Enkeliohjausta tarjolla

Opiskellessani teologiaa törmäsin joitakin kertoja ns.New Age-liikkeen nimeen jo useita vuosia sitten,jota omat oppi-isäni eivät pitäneet kovin suotavana, omaksuttavana ja seurattavana liikkeenä. New Agen juuret ovat uushenkisyyden etsinnässä ja uskonnollisuudessa, jossa elämänkatsomusta muodostetaan monista erilaisista henkisistä virtauksista ja uskonnoista käsin. Kaikki uushenkisyyttä etsivät eivät pidä itseään mihinkään liikkeeseen kuuluvina. New Age-liike ei ole myöskään uusi uskonto, vaan se on enemmän nimitys toiminnalle, jossa henkisyyttä tarkastellaan vapaana uskonnon joistakin traditionaalisista harjoittamisen tavoista ja tyyleistä. Viittaan edelleen Wikipediaan, josta löytää New Age-liikkeen hyvän kuvauksen.
Omassa viitekehyksessä eli teologisessa tiedekunnassa samalla tavalla perinteiselle uskonnolle vaarallisena ei ainakaan 80-luvulla pidetty esim ns maallistumista, vaikka sekin on irrottanut ihmisiä perinteisestä uskonnon harjoittamisesta. Vaikka elintason ja työn merkitykset ovat monen kohdalla vieroittaneet ihmiset kirkon tarjoamista tilaisuuksista ja jumalanpalveluksista, siihen korjausliikkeeksi ei ole kovin yleisesti hyväksytty New Agen kaltaista uuden henkisyyden etsintää.

Olen viime päivinä lukenut uudelleen joitakin kirjoituksia tähän uushenkisyyteen liittyen, selannut enkelivideoita, tutustunut tarjontaan, jossa uskotaan saatavan voimaa energioista, jotka liittyvät avaruuteen, planeettojen liikkeeseen ja luonnon eli auringon valoon. Kivet, puut, kukat ja värit symboloivat kaunetta ja rakkautta. Niiden tarkastelua eheyttä ja parantavaa energiaa toivovan tulee lisätä elämässään jne. Henkisyyden ilmaisuja ovat yleisluonteiset elämänviisaudet, aforismit ja hindulaisen filosofian jotkut korostukset kuten rakkauden epäitsekkyys, joka on jumalallisuuden merkki ja jolla myös Jumalaa rakastetaan puhtaimmin. Tosin tässä yhteydessä pitää huomauttaa, että joitakin intialaisia filosofeja jopa Wikipedia pitää 60-luvulla esiintyneen hippi-ideologian edustajina, johon sitten äkkiä kuuluvat myös tietyt jutut seksuaalisuuden kysymyksissä ja huumeidenkäytön alueilla ja joita pidetään esillä juuri hindulaisuuden kohdalla. Näin Wikipediassa.

Uusimmassa enkeliviestinnässä siis enkelit viittaavat auttajiin ja ohjaajiin jumalallisen rakkauden ja epäitsekkyyden tiellä, jota ihmisen tulee kulkea yhä enenevässä määrin. Tämä rakkaus opettaa ihmiselle rakkauden puhtainta muotoa ja sen tarkoituksena on puhdistaa ihminen ja kuljettaa ihmistä kaikkiin korkeimpiin energiohin, mitä maailmassa voi olla. Enkeliohjaukseen kuuluvat myös kaiken ihanuuden kokeminen luonnossa ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Enkeliohjauksen tarkoituksena on varjella ihmisen sielua vihalta, katkeruudelta ja pettymyksiltä, jotka kohdistuvat häneen joko itsestä sisältä tai muilta ulkoapäin. Sisäisessä kilvoituksessa ihminen pyytää enkeleitä apuun jokaisen negatiivisen tunteen tai muun negatiivisen asian kohdatessa hänet. Apuna voivat olla myös ns selvännäkijät. Enkeliohjauksessa ihminen oppii toimimaan niin, että rakkaus ja vapaus lisääntyvät. Ihmisen ei tarvitse kantaa huolta tekojensa seurauksista, huonosta omastatunnosta tai teinkö oikein-epäilyistä silloin, kun hän toimii rakkaudesta ja pyrkii tekemään parhaansa eli kaiken, minkä voi.
Uushenkisyyden messut eli Minä olen-messut järjestetään lähes joka vuosi Suomessakin. Kirjallisuuden ja kurssien tavoitteena on päästä etenemään tietoisuuden kasvussa mitä tulee omiin mielenliikkeisiin nähden ja rakkauden toteutumiseen nähden. Tätä tietoa voi ostaa itselle.
Jotkut uushenkisyyden parissa toimivat ovat sitä mieltä, että tämä mielen tietoisuus ja pyrkimys rakkauteen ovat uusi mahdollisuus koko ihmiskunnalle parantaa maapallon elinolosuhteita jne. Teologian alan edustajana ja sen ylimmän tutkinnon suorittaneena, tulee kuitenkin mieleen se, millä vakavuudella tällainen uusi mahdollisuus olisi otettava vastaan. Kuinka voimat riittävät tämän kohottautuneen energian ilmaisemiseen ja ilmentämiseen? Mitkä ovat omat tapani edistyä siinä: luovuus, taide, kirjoittaminen, rukous, meditaatio? Olenko ymmärtänyt asian oikein eli olemmeko uuden tehtävän edessä, jossa edessä ovat uudet vaatimukset ja saavutukset ihmiskunnan historiassa? Ovatko lapset tässä suhteessa eri asemassa? Mitä heiltä vaaditaan tällä kohottautumisen tiellä? Mitä tuo asiantuntijuus kysymykseen mukanaan? Kuinka paljon pitää olla tietoa, kokemusta, ymmärrystä eri aloilta psykologiasta, lääketieteestä, astrologiasta, tähtitieteestä, kirjallisuudesta jne. ennen kuin voi arvioida näitä uushenkisyyden aiheita ja suuntauksia sekä niiden merkitystä ihmisen hyvinvoinnille, kun ottaa huomioon sen, kuinka suuri merkitys ainakin aiemmin ihmisille ovat yleensä uskomisen kysymykset olleet ja kun niin moni kysymys on aina vaan avoin. Epäilemmehän myös maapallomme kestokykyä tulevaisuutta arvioitaessa (jätevuoret, ihmisten määrä, ruuan ja tilan riittäminen). Onko kysymys sanoista ja termeistä, niiden uudelleen määrittelyistä ja niiden uudenlaisen tehon etsimisestä vai kosmisista liikkeellä olevista voimista?
Huolimatta näistä ja monista muista kysymyksistä, joita parhaillaan mietin uushenkisyyteen liittyy uusia mahdollisuuuksia tarkastella asioita ja olen siitä hyvin kiitollinen, että saan itsekin yhdessä enkeleiden ja koko luomakunnan kanssa etsiä uusia tapoja lähestyä kysymyksiä elämän voimista, rakkaudesta, voimaannuttavista ajatuksista, olemassaolosta ja muusta sellaisesta ihmistä auttavasta ja tukevasta.

Jumalan huolenpito

Kun viimeksi kirjoitin blogitekstiä, niin suuri osa siitä hävisi jonnekin ja teksti jäi paljon lyhyemmäksi kuin olin sen kirjoittanut. Tää blogger tallentaa kyllä automaattisesti aina luonnoksen tekstistä, mutta kuitenkin sen onnistui kadota ja jäljelle jäi vain noin puolet siitä. Osin siksi jatkan jonkun ajatuksen viimeisen blogitekstin loppukappaleesta.

Kun lukee Raamatun aiheita Jumalan huolenpidosta yksilöä ajatellen, niin paljon käytettyjä ovat Jeesuksen sanat: kuka teistä voi murehtimisella lisätä päiviensä määrää tai katsokaa kedon kukkia...kuten Matt 6:27,28 ja Luuk 12:7 (muitakin kyllä löytyy, ehkä lisään niitä myöhemmin). Usein kristillinen julistus kuvaa ihmistä, joka on monien ahdistusten alle joutunut, kärsivä tms.ja siitä syystä hänen tuntonsa Jumalan huolenpidosta on kadonnut. Hyvä esim tästä on Jobin kirja Vanhassa Testamentissa.
On kuitenkin aina se mahdollisuus, että jos ei koe Jumalan välittävän itsestä, voi alkaa itse välittää itsestä ja ryhtyä ottamaan vastuu itsestä siinä määrin kuin se on mahdollista. Oliskohan onnistunut Jobilta hänen "yhteiskunnassaan"?

Luin juuri teoksen Julia Cameronilta (Kultasuoni), jossa myös hän neuvoo ihmistä, joka odottaa rakkautta itsensä ulkopuolelta, Jumalalta tai ihmisiltä ryhtymään itse rakastamaan itseään ts.olemaan itse itselleen tuo rakkaus. Rakkauden odottaminen voi nimittäin johtaa juuri kokemukseen rakkaudettomuudesta tai psykologisesti tulkittuna riippuvuuteen siitä, keneltä rakkautta odottaa. Itsensä rakastamista on kuitenkin usen tulkittu narsistisesti itseihailuna, vaikka se olisikin mm.lähimmäisenrakkauden käskyn mukaan käskyn toinen puoli. Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi, voi tarkoittaa myös sitä, että jos et rakasta itseäsi, et pysty rakastamaan myöskään lähimmäistäsi.
Kaikki ihmissuhteet, joissa elämme, tuovat tavalla tai toisella eteen kysymyksen rakastamisesta sen eri muodoissa ja variaatoissa. Siinä voi olla kysymys ystävällisyydestä, toisen huomioonottamisesta, kärsivällisyydestä, luottamuksesta, toivosta, toiselle tilan ja rauhan antamisesta, ikävöinnistä, intohimosta, ilosta...kuka osaisikaan kaikkia näitä rakkauden ilmaisutapoja tai hallitsisi rakkauden kielen, vaikka sitä on maailman kirjallisuus täynnä.
Minua itseäni askarruttaa eniten tällä hetkellä se, kuinka Jumala rakastaa yksilöä? Onko se samaa kuin rakkauden saaminen vanhemmilta tai ystävältä. Voi tietysti olla, että Jumalan mieltäminen persoonaksi tai persoonalliseksi ikään kuin viittaisi siihen, että hänen rakkautensakin pitäisi olla samaan viittaavaa kuin joltain henkilöltä saatu rakkaus. Jumalan rakkauden kokeminen voi kuitenkin olla vaikea tunnistaa, mitä se voisi tällaisena persoonallisena olla, kun Jumala aika harvoin tuntuu antavan kenellekään esim aineellisia hyviä.
Hyvä lukijani, koetko sinä, että Jumala rakastaa juuri sinua yksilönä? Raamattu sanoo, että Jumalan olemus on rakkaus. Ehkä hänen rakkautensa tarkoittaa sitä, että me otamme sen välineeksi ja työkaluksi suhteessa itseemme. Jokainen meistä siis tekee Jumalan rakkauden konkreettiseksi, kun me rakastamme itseämme. Tämä voi kuulostaa kornilta, mutta jos jää odottamaan jotain tunnetta tms. konkreettista asiaa, joka vakuuttaisi itselle, että nyt tämä on se Jumalan rakkauden ilmentymä, niin voi olla, että siitä ei synny mitään muuta kuin itsen tarkkailua. Sen sijaan rakkauden aktivoiminen itse, voi tuottaa jotain myös kokemuksena ja tekona. Tietysti tavallisimmin on perusteltu Jumalan rakkautta sillä, että hän rakasti koko maailman viitekehyksessä myös juuri sinua ja minua pelastusoperaatiollaan Jeesuksen ristinkuolemassa. Toiseksi on kirkon synty ja sen saamat yleiset rakkauden välineet kuten kaste, ehtoollinen ja virka, joiden kautta voi kokea Jumalan rakkauden ja siunauksen, sekä muiden samalla tavalla uskovien kautta. Kuitenkin jää vielä tämä aivan oma henkilökohtaisen kokemuksen alue, johon liittää Jumalan rakkaus ihan itseä kohtaan, kun se ei voi olla niin, että Jumala rakastaisi jonkun ominaisuuksia, luonnetta, lahjakkuutta tai ulkonäköä, joissa on usein kyse ihmisen itse tehdyista rakkauden aiheista. Kuulostaisi kornilta ainakin itsestäni. Ehkä Jumalan rakkaus on parhaimmillaan sekoittunut siihen, minkä koemme rakkaudeksi sen ollessa meille aito kokemus. Voimme tunnistaa oikeassa rakkaudessa Jumalan läsnäolon, mutta kuitenkin ongelmaksi jää se, voiko ihminen olla ja millä tavoin Jumalan rakkauden kohde suoraan yksilöllisesti tai yksilönä persoonallisine ominaisuuksineen, kun rakkaus ymmärretään persoonallisena kokemuksena. Jonkinlaisena sellaisena sen voi kokea kenties uskonnollisessa viitekehyksessä.
Voi olla, että joku luopuu kokonaan uskosta Jumalaan, kun ei ole kokenut yksin ja pelkästään Jumalaa ja hänen rakkauttaan konkreettisena jossain yksin ollessa, yksinäisenä, tyhjiön kaltaisessa olotilassa, jossa ei ole ympärillä mitään. Täydellistä tyhjiötä on kuitenkin vaikea luoda. Jotkut pystyvät kuitenkin lähestulkoon sellaisen aikaansaamaan, mutta onhan sentään avaruudessakin jotain, vaikka siellä kappaleet ovatkin hyvin kaukana toisistaan ja se joidenkin mielestä onkin verrattavissa tyhjiöön jossain hyvin kaukana. Onko siellä enää mitään, edes siis Jumalaa, voidaan kysyä. Avaruudellinen symboli rakkaudessa usein viittaa Jumalan käsittämättömään suuruuteen ei nykyiseen avaruustutkimukseen, jolla on aika vähän yhteyttä em seikkoihin rakkaudesta ja sen persoonallisesta kokemuksesta.

Kirkkovuosi

Kirkon elämässä toteutuu kirkkovuosi. Jotkut kirkkovuoden tapahtumat ovat myös kansallisia juhlapyhiä. Kirkon kalenterin voi ostaa kirjakaupasta, jos haluaa erityisesti seurata kirkkovuotta ja eri sunnuntaille valittuja Raamatun tekstejä. Samana pysyviä ovat siis nuo juhlapyhät ja niiden aiheet.
Kirkkovuosi rakentuu siis historialle siinä merkityksessä, että Raamatun tekstit ovat syntyneet parituhatta vuotta sitten, vaikka niitä pidetään sellaisina, joiden sanoma ei vanhene. Myös muissa uskonnoissa kuin kristinuskossa on oma kalenteri, joissakin vuosiluku, jota nykyisin elämme länsimaissa, on myös eri.
Kirkon elämän perustukset ovat siis laadittu jo kauan sitten. Viime päivinä olen miettinyt asiaa muutamasta näkökulmasta käsin. Ensiksi vuoden kierto samana pysyvien juhlapäivien ansiosta mahdollistaa tietysti sen, että niiden aikana voi syventää uskoaan ja tietämystään juhlapäivien synnystä, aiheesta ja merkityksestä myös itselle. Samana pysyvät juhlapyhät myös mahdollistavat sen, että voi suunnitella asioita pitkälle eteen päin ja tehdä itselleen pysyvän toimintasuunnitelman samaan tapaan kuin on kalenterissa. Aina samana juhla-aikana siis sama ohjelma?
Kirkon kalenteri ikään kuin ohjaa siihen, että juhlapyhien vietolla olisi vakiintunut tapa toteutua samalla tavalla joka vuosi. Se luo elämään struktuuria, turvallisuutta ja vakautta, auttaa ihmistä ja tukee hänen toimintaansa oikeaan suuntaan?
Joskus tuntuu siltä, että kuten kirkkovuoden aiheissa, niin elämässäkin katse on vain historiassa ainakin siinä 50-60 ikävuoden jälkeen. Silloinhan kaikki olennainen on saavutettu elämässä. Elämän puitteet on luotu, työelämä on lähestulkoon takanapäin ja on aika keskittyä itseen ja ihmissuhteisiin syvällisemmin ja ryhtyä etsimään olennaisinta. Itseen keskittyminen tarkoittaa sitä, että oman lapsuuden rakennuspuut käydään viimeistään tällöin läpi lastenlasten elämää seuratessa, surraan monia sellaisia asioita, joiden mahdollisuudet valuivat käsistä osaamattomuuden tai ympäriltä tulleen vallankäytön vuoksi. Ehkä elämä ja ikä ovat siloittaneet sanoja, joita käyttää jne. Ihminen inegroi tällöin elämäänsä myös muistinvaraisesti.
Kirkon elämän mukaan on sallittua elää menneisyydessä/historiassa sitä mukaellen ja jäljittäen. On jopa suotavaa etsiä omasta elämästä pääasiassa niitä parhaita hetkiä ja asioita, joille rakentaa olemassaoloaan joka päivä samalla tavalla kuin kirkossa, jossa etsitään vanhojen tekstien pysyvää sanomaa ja merkitystä tässä ja nyt. Näitä oman elämän perustuksia ovat sellaiset kuten, että on saanut elämän lahjana, että on ihmisarvo, että on ihmisoikeudet, joita kannattaa aina silloin tällöin kerrata, mitkä ne ovat jne. Kaikki se, mikä on näiden vastaista, sen voi heittää roskikseen ja sille anoa armoa kuten väkivallan kokeminen ja todisteet siitä, omaan fyysiseen olemukseen kohdistuneet loukkaukset ehkä liian pitkään kestäneet painostavat ajatukset, epäonnistumiset talouden kysymyksissä, vihapuheet jne. Tämä luettelo on jokaisen itse laadittava sen pohjalta, minkä kokee epäoikeudenmukaisena ja masentavana. Samoin on itse mietittävä ne ihan konkreettiset seikat, jotka itseä kantavat elämässä.
Kirkon elämän esimerkin seuraaminen ja siihen oman elämän sijoittaminen ei tarkoita sitä, että kirkko samaistuisi sen nykyisiin joko kansallisiin tai kansainvälisiin johtajiin. Kirkon elämä esimerkkinä ylittää kansalliset ja eri kirkkojen raja-aidat ja sen idea palautuu Raamattuun. Samalla kuitenkin pitää miettiä sitä, mitä kaikkea kirkon elämässä on tapahtunut Raamatun syntymisen jälkeen (traditio), mitkä asiat ovat samalla tavalla kuin Raamatun ikuiset totuudet tulleet totuuksiksi kirkon elämässä. Kristinuskonhan sanotaan elävän totuuksien varassa. Näitä totuuksia etsimme myös jokainen omasta elämästä, mutta emme tavalla, jonka tarkoitus on paljastaa elämän synkät puolet, vaan tavalla, joka mahdollistaa elämän ilon, jatkuvuuden ja joka tuottaisi voimia elää siihen asti kunnes se on ohi,eletty loppuun,määrätty...
Kirkkovuoden parissa olevien aiheiden mahdollisuus tukea jokaisen yksilön elämää liittyy siihen, minkälaista julistusta ja toimintaa kirkossa on tänä päivänä. Vanhojen tekstien mukaan ottaminen siihen on omalla tavalla haasteellinen. Olisi toivottavaa, että ihmisen sekä fyysinen että henkinen hyvinvointi ja jaksaminen olisivat kirkon julistuksessa keskeisessä asemassa. Onhan usko Jumalaan, uskoa hyvään Jumalaan.

Ekumenia pääaineena

Minulla oli opintojen lisensiaattitutkintoon asti pääaineena ekumenia (ekumeniikka) Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Tein silloin opinnäytteen Kirkkojen Maailmanneuvoston toisen maailmansodan jälkeisen pääsihteeri W.A.Vissert't Hooftin käsityksistä kirkon ykseyteen liittyen. Siitä on kulunut noin 30 vuotta ja sen jälkeen luterilaisessa, anglikaanisessa ja muutamissa muissakin kirkoissa on hyväksytty naispappeus. Netistä löytää tarkemman katsauksen asiaan esim otsikolla naispappeus eri maissa ja eri uskonnoissa. Suurissa kirkkokunnissa naispappeutta ei ole, eikä siihen löydy hyväksymistä kirkkojen traditioista, elleivät kirkkojen nykyiset teologit ja johtajat sitä hyväksy. Tähän liittyen ekumeniassa on käyty keskusteluja kirkon virasta sen kokonaisuudessaan.
Toinen ekumeeninen kysymys kirkkojen välillä on ehtoollisyhteys tai sen puuttuminen. Keiden kirkkojen välillä on ehtoollisyhteys? Tämä kannattaa selvittää itselle, jos vierailee eri maissa ja kirkoissa. Kenties luvan ehtoollisella käymiseen voi kysyä myös paikan päällä tai lukea asiasta jokin yleinen katsaus nettisivustoilta. Ehtoolliseen liittyy eri kirkkokunnissa niiden omia opinkäsityksiä. Se ei ole aivan yksinkertaisesti kristittyjen yhteinen anteeksiantamuksen ateria, vaan joissakin tapauksissa välittää koko kirkon opin ja käytännön siihen osallistuvalle, joten se edellyttää ko kirkon jäsenyyden. Jos siis ajatellaan, että vain ehtoollisella saa synnit anteeksi, toisen kirkkokunnan edustaja ei niitä sitten saa ja asia on taas monimutkainen.
Kirkkojen jumalanpalvelus kokonaisuudessaan on oma ekumeeninen kysymys. Seurasin juuri youtubesta ortodoksisen ja katolisen kirkon messuja useita enkä voinut välttyä siltä ajatukselta, että esim juhlallinen ortodoksinen messu on enimmäkseen kuoron sekä pappien esittämien soolo-osuuksien liturgista oopperaa, jonka seuraaminen ja liturginen musiikki vaatii asiaan perehtyneen kuuntelijan ja jossa seurakunnan osallistuminen jää juuri vain ehtoolliseen. Vain jotkut sen osat ja äänelliset toteutukset voivat tuoda esille karismaattisen papin panoksen. Toista ovat nykyiset messusävelmät esim suomalaisessa Tuomasmessussa, jonka säveliin tosin sitten voi kyllääntyä hyvin nopeasti. Ongelmallinen kysymys kuuluukin tässä yhteydessä, kuinka moni osallistuu tai jää pois jumalanpalveluksesta juuri liturgisen musiikin tai muiden musiikkiesitysten takia. Tämä liittyy ihan kirkon tärkeästä tapahtumasta ja sanomasta riippumattomiin syihin viitaten näihin yksilön omiin valintoihin. Musiikillinen elämys on kuitenkin osa uskonnon harjoitusta ja siihen kytkeytyvät sekä uskonnolliset tunteet pyhän kokemisesta että hartauden tunteesta, jotka liittyvät uskonnon merkityksen arviointiin itselle. Samoin kuin kirkkorakennusten vaikutus ihmiseen. Nämä tunne-elementit ovat kuitenkin usein analysoimattomia ja siksi ne voivat vaikuttaa sekä negatiivisina tai positiivisina suhtautumisessa uskonnon harjoitukseen. Saarnoissahan näitä voisi tietysti käsitellä, mutta varsinaisesti saarnaan en tässä yhteydessä viittaa enempää.
Youtuben videoita katsoessani törmäsin myös kysymykseen kansallisuuden vahvistamisesta uskonnon avulla. Pienten lasten ehtoollisella käyminen on sekin oma kysymyksensä ja se, milloin siitä voi tulla lapselle itselle merkittävä. Kansallisuuden vahvistamisessa on tärkeää myös se kansallinen perintö, joka on vaikuttanut uskonnon harjoittamisen muotoihin. Virsimusiikissa on myös kansallisia piirteitä. Juuri tästä syystä kirkkojen ykseys voi olla täysin saavuttamaton idea ainakaan siinä merkityksessä, että kirkoista ja jumalanpalveluksista tulisi samanlaisia eri puolilla maailmaa, vaikka joillakin kirkkokunnilla onkin laaja kansainvälinen vaikutus ja olemassaolo.
Ekumeenista tutkimusta aiemmin lukeneena on joutunut toteamaan sen, että esteet ekumenian tiellä vaikeuttavat kristittyjen keskinäistä toinen toisensa hyväksymistä. Olisi niin innostava ajatus sellainen, että vierailu muualla maailmassa mahdollistaisi kirkossa yhteyden kokemista vaikkapa juuri ehtoollisen vieton ja siinä merkityksessä keskinäisen anteeksiannon merkeissä. Tietysti olisi mahtavaa saada myös ateriakutsu tavalliselle ruualle. Ehkä se on joskus osunutkin jonkun kohdalle matkaillessa ja kirkossa käydessä.