Lunta ei ole vielä satanut

There is not snow yet.

Naiset - mihin rahaa?

Luen juuri tulevien naistutkimuspäivien ohjelmaa ja ryhmätöiden aiheita. Päivät, joiden otsikkona on "totta vai tarua" (eli faktaa vai fiktiota), järjestää Suomen naistutkimuksen seura Lapin yliopistossa. Teemana ovat affektit, sukupuoli, luokkayhteiskunta, hoidon etiikka, alkuperäiskansat ja sukupuoli, kehollisuus ja liike, ikääntyminen, sukupuolentutkimuksen tieteelliset menetelmät, uskonto ja sukupuoli, sukupuoli ja yhteiskunta, talous ja raha sukupuolentutkimuksessa, politiikka liittyneenä kaikkeen, visuaalinen naiskulttuuri, taiteellinen sukupuolentutkimus, kaupunkikulttuuri ja kansainvälisyys, vähemmistöt, saamelaiset, arktinen ulottuvuus. Tässä aihepiirejä ja työryhmiä. Olen ollut naistutkimuksen parissa jo pari vuosikymmentä. Oma panokseni aiheen ympärillä on tuottanut sekä väitöskirjatutkimuksen että käytännön osallistumista ja muuta asiaan liittyvää pohdintaa aika runsaasti. Olen ollut Naistutkimuslehden tilaaja kymmenen vuoden ajan. Minulla on pienimuotoinen ammatillinen ura tehtynä yliopistossa ja kouluissa opettajana, kirjallisuusseuran sihteerinä, assistenttina ja tutkijana. Marttaliitossa olen mukana yhdessa 45 000 muun suomalaisen naisen kanssa. Edelleen kiinnostavat identiteettikysymykset naisia ajatellen. Mitä siis voisi tuoda vielä esiin tästä viime vuosikymmeninä valtavasti laajentuneesta aihealuesta?
Fiktiotako...fantasiaa...? Lisätäkö kodin tai muun ympäristönsä viihtyvyyttä eli sitä, mihin voi ylipäätään vaikuttaa jotenkin, osallistuako eri yhteisöiden toimintaan enemmän, omistautuako jollekin yleishyödylliselle asialle eli mitä siis voisi valita ja mikä on pakon sanelemaa elämässä? Jos olisi kolmevuotias, kymmenen vanha, viisitoistavuotias, 25-vuotias, kolmekyppinen, kolkytkahdeksan, nelkytkuusi ... mitä silloin voisi (olisi voinut tehdä)? Entä nyt, kun on tämä ikä, jolloin joka päivä vaan miettii ajan kulumista loppuun eli sitä, mitä enää ehtii tehdä työnään ja unelminaan ylipäänsä.
Joskus aiemmassa kirjoituksessani viittasin siihen, että netissä työskentely on lisännyt visuaalisuuden eli kuvan ja sanan välisen suhteen tarkastelua. Näyttöruudulta on kenties helpompaa katsella kuvia kuin lukea tekstiä. Olisi siis kiinostavaa tutkia identiteettiä kuvallisena tuotoksena. Mitä ajattelen, kun katselen kuvia? Ovatko kuvat itsessään merkityksellisiä vai selaanko omaa ajattelu- ja tunnemateriaalia läpi niiden avulla? Etsinkö itselleni identiteettiä katselukokemuksen avulla? Pakenenko kuviin omaa arkitodellisuuttani ja sen ankeita piirteitä kuten joka päivä toistuvia arkiruutiineita, fyysistä ponnistelua, fyysisten olosuhteiden puutteita, ihmissuhdeongelmia ja ikäviä uutisia luonnon saastumisesta, pikkulintujen ja muiden eläinten menehtymisistä (pikkulintuja kuolee vuosittain liikenteessa 4,3 miljoonaa Suomessa), muista onnettomuuksista, teollisuuden saasteista, yhteiskunnan ja politiikan vaikeuksista, lasten, nuorten ja vanhusten ongelmista, väkivaltaisuuden ilmauksista ja elämän kaikkinaisesta raihnaisuudesta...faktaa... Tarvitseeko ihminen hyvien ja elähdyttävien kuvien katselua (maisemat, ruska, taide, taidekäsityö, muoti ja vaatetus, meikkaus, jälleenrakennus, uudet materiaalit, kankaat, autot...) paetakseen kaikkea tuota ja todetakseen vain oman voimattomuutensa ja kyvyttömyytensä auttaa vai saadakseen itselleen voimaa arjen kaikenpuolisissa taistoissa. Kuinka paljon kannattaa laittaa aikaa kuvien katseluun ja siihen, että unelmoi jostain paremmasta? Osaammeko puolestaan jakaa muille kuvin ja sanoin saatua hyvää, joka on kannustanut elämässä ja vienyt sitä eteenpäin. Yritän siis tiivistää. Etsin voimaannuttavien kuvien katselulle paikkaa elämässä, joka on täynnä vastakohtia, jos niikseen tulee. Aionkin siis käynnistää tutkimuksen sen suhteen, millaisia kuvia katsomalla on taas jaksettu huomiseen. Naistutkimusta siis jatkossa kuvan katselun ja analyysin avulla omasta puolestani.

Pieni lintu - Marian mietteet

Pieni lintunen, lintu pieni, lintu pienoinen, pienoinen lintu, pienoinen lintunen... Tämän pienen luontohavainnon jaan nyt blogissani tällä kerralla, vaikka tavaroiden kadottamisesta voitaisiinkin mennä myös siihen, mitä kaikkea löytää ja voisi löytää. No, tämä luontohavainto tuli eräänä päivänä ajankohtaiseksi, kun kävelin tuttua polkua asuinalueeni pihalla sen roskiskatokseen. Tarkoitus oli tyhjentää biojäteastia siihen varattuun laatikkoon. Sitten silmäni osuivat pieneen lintuun, joka kyyhötti siinä polullani. Jäin seisomaan linnun viereen, ketään ei näkynyt ja tietysti heti tuli mieleeni ajatus, että lintu on vioittunut, eikä pääse enää lentämään. Mitä siis tehdä linnulle? "No, vienpä nyt kuitenkin ensin nämä roskat ja katson, onko lintu vielä polulla, kun palaan", mietin siinä mielessäni. Eiväthän linnut yleensä kestä ihmisen lähelläoloa edes sekuntia, kun tuo lintu (kenties pieni tiainen) siinä istuskeli jo aika pitkän tuokion niin, että saatoin sitä tarkastella alle puolen metrin päästä. Kun edellisen kerran olimme löytäneet lasten kanssa pienen linnun, joka näytti haavoittuneelta, yritimme ottaa sen lapioon varovasti, kun emme tohtineet avokäsin siihen koskea. Jospa se vaikka rupeaisi nokkimaan. Joskus lapsuudessa näin kävi, kun lintu saattoi lentää ikkunasta sisälle ja otimme sen käteen kiinni kaksin käsin. Hanskoja ei silloin ollut kädessä. Eikä myöskään nyt eikä edelliselläkään kerralla. Silloinen yritys lasten kanssa ottaa lintu kiinni epäonnistui, koska se hävisi nokkelilla jaloillaan pensaaseen, emmekä sitä sitten enää nähneet. Emme saaneet selville, oliko linnulla jokin vioittunut. Entä nyt? Jätänkö siis linnun yksin selviämään roskat vietyäni. Se ehkä kuolee siihen, ellei se saa apua. Tämän saman tllanteen on varmaankin aika moni kokenut haavoittuneiden eläinten kanssa. Voiko haavoittuneen linnun viedä eläinlääkärille, jos sen onnistuisi saamaan johonkin vaikkapa pahvilaatikkoon, jossa sen voisi sinne toimittaa? Kun palasin roskiksesta, niin lintu oli edelleen siinä polulla ja aloin juuri hakea jotain välinettä, jolla olisin sen siirtänyt johonkin muuhun paikkaan, kun se yhtäkkiä vain lensi pois. Se lähti niin nopeasti, että kuului vain pieni viuhina ja se oli jo taivaalla. Tuntui ihan siltä kuin joku olisi sen siitä temmannut pois niin kuin jokin tuulenpuuska tai ilmavirtaus, vaikka se kyllä siitä itse lähti lentoon, mutta niin nopeasti, että sitä oli vaikea edes tajuta. Sen lähes viiden minuutin paikkaallanolo (sessio) oli päättynyt. Se operaatio oli ohi. Selvisin siis siitä linnusta, ei tarvinnutkaan etsiä sille hautausmaata tai kuolinpaikkaa tai miettiä sen viemistä eläinlääkäriin sen enempää. Ehkä haen kuitenkin lähimmän eläinlääkärin numeron ensitilassa kalenteriini ja soitan sitten siihen, kun seuraavan kerran kohtaan vioittuneen eläimen luontopolulla tai muussa ympäristössä. Luonto ja eläimet ovat meitä lähellä, mutta onko meillä kaupunkiympäristössä niille riittävästi tilaa ja elinmahdollisuuksia?