Opinko elääkseni vai elänkö oppiakseni?
Näitä kahta asiaa joutuu pohtimaan,kun on mukana marttajärjestössä. Kun tapasin erään kollegani yliopistosta muutama vuosi sitten, hän kertoi tutkivansa aihetta eloonjäämisestä. Saman aiheen kanssa eräs kuuluisa elokuvanäyttelijä kertoi työskentelevänsä ja sanoi kohtaavansa aiheen myös oman jaksamisensa kannalta. Eloonjääminen voi liittyä oppimiseen siinä, että ellei jotain opi, voi yksinkertaisesti kuolla eli tästä päämäärästä käsin oppiminen tulee tärkeäksi hengissä säilymiselle. Ihan näin vakavasta asiasta ei ole marttatoiminnassa kysymys, mutta burnout siinä voi tulla vastaan hyvin monella tavalla oppimisen alueella. Oppiminen sinänsä on ihanaa,kun oppii uusi maailma avautuu eteen, tulee uusia mahdollisuuksia elämään ja oppiminen tuottaa myös välineitä jonkun muun oppimiseen. Tähän viittaa myös yksilön kehitys iästä toiseen, jota voisi kutsua paitsi kehityspsykologiaksi myös oppimispsykologiaksi, mutta se ei aina tarkoita sitä, että oppisi jotain, mikä on tärkeää hengissä selviämiseen jonkin kehitysiän päätyttyä. Oppimiseen liittyy harjoittelu. On suostuttava yhä uudelleen toistamaan ja kertaamaan sekä painamaan muistiin asioita.
Miksi on niin vaikea oppia joitain asioita kuten elämään tai elämään juuri oikein? Yksi syy on elämän lyhykäisyys. Jokaisella on vain rajallinen määrä aikaa oppia. Jonkun taidon oppiminen perusteellisesti rajoittaa jonkin muun taidon oppimista. Näin on usein urheilussa ja ammatillisissa opinnoissa. Näiden taitojen oppiminen ei välttämättä opeta elämän taitoa, eikä ihminen ehdi elämänsä aikana opetella kovin montaa ammattia tai urheilulajia. Urheilija voi elämäntaidon puuttuessa sotkeutua käyttämään hormonilisiä ja ammatissaan toimiva voi tehdä virheitä, jotka johtuvat käytännön tuomista haasteista. Mitä tahansa voi tapahtua. Näin on elämän laajan kirjon osalta, mutta kukaan ei voi hallita kaikkea sitä, mitä tapahtuu. Elämäntaitokin on rajallista ja se, minkä yksi ihminen voi hallita ja siksi elämä voi päätyä jopa ennenaikaiseen kuolemaan, kun ihminen ei vain kaikkea opi. Joka tapauksessahan se päätyy kuolemaan jokaisen kohdalla ennemmin tai myöhemmin, mutta päämäärän ei tulisi hallita keinoja siinä, mihin elämänsä käyttää. Päämäärän ei tulisi himmentää elämän halua eikä siinä onnistumisen tarvetta, mutta sen tulisi asettaa sille kuitenkin tietyt kohtuuden rajat, joiden rajoissa ihmisen on hyvä oppia myös tuntemaan itsensä. Tämä itsensä tunteminen on vanha ajatus peräisin jo antiikin ajattelijoilta. Se on ikivanha viisaus, jota moderni elämä ei ole tehnyt vanhaksi. Itsetuntemukseen kuuluvat terveen elämän kannalta terveellinen syöminen, hermonsa eli tunteidensa ja halujensa hallitseminen tiettyyn rajaan asti sekä suuntautuminen posiitiivisella energialla itseen ja kanssaihmisiin. Erityisen vaikeaa on hallita tunteensa ja halunsa, koska se ei tarkoita sitä, että lakkaa niitä ilmaisemasta, vaan, että oppii tuntemaan sen, mitä omien tunteiden kokemiseen ja niiden ilmaisemiseen liittyy. Oppii siis positiivisimmillaan ilmaisemaan tunteita oikein, mutta tällöin joutuu kysymään sitä, voiko elämää kuitenkaan elää tälläisen itsetuntemuksen ja kongnitiivisten taitojen varassa ja niiden johdolla? Eikö elämä ole arvaamaton, siinä, että siihen liittyvät tunteet ja halut ovat ihmiselle kiehtova tuntematon alue, terra incognita. Eikö elämä juuri kaikessa arvaamattomuudessaan tuota jatkuvasti uusia tilanteita, joihin kongnitiiviset "hallitustaitomme" eivät riitä, joita emme ole pystyneet käsittelemään ja joihin yhteiskuntamme ei kykene vastaamaan. Moni taidelaji on yrittänyt ratkaista terra incognito -aluetta elämässä. Elokuvatuotannosta mainittakoon vaikkapa maailmankuulut Chaplinin filmit jatkuvasti muuttuvine tilannekomiikkoineen, Woody Allenin mielikuvitusta ruokkivat ajatuskokeet ja mikseivät myöskin Aki Kaurismäen itse elokuvallista ilmaisua muuttaneet filmit. Miten oppia sitä, että yhteiskunnallisten ongelmien vyyhdit ovat pitkiä ja syvällisiä ratkaistavissa, jos lainkaan, niin monilla samanaikaisilla ja moniulotteisilla asioilla? Yksi vastaus tietysti on se, että voi avoimella ja ennakkoluulottomalla asenteella ryhtyä tutkimaan todellisuutta ja siihen vaikuttavia tekijöitä kuten mediakäyttäytymistä, yhteiskunnallista vaikuttamista ja ihmisten lokeroimista tiettyhin valmiisiin bunkkereihin. Tämä vaatii elämää, joka pitää sisällään ajatuksen siitä, että se ei ole aina vain siistiä suunnitelmallista toimintaa, vaan pitää sisällään ennestään tuntemattomia elementtejä. Se ei ole myöskään kohtaloon uskomista, vaan astelemista, jossa haetaan korjausliikkeitä huonoksi koettuihin asioihin tai menneisyyteen nähden, jossa pyritään harhaanmenevistä askeleista uusille virkistäville poluille, joissa ollaan aidosti sellaisen uuden edessä, joka synnyttää jotakin positiivista energiaa ja uusia mahdollisuuksia elää ja suhtautua siihen, mitä elämässä kohtaa. Elän siis oppiakseni jotain hyvää elämästä. Oppiakseni kaikesta siitä, mitä koen ja tunnen sekä ajattelen. Jätän taakseni aikoja, mietin kohtaamiani ihmisiä ja tekemisiäni, jopa saavutuksiani tästä itse ELÄMÄN tuomasta moninaisesta näkökulmasta käsin. Onhan ihminen itsekin elävä olento. Miksei hän siis liittyisi siihen, mitä elämä elävänä tarkoittaa eli olemassaolevaa, uudistuvaa, kasvavaa jopa kukoistavaa, mutta joka kuitenkin usein hyvin selittämättömällä tavalla ammentaa lähtökohtansa omasta vastakohdastaan eli ei-olemassaolevista, kuihtuvasta ja kuolevasta siitä, mikä on katovaa ja häipyvää, poismenevää, roskiin pantavaa ja pois luovutettavaa tai josta tuleekin luopua. Ollakseen kuitenkin elävä olento ihminen pyrkii siis oppimaan elämästä sen, että se on tähän positiiviseen määritelmään sitoutuva, vaikka myös vastakohtansa sisältävä. Ihminen opettelee imitoimaan ja matkimaan ELÄMÄÄ, mutta ei sen lopusta tai päämäärästä käsin, vaan sen kulussa. Hän elää siis niin kauan kuin en vielä kuole sen jokaisen päivän, kun on vielä elossa.
Tietysti tällaisesta elämänkuvasta voi päätyä joihinkin tieteellisiin elämänkatsomuksellisiin kysymyksiin kuten eutanasiaan ja sen perusteisiin, joiden pohjalta elämää olisi tarkasteltava sen loppuvaiheissa. Eutanasiaa ajateltaessa on muistettava se, että yksilön itsemääräämisoikeus on osa kysymystä, jota ei pidä ohittaa.
Opin elääkseni ajatuksen edessä on periaate, että oppiminen tarkoittaa sitä, että löytää ELÄMÄNmyönteisen lähtökohdan sen vaihtuvissa olosuhteissa ja tilanteissa. Oppimalla luodaan samalla elämänasenne, joka ei lannistu vastoinkäymisiin, joka säilyttää taistelun sen puolesta, että elämä tuottaa jotain hyvää sille asetetussa suotuisissa ja sen mahdollistavissa lähtökohdissa. Tämä on yhteiskunnan tehtävä määritellä elämänmyönteiset lähtökohdat. Se on yhteinen tehtävä. Miksi tuhota maapallo ennen aikojaan, jos voi asioille jotain tehdä ja korjata tehtyjä virhelyöntejä, ylilyöntejä tms kuten ilmastopolitiikkaa, väestönkasvua, ruokataloutta, energiataloutta. Jo nyt monet keksinnöt viittaavat kauas tulevaisuuteen. Niiden kanssa on opittava elämään viisaammin ja tuotantoa kontrolloiden kuten energiatalouden kohdalla ja digiteollisuuden aloilla. Näin siis tulen ensimmäiseen teesiini: ELÄMÄN kognitiivinen merkitys on elämänvoima, positiivinen energia, olemassaolo. Opin siis elääkseni ja ainakin tämä olisi siis opittava.
Toinen painopiste oppimisessa on ajatus "elän oppiakseni". Sen voisi pukea myös kysymyksen muotoon, mikä on elämän tarkoitus, elänkö oppiakseni tai muodostaa siihen vastaväiteen: "elämä ei ole vain oppimista varten". Elämän tarkoitus on muutakin kuin oppia jotain kuten vaikka ymmärtää, tuntea tai kokea jotain.
Elän oppiakseni viittaa useiden tuntemaan ajatukseen koko elämänikäisestä oppimisesta, joka on markkinoitu oppimiskäsitykseen Unescon 1960-luvulla esiintuoman elinikäisen kehittymisen pohjalta. Elinikäinen oppiminen heijastuu yhteiskunnan muutostaustasta ja tulevaisuuden haasteista käsin. Kaikkea ei siis tarvitse oppia samalla kerralla ja kertaluonteisella yhteen kokoontumisella. Yhteen hetkeen ei sijoitu kaikki opittu eikä elämä tule valmiiksi opittujen taitojen ja asioiden osalta. Tietysti on kuitenkin rajoitteita siihen, mitä voi kulloisessakin elämänvaiheessa oppia, on myös fyysisiä rajoitteita kuten valmiuksia ja lahjakkuuksia, joihin ihminen itse ei voi älylläänkään vaikuttaa. Tosin tietysti lääketiede tarjoaa ratkaisuja joihinkin kysymyksiin ihmisen luontaisia ominaisuuksia mitattaessa ja kyvykyyttä lisättäessä, mutta se, pystyykö lääketiede tarjoamaan koko ihmiskuntaa auttavia keinoja, jää tulevaisuuden ratkaistavaksi. Luonto voi olla suurempi tekijä kuin arvataankaan ja tarjoaahan myös historia esimerkkejä siitä, mitä siitä tulee kun rotuja aletaan jalostaa eli pelkkää sotaa ja evolutiivista kilpailua.
Elän oppiakseni sisältää myös ajatuksen oppimisen vaikeudesta. Siihen liittyvät kansanviisaudet kuten "vanha ei enää opi" tai, "minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa". Oppiminen vanhana on siis vaikeaa ja ihmiselle on tarkoitus oppia nuorena asioita vanhuutta varten. Nuorena voi lisäksi olla, että oppiminen on itsetarkoitus, että oppimisella vain testataan omaa oppimiskykyä ja kasvatetaan sen kapasiteettia samoin kuin että laajennetaan muistia ja harjaannutaan sen kyvyssä tallentaa mieleen opittuja asioita. Nuorella iällä oppimisella viitataankin usein monien kognitiivisten taitojen ei niinkään käytännön taitojen oppimiseen. Koko oppiskäsite on vahvasti kognitiivinen olemukseltaan. Älyllinen nokkeluus ja näsäviisaus ovat tyypillistä nuoren iän oppimiselle ja sen asenteelle opittuun nähden. Minä osaan, pystyn ja kykenen ovat nuoren aseita selviytyä aikuisten maailmassa ainakin aluksi. Nopea asioiden ratkaisu ja jaksaminen ovat valttikortti työelämässä ja siksi moni vanhempi joutuu siitä syrjäytymään nuoremman ottaessa paikan haltuun. Yksioikoisessa ongelman ratkaisussa ja nopeassa toiminnassa on monen nuoren voima työmarkkinoilla. Miksi kuitenkin tästä huolimatta yhteiskuntamme talouden ongelmista vain osa kyetään ratkaisemaan nuorten mukaanottamisella yhteiskunnalliseen toimintaan ja päätöksentekoon? Siksikö, että esimerkikisi säästäminen tuntuu monesta nuoresta köyhyydeltä? Että moni nuori on elänyt lapsuutensa vauraassa Suomessa ja vasta aikuisikään tullessaan joutuu kohtaamaan sen, että osa tästä vauraudesta onkin lainaa eli lainarahalla tuotettua ei omien taloudellisten voimavarojen tuloksena syntynyttä.
Elän oppiakseni - tarkoittaako se taloudessa siis sitä, että rikkaus on vain lainaa, että vauraus kuuluu vain joillekin, että yhteiskunnan tuloerot kasvavat, että ihmisen itsekkyyttä ei voi millään karsia pois. Vai elän oppiakseniko jotain itsestäni kuten, sitä että mihin taitoni riittävät, osaanko käyttää minulle suodut kyvyt ja varat oikein, millä tavalla suhtaudun yhteiskuntaan, työntekoon ja rahaan ja mikä tarkoitus niillä on sosiaalisissa suhteissani? Olenko kilpailija, kadehdinko jokaista, jolla on jotain hyvää ja hienoa? Ajattelenko, että keinolla millä tahansa jokaisen on saatava osansa vauraudesta, luokkayhteiskunta on todellakin loppuunelänyt, ihmisarvo ja ihmisoikeudet viittaavat myös omaan oikeuteeni saada hyvinvointia, koska sitä on esimerkin mukaan muillakin. Olen tästä entistä paremmin tietoinen. Tiedonvälitys on itse syypää siihen, että tuloerot näkyvät.
Elän oppiakseni - on hyvä asenne monien muiden seikkojen kyseessä ollessa. Tarjoutuu nimittäin kyllä oppeja aina sen mukaan, kun niitä tarvitsee ja siihen on aikaa. Jos jokin elämänjakso on mennyt vain tiettyjen asioiden osaamisessa, voi uudessa tilanteessa oppia käytännön saneleman asian. Jokaisen harmiksi se voi olla myös pakon sanelema ja taitoja tarvitseekin vain tietyn ajan. Kukapa yksilö esimerkiksi enää opettelisi kehräämistä tai leivän leipomista, kun sen tekevät tehtaat laajassa mittakaavassa yhteiskunnassa.
Elän oppiakseni toimii kenties parhaiten, kun se kohdistuu omaan elämään ja itsetuntemukseen. Osaanko elää tilanteesta riippumatta, köyhänä tai rikkaana, vanhempana, sisarena, ystävänä ja vapaana kansalaisena... ? Millaisia ovat kokemukseni näistä? Saanko tarpeeksi aikaa kehittää omaa itseluottamustani asioiden osaajana ja toimijana. Onko elämässäni tarpeeksi mahdollisuuksia päästä tutustumaan erilaisiin elämiin kirjallisuuden, taiteen, terapian tai muun kokemuksellisen asian myötä vai olenko predestinoitu johonkin tiettyyn elämänmuotoon ja opittuun, josta ei ole mitään ulospääsyä. Palatakseni vielä kerran otsikkoon tiivistän sanottavani sen antamiin termeihin elämä ja oppiminen. Otsikon
ensimmäinen osa eli opin elääkseni viittaa siihen, mitä voin oppia itse elämästä säilyäkseni hengissä ja termin elämä sisällön tuntemisesta. Opin silloin elääkseni en kuollakseni, johon myös voi liittyä otsikon toinen osa eli elämän tarkoituksen miettiminen. Jos sanotaan, että elän kuollakseni, se voi tarkoittaa sitä, että elän luopumisen, lopun, katovaisuuden, poistumisen näkökulmista. Elän oppiakseni, voi tarkoittaaa yhä uusien taitojen opettelua, mutta ei vain taitojen vaan myös elämästä ja elämällä oppimista eli itse elämäntaidon opettelua. Se voi siis olla perustana paitsi taito-oppimiselle myös erilaisille katsomuksellisille lähtökohdille elämässä. Elämäntaitoa opetellessaan ihminen kysyy, mikä on oleellista, kuinka perusteellista ja yksityiskohtaista taitoa kerään, onko elämäntaidossa parantamisen varaa? Silloin elämä ei ole vain taidonoppimista varten, eikä sitä ymmärretä oppimisen avulla, vaan se on myös jotain itsessään, mikä vain on olemassa, kulkee kulkuaan, tapahtuu, virtaa, löytää uutta, etsii, voimaantuu, uudistuu, fiilistelee, lepää... Silloin elämä on sama kuin koko luonto ja maailmankaikkeus tai siis jokin yksilö, joka elää myös oppiessaan jotain ja joka ymmärtää oppimisensa myös laajemman elämäntaidon kannalta ja myös sen, mitä ei voi ymmärtää ja johon voi liittyä muiden saavuttamien taitojen ihailu ja ihmettely.
