johti avioeroon. Miten saada muut vakuuttumaan, että koettu romanssi oli jotain, mistä emme pystyneet ainakaan omin voimin irrottautumaan, jotain, mikä tuli elämänpolullemme tarkoitettuna asiana tai jonain joka koitui kohtaloksemme ja joka muutti elämämme suuntaa? Romantiikka, romanttinen ja romanssi elävät ajassamme edelleen, mutta muutamat vuosisadat ovat kyllä muovanneet käsitystä siitä, mitä ne tarkoittavat meidän ajassamme ja meidän jokaisen kohdalla.
Kun juuri eilen katsoin tv:stä Bizetin oopperan Carmenin, jonka ensi-ilta oli juuri Tampereen teatterissa, niin mieleeni tulivat taas kerran ajatukset naisen asemasta ns romansseissa, rahasta ja sen käytöstä sekä eri asemassa olevien ihmisten eriarvoisesta lähtökohdasta romanssien synnyssä. Mitä tunteisiin liittyy, niin hankalaa on se, että romanttista rakkaudentunnetta seuraa niin helposti viha, ei niinkään romanttinen viha, vaan jopa tappamiseen johtava raivo ja viha. Sen taltuttamisessa ovat joskus keinot vähissä. Romantiikan ilmapiirissä syttynyt rakkaus voi johtaa murhiin ja sitäkin useammin se on johtanut oikeudenkäynteihin, vaikka rakkaustarinoita olisikin vaikea kenenkään tuomita. Oikeuteen on vaikea valittaa myöskään saamastaan huonosta kohtelusta, syyttelyistä, arvosteluista, kärsimystensä määristä tai tunteiden kuolemisista tms. seikoista, joita elämässä voi tulla vastaan. Se olisikin, mikäli itse romanssi voisi näitä epäkohtia jotenkin hoitaa.

Yhteiskuntapolitiikka tänään

Kenellä on nykyisin varaa kukkakimppuun? Itsellä ehkä ei ja kuvassa oleva onkin lahjaksi saatu.
Tämä kirjoitus tulee hieman myöhässä, mutta on kyllä jonkinlaisesta työpanoksesta syntynyt. Kirjoitin sen ennen äänestystä puoluevaalitenttejä kuunnellessani. Usean tunnin puoluevaalitentin kuunteleminen herätti seuraavat kysymykset. Puolueiden vaaliohjelmissa on jokaisella budjetti niiden hallintoa ja yhteiskunnallisia uudistuksia ajatellen. Tärkeintä on se, että hyvinvointivaltion palveluiden kehittämiseen ja uudistamiseen tarvitaan edelleen rahaa, jota valtiolla ei ole. Eikä ole myöskään puolustusvoimien hankintoihin. Ne kustannetaan lainoin. Muut parannukset yritetään tehdä työllisyyttä parantaen tai leikaten erilaisia etuuksia, etsien porsaanreikiä valtion taloudessa tai verotusta muuttamalla. Lähes kaikki puolueet kannattavat työllisyyden parantamista. Se on nyt 72 pros ja tavoite on 75. Muissa pohjoismaissa jopa 80 pros. Vasemmistopuolueet kannattavat hyvätuloisten, pääomien ja yritysten tiukempaa verotusta. Yritysten osuus ja tehtävä yhteiskunnan kehittämisessä on myös liian vähän pohdittu asia.
Maahanmuuttajien kohdalla ongelmia ovat oleskeluluvan ja työluvan saaminen, mikä ei aina johdakaan pitkäaikaisiin työsuhteisiin. Myös muita ongelmia on kuten takaisin palautukset kotimaihin, joissa voi olla vastassa elämän loppuminen eri muodoissa. Kotoutumisen kanssa on myös ongelmia, mutta Suomi tarvitsee työntekijöitä yrityksiin ja vapaita työpaikkoja on maahanmuuttajille. Silti moni maahanmuuttaja joutuu sosiaaliturvan pariin, vaikka ei ole ollut mukana yhteiskunnan toiminnassa aiemmin.
Puolueet laativat puolueohjelmia kukin puolue omansa ajatuksena, että itsellä olisi se paras ja sen pohjalta ongelmia voitaisiin ratkaista. Keinoista voittaa yhteiskunnan ongelmat on tullut tärkeä osa puolueohjelmaa. Niistä ollaan eri mieltä. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus on yhäkin silti paljolti usein jokaisen kansalaisen omalla vastuulla. Puolueet syyttävät toisiaan vastuuttomasta politiikasta ja edustavat itse vastuullista esimerkkinä kansalaisille.
Verotus on eräs keino saada kansalaisia mukaan yhteiskuntatalkoisiin, mutta hehän eivät päätä siitä, mihin verovarat käytetään, vaan juuri eduskunta, joten puolueohjelmia tarvitaan tähän, mutta sekin on epävarmaa, kenen puolueohjelmaa tullaan toteuttamaan eduskuntatyöskentelyssä huolimatta siitä, keiden puolueiden edustajat ovat hallituksessa.
Suomen yhteiskuntaa on kehitetty 102 vuotta itsenäisenä valtiona. Joskus tuntuu oudolta, että siihen on päässyt syntymään niin suuria ongelmia. Onko kysymys tehdyistä virheistä vai ylisuurista tavoitteista? Maailman luonnonvarojen nähdään ehtyvän, monet uskonnolliset liikkeet odottavat maailmanloppua ja muutenkin maapallon ongelmien, nälän, ilmastonmuutoksen ja saasteiden nähdään heikentävän maapallon tulevaisuutta, eikö siis olisi aika miettiä vakavasti sitä, mitä kehitystä tulisi poltiikassa pitää kaikkein keskeisimpänä. Kunka moni osallistuu poliittisten puolueiden toimintaan? Yhteiskunnalliset muutokset ovat hitaita, mutta kehitystä pidetään tärkeänä. Usein kuitenkin pysyvällä kehityksellä on aika pienet mahdollisuudet ja se on riippuvaista yhä useamman tekijän yhteisvaikutuksesta. Politiikkaan tarvitaan siksi paljon kokemusta, mutta onko sitä tai mikä merkitys sillä on, kun historialla on myös niitä negatiivisia piirteitä, joita se kantaa mukanaan. Yhteiskunnalle toivoisi paljon hyvää, mutta sen aikaansaaminen on vaikeaa nykyisin. Moni joutuu luopumaankin paljosta aikaansaadusta hyvästä. Köyhyys on yhteiskunnallinen ominaisuus. Se koskee siis jollain tavalla kaikkia. Rikaskin voi olla köyhä ymmärtämättömällä tavalla niin, ettei tajua sitä kuinka auttaa muita elämässä eteenpäin. Köyhyyttä tulee myös hoitaa, niin kuin ihmisiäkin. Kuinka hyvin se on hoidossa Suomessa, siitä on poliittinen toiminta vastuussa ennen muita.