Kun viimeksi kirjoitin blogitekstiä, niin suuri osa siitä hävisi jonnekin ja teksti jäi paljon lyhyemmäksi kuin olin sen kirjoittanut. Tää blogger tallentaa kyllä automaattisesti aina luonnoksen tekstistä, mutta kuitenkin sen onnistui kadota ja jäljelle jäi vain noin puolet siitä. Osin siksi jatkan jonkun ajatuksen viimeisen blogitekstin loppukappaleesta.
Kun lukee Raamatun aiheita Jumalan huolenpidosta yksilöä ajatellen, niin paljon käytettyjä ovat Jeesuksen sanat: kuka teistä voi murehtimisella lisätä päiviensä määrää tai katsokaa kedon kukkia...kuten Matt 6:27,28 ja Luuk 12:7 (muitakin kyllä löytyy, ehkä lisään niitä myöhemmin). Usein kristillinen julistus kuvaa ihmistä, joka on monien ahdistusten alle joutunut, kärsivä tms.ja siitä syystä hänen tuntonsa Jumalan huolenpidosta on kadonnut. Hyvä esim tästä on Jobin kirja Vanhassa Testamentissa.
On kuitenkin aina se mahdollisuus, että jos ei koe Jumalan välittävän itsestä, voi alkaa itse välittää itsestä ja ryhtyä ottamaan vastuu itsestä siinä määrin kuin se on mahdollista. Oliskohan onnistunut Jobilta hänen "yhteiskunnassaan"?
Luin juuri teoksen Julia Cameronilta (Kultasuoni), jossa myös hän neuvoo ihmistä, joka odottaa rakkautta itsensä ulkopuolelta, Jumalalta tai ihmisiltä ryhtymään itse rakastamaan itseään ts.olemaan itse itselleen tuo rakkaus. Rakkauden odottaminen voi nimittäin johtaa juuri kokemukseen rakkaudettomuudesta tai psykologisesti tulkittuna riippuvuuteen siitä, keneltä rakkautta odottaa. Itsensä rakastamista on kuitenkin usen tulkittu narsistisesti itseihailuna, vaikka se olisikin mm.lähimmäisenrakkauden käskyn mukaan käskyn toinen puoli. Rakasta lähimmäistäsi, niin kuin itseäsi, voi tarkoittaa myös sitä, että jos et rakasta itseäsi, et pysty rakastamaan myöskään lähimmäistäsi.
Kaikki ihmissuhteet, joissa elämme, tuovat tavalla tai toisella eteen kysymyksen rakastamisesta sen eri muodoissa ja variaatoissa. Siinä voi olla kysymys ystävällisyydestä, toisen huomioonottamisesta, kärsivällisyydestä, luottamuksesta, toivosta, toiselle tilan ja rauhan antamisesta, ikävöinnistä, intohimosta, ilosta...kuka osaisikaan kaikkia näitä rakkauden ilmaisutapoja tai hallitsisi rakkauden kielen, vaikka sitä on maailman kirjallisuus täynnä.
Minua itseäni askarruttaa eniten tällä hetkellä se, kuinka Jumala rakastaa yksilöä? Onko se samaa kuin rakkauden saaminen vanhemmilta tai ystävältä. Voi tietysti olla, että Jumalan mieltäminen persoonaksi tai persoonalliseksi ikään kuin viittaisi siihen, että hänen rakkautensakin pitäisi olla samaan viittaavaa kuin joltain henkilöltä saatu rakkaus. Jumalan rakkauden kokeminen voi kuitenkin olla vaikea tunnistaa, mitä se voisi tällaisena persoonallisena olla, kun Jumala aika harvoin tuntuu antavan kenellekään esim aineellisia hyviä.
Hyvä lukijani, koetko sinä, että Jumala rakastaa juuri sinua yksilönä? Raamattu sanoo, että Jumalan olemus on rakkaus. Ehkä hänen rakkautensa tarkoittaa sitä, että me otamme sen välineeksi ja työkaluksi suhteessa itseemme. Jokainen meistä siis tekee Jumalan rakkauden konkreettiseksi, kun me rakastamme itseämme. Tämä voi kuulostaa kornilta, mutta jos jää odottamaan jotain tunnetta tms. konkreettista asiaa, joka vakuuttaisi itselle, että nyt tämä on se Jumalan rakkauden ilmentymä, niin voi olla, että siitä ei synny mitään muuta kuin itsen tarkkailua. Sen sijaan rakkauden aktivoiminen itse, voi tuottaa jotain myös kokemuksena ja tekona. Tietysti tavallisimmin on perusteltu Jumalan rakkautta sillä, että hän rakasti koko maailman viitekehyksessä myös juuri sinua ja minua pelastusoperaatiollaan Jeesuksen ristinkuolemassa. Toiseksi on kirkon synty ja sen saamat yleiset rakkauden välineet kuten kaste, ehtoollinen ja virka, joiden kautta voi kokea Jumalan rakkauden ja siunauksen, sekä muiden samalla tavalla uskovien kautta. Kuitenkin jää vielä tämä aivan oma henkilökohtaisen kokemuksen alue, johon liittää Jumalan rakkaus ihan itseä kohtaan, kun se ei voi olla niin, että Jumala rakastaisi jonkun ominaisuuksia, luonnetta, lahjakkuutta tai ulkonäköä, joissa on usein kyse ihmisen itse tehdyista rakkauden aiheista. Kuulostaisi kornilta ainakin itsestäni. Ehkä Jumalan rakkaus on parhaimmillaan sekoittunut siihen, minkä koemme rakkaudeksi sen ollessa meille aito kokemus. Voimme tunnistaa oikeassa rakkaudessa Jumalan läsnäolon, mutta kuitenkin ongelmaksi jää se, voiko ihminen olla ja millä tavoin Jumalan rakkauden kohde suoraan yksilöllisesti tai yksilönä persoonallisine ominaisuuksineen, kun rakkaus ymmärretään persoonallisena kokemuksena. Jonkinlaisena sellaisena sen voi kokea kenties uskonnollisessa viitekehyksessä.
Voi olla, että joku luopuu kokonaan uskosta Jumalaan, kun ei ole kokenut yksin ja pelkästään Jumalaa ja hänen rakkauttaan konkreettisena jossain yksin ollessa, yksinäisenä, tyhjiön kaltaisessa olotilassa, jossa ei ole ympärillä mitään. Täydellistä tyhjiötä on kuitenkin vaikea luoda. Jotkut pystyvät kuitenkin lähestulkoon sellaisen aikaansaamaan, mutta onhan sentään avaruudessakin jotain, vaikka siellä kappaleet ovatkin hyvin kaukana toisistaan ja se joidenkin mielestä onkin verrattavissa tyhjiöön jossain hyvin kaukana. Onko siellä enää mitään, edes siis Jumalaa, voidaan kysyä. Avaruudellinen symboli rakkaudessa usein viittaa Jumalan käsittämättömään suuruuteen ei nykyiseen avaruustutkimukseen, jolla on aika vähän yhteyttä em seikkoihin rakkaudesta ja sen persoonallisesta kokemuksesta.
