Barbien kaltaiset naiset

Naisen asemaa on tullut mietittyä monesta näkökulmasta ja yhäkin se mietityttää. Samalla myös tietysti miehen asema. Kävin katsomassa hiljakkoin Barbie-näyttelyn ja katsoin myös juuri TV:sta pienen elokuvaohjauksen (Virginie) suomalaisesta taiteilijasta, joka työskenteli Pariisissa elinaikanaan. Hän sai siellä kaksi lasta ilmeisesti naisen kanssa, joka oli myös hänen mallinaan.
Tv-elokuvassa kiinnosti se, että tämä malli oli kuvattu energiseksi ja itsetunnoltaan vahvaksi hieman taiteilijaa nuoremmaksi naiseksi. Levänneenä ja pirteän oloisena, hyvin kommentein ja vuorosanoin varustautuneena hän aina astui taitelijan eteen, kunnes...Hänellä ei ollut ihmissuhdeongelmia, paino-ongelmia eikä unihäiriöitä, vaikka itsetunto sitten horjuikin, kun hän sai kuulla taitelijan hylkäävän hänet, eikä ottavan häntä vaimokseen intohimoisen suhteen päätteeksi, josta kuitenkin syntyi heille kaksi lasta. Lapsista mies ei ollut kiinnostunut ja kun intohimo päättyi, naisesta ei löytynyt enää mitään, mikä olisi hyvässä taloudellisessa asemassa olleen ja taiteelleen omistautuneen miehen saanut kiinnostumaan enää hänestä.
Jäin miettimään naista tässä asetelmassa. Mitä muuta syytä naisella oli saada horjuva itsetunto suhteen päättyessä kuin tietysti se, millä hän eläisi sen jälkeen? Jäikö ikävä pitkiä syvällisiä keskusteluja, yhteisiä ateriahetkiä, yhteistä puuhailua, isoa asuntoa, joita ei ollut? Jatkossa tietysti nainen ansaitsisi edelleen mallintöillä, mikäli niitä olisi vielä ollut tarjolla synnyttäneelle naiselle. Alkoiko nainen kenties raataa, juoda, tupakoida, laiminlyödä itsensä vai saivatko hänen saamansa kaksi lasta hänet pysymään edelleen tolpillaan? Riippuvuudentunne muista, joka horjuttaa naisen itsetuntoa, on usein ymmärretty johtuvan siitä, että naisella ei ole omaa itsetuntoa tai identiteettiä, vaan nainen toimii ja elää suuresti muiden itsetuntoa kohottaen. Usein siis myös muita tukien ja heitä kannustaen sekä hoivaten. Mitä jää jäljelle, kun tämä sosiaalinen suhdeverkosto rikkoutuu ja nainen jää omilleen? Kun on kyse miehestä, jolla on kyvykkyyttä selvitä elämän rahallisista vastuista, on usein niin, että myös mies menettää paljon suhdekolhuissa, vaikka hänen ammattinsa olisikin tuottava ja tilalle tulisi uusi nainen jonkin uuden ominaisuuden kanssa hänen intohimonsa kohteeksi niin kuin usein on ollut taiteilijaelämänkerroissa viime vuosisadalla. Harvaa miestä on kuitenkaan kohdannut sellainen köyhyys kuin monia naisia tällaisen asetelman rikkoutuessa. Jollain tavalla siis kuitenkin rahalla voi korvata osan siitä, mitä hyvät sosiaaliset suhteet merkitsevät ihmiselle. Siitä ovat todistuksena miesten saama arvostus ainakin joissakin yksittäistapauksissa, vaikka samalla pitää todeta, että näissä yhteyksissä jokainen jonkun miehen kanssa suhteessa tai vuorovaikutuksessa ollut nainen ikään kuin elää mukana tässä miehen paremmassa ja tunnustetummassa elämänhistoriallisessa tarkastelussa, ellei sitten tästä aiheesta vaieta kokonaan tai sitä jotenkin yritetä peittää. Tässä merkityksessä on tärkeää se, millaista elämäkertatutkimusta tehdään eikä siis voida erottaa toisistaan naisen ja miehen tarkastelua, vaan heidän olemassaolonsa kietoutuu yhteen ja vaikka historia on nostanut esille usein merkittäviä miehiä, niin se tuskin koskaan on koko totuus siitä, mitä vaikutusta todellisuudessa on sekä miehellä että naisella ollut tapahtumien kulkuun. Mies on siinä ikään kuin jäävuoren huippuna. Mainittu tv-elokuva oli eräs esimerkki melko hyvästä asian tutkimisesta ja siihen kietoutui myös joitain nykyaikaakin koskevia kysymyksiä. Taiteilijan elämää tutkinut nuori nainen kävi läpi itsekin oman elämänsä tärkeitä asioita tutkimansa aineiston avulla ja kautta.
Katsottuani Tv-elokuvaa ajattelin, että sellainen sulous, viehkeys ja energisyys sekä selväsanaisuus, joka taitelijan naisella ja hänen lastensa äidillä kuvattiin olevan kääntyy helposti itseään vastaan. Se tulee ammennetuksi tyhjiin, mutta mitä sitten tehdä näillä ominaisuuksilla, hyvällä ulkonäöllä tms., kun niiden merkitys on katoavaa ihmissuhteissa kaiken kaikkiaan. Olen usein päättänyt blogikirjoitukseni kysymykseen, niin teen nytkin, mutta lisää naisaiheesta tulee varmaan vieläkin, sillä odotan juuri postista erästä aiheeseen liittyvää teosta. Sen luettuani palaan aiheeseeni uudelleen.

Ystävien kesken

🤗💖🍰🍇🌻

Viimeiset ajat ovat tulossa, siltä tuntuu, kun vuodet vaan vierii. Joko tämä on se viimeinen kerta, se viimeinen hetki, se viimeinen vuosi? Tässä mielessä ajatukset kohdistuvat tällä kertaa siihen, miten oma ikäluokka jaksaa ja keitä entisiä kavereita tai koulukavereita vielä kohtaa omassa elämässään. Eläkeiän kynnykseen ovat tosin tulleet kurssikokoukset ja erilaiset ryhmäkokoontumiset, joissa voi tavata entisiä tovereita ja joita on tietysti voinut olla aiemminkin. Myös somessa on ryhmiä, joihin voi mennä oman asuinpaikan tai harrastusten ja kiinnostuksen mukaan ja solmia yhteyksiä joko entisiin tai uusiin ihmisiin.
Mitä elämältä on saanut ystävien ja ystävyyden merkeissä, kun oma ikäluokka on jo yli kuusikymppinen ja eläkevuodet ovat jo alkaneet tai ovat pian edessäpäin? Tunteeko sitä ystävyyden onnea vai onko jäänyt asioittensa kanssa yksin, näin sitä kysytään?
Itse olen aivan viimevuosina tavannut muutamaa entistä koulutoveria, joiden kanssa ei ole sitä ennen pidetty yhteyksiä yli kolmeenkymmeneen vuoteen, vaikka joskus silloin oltiin mitä parhaimpia ystäviä. Enää eivät ole vain ystävän vanhemmat ja sisarukset olleet siinä ystävyyden kentässä mukana, vaan myös ystävän aviopuoliso ja lapset ovat tulleet mukaan uudelleen solmittuun ystävyyteen. Juuri siitä kokonaisuudestahan, jossa eletään, monet ongelmat nousevat ja elämän onni muodostuu. Voiko ystävyyden uudistaa, oma kysymykseni on ollut? Kun elämä on kulunut erilaisissa tapahtumissa ihmissuhteissa avioliitoissa, lasten hankkimisessa, työssä ja ammatin harjoittamisessa miettii tietysti sitä, mihin entiset ystävyydet jäivät tai mihin enää voimavarat riittävät vanhoja ystävyyksiä ajatellen. Onko vanhojen ystävyyksien uudelleen solmiminen ja ylläpito kenties turhaa entisen ystävyyden lämmittämistä, kuten joku kriittinen arvelee vai mistä on kyse? Tulevathan aikuiset nyt toimeen muutenkin omassa ympäristössään. Miten taas on käynyt työtoveruuden loppumisen jälkeen uusille ystävyyksille? Tulevatko entiset ystävyydet heidän tilalleen, jos uusista ei ollutkaan ystäviksi? Ovatko ystävyyden kaaret olleet helpot vai vaikeat, millaista kivikkoa on pitänyt raivata vai onko tielle tullut jotain, mikä on laittanut ystävyyden kovalle koetukselle tai katkaissut sen lopullisesti eri tapauksia miettiessä. Ovatko olosuhteet olleet liian vaikeat ystävyyden ylläpitämiselle vai mistä johtuvat ystävyyksien loppumiset tai muut vaikeudet? Loppuiko kärsivällisyys asioiden ymmärtämisessä? Onko yksinelävää liian vaikea sovittaa perhetilanteeseen? Miten olisi tehtävä kussakin tapauksessa, jotta ystävyys voisi elää ja voida hyvin.
Moni vastaa tietysti, että se on luonnollinen kehityskulku, että ystävät vaihtuvat, mutta sittenkin? Eikö hyväänkään ystävään tullut otettua enää kontaktia, pelkäsikö jotain, oliko perhetilanne niin vaativa vai mistä johtui monien vuosien tauko tai ero ystävyydessä, minustako vai hänestä tai niistä muista. Miksi toisaalta työtovereihin syntynyttä ystävyyttä ei tullutkaan enää eläkevuosina pidettyä yllä?
Ystävät ovat elintärkeitä. Kukaan tuskin jaksaa elää pelkkien viranomaisten kanssa seurustellen tai sellaisen työtoveruuden puitteissa, josta ei ole ystävyyden kasvualustaksi. Tietysti voi hakeutua terapiaan, jos ystävät, sukulaiset ja työtoverit eivät riitä ongelmien ratkaisussa, mutta siitä joutuu sitten maksamaan, vaikka se onkin monen tie nykyisin. Moni vanhus taas ei ole tottunut hakeutumaan psykoterapiaan ja siksi lääkärin apu on voinut olla hänelle kuin ystävän apua tietyssä tapauksissa. Erilaiset viikkolehdet tarjoavat toisaalta monien julkisuuden henkilöiden kokemuksia ystävyydestä ja moni onkin siksi tullut tutummaksi lehtien palstoilta kuin se siinä lähinaapurissa elävä tai entinen ystävä.
Voi myös kysyä itseltä, kummat ystävät ovat lähempänä itseä myöhemmässä elämänvaiheessa. Ne joihin tutustui jo lapsena vai ne, joihin on solminut kontaktin vasta kotoa lähtemisen jälkeen opiskeluaikoina ja työssä. On varmasti tosiasia se, että oma persoonallisuus on muuttunut ja kehittynyt siitä, kun solmi lapsuus- tai nuoruusajan ystävyyksiä. On kuitenkin itsestä kiinni se, pystyykö näkemään omassa kehityksessä jotain, mikä vie itsen samalla sekä menneisyyteen että nykyhetkeen ja näin mahdollisuuteen integroida itseä molempiin ajanjaksoihin. Muistot ovat tietysti eräs asia, mikä yhdistää,ja se, mitä voi menneestä enää muistaa ja varmaan muutakin on kuin pelkät ulkoiset piirteet, jotka voi muistaa säilyneenä, vaikka nekin tietysti muuttuvat iän ja ajan myötä, joskus jopa niin, ettei enää tunnista henkilöitä tai paikkoja samaksi. On myöskin asioita, joista on ikään kuin saanut tarpeekseen. Tahtooko enää muistaa ainakaan niitä joitakin kurjia juttuja ja siksi on valmis johonkin uuteen, ehkä myös jättämään jonkun entisen ystävän. Myös ystävyys voi tietysti loppua, elleivät enää samat asiat kiinnosta laisinkaan tai ellei osaa kiinnostavasti tuoda esille sitä uutta, minkä on kokenut elämässä. Jos elää kuin eri aaltopituudella ystävyyden kannalta se on vaikeaa. Voisi olla myös kiinnostavaa, mikäli voisi tavata yhdessä sekä uusien että vanhojen ystävien kanssa, koska silloin voisi syntyä jotain uutta vuorovaikutusta oman itsen kannalta ainakin. Aikuisuus on toisaalta sitä, että on pärjättävä elämässä olosuhteiden mukaan, joskus niistäkin piittaamatta eli porskutettava välillä vaan ja kohdata se, mikä tulee. Fiilistelylle ei aina ole sijaa ja silti herkkyys tulisi säilyttää. Uuden suunnan etsiminen myös, jos tulee liikaa epäonnistumista ja harmeja.

Muistan jonkun joskus sanoneen, ettei hänellä ole aina aikaa ystäville, vaikka he odottavat hänen mukaantuloaan ja kontaktiaan. Työ vie kaiken ajan. Perhe on etusijalla. Ystävyys voi kuitenkin muodostua myös perheenkaltaiseksi. Tällöin kyseessä on varmaankin ihmiset, joihin on jo syntynyt jokin tietynlainen kontakti ja on ikään kuin tarvitsisi aina juuri tätä tiettyä ihmistä ja hänen tapaansa käsitellä asioita, eikä kenties löydä jotain muuta hänen kaltaistaan, joka osaisi yhtä hyvin olla ystävänä. Tällöin on kyllä vaara siinä, että tulee liikaa totuttuja seikkoja, joista ei päästä yli, vaan eletään sitä samaa aina kun tavataan ja siis toistetaan ja kerrataan aina niitä samoja asioita, jos uutta ei synny, eikä uudistuskykyä ole.
Nykyisin sanotaan, että ihmiset ovat yksinäisiä. Yksin asuvia pidetään usein yksinäisinä. On kuitenkin paljon sellaista elämässä, johon tarvitaan yksinäisyyttä tietty määrä ja kykyä yksin olemiseen kuten luova työ tai lukeminen. Pitäisi myös tuntea itseään siinä, milloin yksinoleminen alkaa muodostua ongelmaksi. Ehkä ystävyyksillekin voisi olla hyödyksi se, jos tuntee itsensä tältä osin niin hyvin kuin pystyy.

Toimintaa, käyttäytymistä ja kansallista lapsistrategiaa

Kun kävin kansakoulua, niin todistuksessa luki käyttäytymisen kohdalla yleensä 9 tai 10. Oppikoulussa ja lukiossa käyttäytymisen numerona oli aina 10. Olin siis kiltti tyttö, joka kunnioitti koulun sääntöjä, eikä häirinnyt muita. Käyttäytymisen numeroa 10 harva tavoittelee toisin kuin samaa numeroa kielissä tai matematiikassa ja harrastuksista riippuen myös musiikissa tai urheilussa, koska se ei ole vielä milloinkaan ollut mikään oppiaine eikä sen arviointikriteerit olleet aiemmin niin tarkkaan määriteltyjä kuin nykyisin. Käyttäytymisen numero tuli aiemmin ikään kuin huomaamatta, vaikka koulukäyttäytymisen moniulotteisuus ja opettajiin suhtautuminen ovatkin jääneet monille hyvin merkittäviksi koulumuistoiksi. Käyttäytyminen on nykyään kasvatusta, jossa etusijalle asetetaan mm. muiden auttaminen. Luin juuri koulun opetussuunnitelmasta käyttäytymisen arvioinnin perusteet. Siinä sanotaan, että käyttäytymisen tavoitteet määritellään koulussa yhteistyössä oppilaiden ja huoltajien kanssa. Ne perustuvat koulun kasvatustavoitteisiin, toimintakulttuuria määrittäviin linjauksiin ja järjestyssääntöihin. Joillakin paikkakunnilla huomioidaan erityisesti toisten myönteinen ja kannustava huomioon ottaminen sekä vastuulliseen elämäntapaan kasvaminen. Käyttäytyminen ei vaikuta muista oppiaineista annettaviin arvosanoihin tai sanalliseen arvioon. Se arvioidaan todistuksissa omana kokonaisuutenaan. Käyttäytymistä arvioivat oppilasta opettavat opettajat yhdessä. Tämän lisäksi jokaisen numeron 10, 9, 8, jne. kohdalla ovat erikseen vielä perusteet, joilla numeron voi saada.
Itse en muista kouluajoista, että olisin ollut tietoinen siitä, mistä käyttäytymisen numero oikeastaan tuli. Se kyllä oli selvää, että jos joutui jälki-istuntoihin tms., niin silloin käyttäytymisen numero laski aika automaattisesti. Kun kysyin lapsenlapsiltani, tietävätkö he, mistä käyttäytymisen numero tulee, niin sain edelleen sen vastauksen, että eivät. Koulu on siis huono nykyisinkin kasvattamaan oppilaiden itsearviointia toiminnan ja käyttäytymisen asioissa. Usein on myös vaikea arvioida toimintaa ja käyttäytymistä siltä kannalta, ovatko ne sama vai eri asia. Juuri toiminnan luulisi kiinnostavan oppilaitakin, jos aina ei jaksakaan käyttäyttymisellä olla opettajien ja vanhempien mieleen, eikä muista/osaa kaikkia sääntöjä, mitä käyttäytyminen voi sisältää. Yritin lukea aiheesta nopeasti pari nettikirjoitusta, mutta niistä ei kovin hyvin selvinnyt toiminnan ja käyttäytymisen ero, vaan sain käsityksen, että käyttäytymisellä mitataan juuri toimintaa ja se luonnetta sekä myös sitä, mitä sillä saavutetaan. Se ei siis ole muiden miellyttämistä tai pelkästään konventionaalisten hyvien käyttäytymisen tapojen tai sääntöjen noudattamista.
Oppilaiden arviointi käyttäytymisen numerossa seuraa näitä perusteita, vaikka erityistä käyttäytymisen oppiainetta ei olekaan olemassa. Olisi kuitenkin varmaan hyvin tärkeää se, että oppilaille luettaisiin nämä arvioinnin perusteet ja ne jaettaisiin heille kirjallisena, vaikka ne ovatkin luettavissa koulun opetussuunnitelmassa.

Laitan arvioinnin perusteet tähän näkyviin:
Arvosana 10, (jonka itse alleviivaisin)
Oppilas osaa käyttäytymisessään ottaa tilanteen ja muut ihmiset huomioon. Oppilaan toiminnassa on selvästi näkyvissä erinomaista vastuullisuutta; hänellä on erittäin positiivinen vaikutus omaan yhteisöönsä. Hän on suvaitsevaisuudessaan ja erilaisuuden hyväksymisessä esimerkkinä muille. Hänen toimintansa sosiaalisissa tilanteissa voi näkyä ulospäin suuntautuvana toimintana tai ilmetä hiljaisena sisäisenä lujuutena, mikä tulee esiin itsenäisinä valintoina ja ryhmästä riippumattomina omina ratkaisuina. Oppilas suhtautuu avoimen asiallisesti auktoriteetteihin esimerkiksi opettajiin ja pyrkii näiden kanssa luontevaan vuorovaikutukseen. Oppilas kantaa erinomaisesti vastuuta yhteisestä työ- ja elinympäristöstä.

Arvosana 9
Yhdeksikön saava oppilas on hyväkäytöksinen ja vastuuntuntoinen. Hänellä on kiitettävät sosiaaliset taidot. Oppilas ylittää selkeästi arvosanan 8 tason lähes kaikilla käyttäytymisen osa-alueilla. Oppilaan käyttäytymisessä on joitakin arvosanan kymmenen piirteitä, mutta hän ei osoita yhtä suurta esimerkillisyyttä, oma-aloitteisuutta ja vastuullisuutta yhteisistä asioista kuin arvosanaan kymmenen yltävä oppilas. Oppilas kantaa kiitettävästi vastuuta yhteisestä työ- ja elinympäristöstä.

Arvosana 8
Kahdeksan on käyttäytymisen perustaso: käyttäytyminen ja toiminta on ystävällistä ja asiallista ja enimmäkseen tavoitteiden suuntaista. Hän noudattaa koulun järjestyssääntöjä ja ohjeita. Oppilas toimii rehellisesti, antaa muille työrauhan ja pystyy toimimaan erilaisten ihmisten kanssa. Oppilas ottaa muut ihmiset huomioon eikä osallistu kiusaamiseen. Hän käyttää asiallista kieltä. Oppilas huolehtii yhteisestä työympäristöstä omalta osaltaan.

Arvosana 7
Oppilas hallitsee käyttäytymisen ja ryhmässä toimimisen perustaitoja, mutta hän tarvitsee välillä ohjausta näissä taidoissa ja järjestyssääntöjen noudattamisessa. Hän tiedostaa oikean ja väärän eron, mutta tarvitsee vielä käyttäytymisen ohjausta toimintaansa ja mahdollisesti kielenkäyttöönsä eri tilanteissa. Oppilas tarvitsee jonkun verran ohjausta työrauhan noudattamisessa sekä työympäristöstään huolehtimisessa.

Arvosana 6
Oppilas tarvitsee usein ohjausta käyttäytymisen ja ryhmässä toimimisen perustaidoissa sekä järjestyssääntöjen noudattamisessa. Oppilaan kyky vastaanottaa ohjausta vaatii kehittymistä ja ohjaamisen lisäksi häntä on saatettu ojentaa esimerkiksi kasvatuskeskusteluin tai jälki-istunnolla. Oppilaan kyky erottaa oikea ja väärä vaatii kehittymistä ja hänellä on mahdollisesti luvattomia poissaoloja. Oppilaan kielenkäyttö vaatii usein ohjaamista asialliseen suuntaan.

Arvosana 5
Oppilas tarvitsee jatkuvasti ohjausta käyttäytymisen ja ryhmässä toimimisen perustaidoissa sekä järjestyssääntöjen noudattamisessa ja asiallisessa kielenkäytössä. Ohjaamisen lisäksi oppilaan kohdalla on jouduttu käyttämään ojentamis- ja rankaisutoimenpiteitä. Oppilaalla on mahdollisesti paljon luvattomia poissaoloja. Hän saattaa käyttää henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai osallistua aktiivisesti kiusaamiseen. Hän häiritsee muiden oppimista ja koulunkäyntiä. Oppilas vastustaa käyttäytymiseensä puuttumista eikä osoita aktiivista halua käyttäytymisensä parantamiseen. Oppilas saattaa syyllistyä ilkivaltaan, vahingontekoon tai vaaran aiheuttamiseen. Hän on piittaamaton koulun sääntöjä tai muita ihmisiä kohtaan.

Itsestäni tuntuu siltä, että koko koulunkäynnin mielekkyys ja merkitys on suuresti riippuvaista siitä vuorovaikutuksesta, millaista opetusta ja toimintaa koulu tarjoaa sekä siitä millaista käyttäytymistä ja toimintaa oppilaat harjoittavat tai voivat harjoittaa koulun puitteissa. Tietoisuutta tästä olisi varmaankin lisättävä, ettei käyttäytymisen numero jäisi koko elämän ajan pikkuisen epäselväksi tai hämäräksi ja ettei siihen pääsisi vaikuttamaan liikaa yhteiskuntapoliittiset tai taloudelliset lähtökohdat joko oppilaiden tai opettajien elämässä. Käyttäytymisen arvointiin tulisi varmaankin saada lisää arviointiperusteita, sillä ei ole varmaa se, onko kaikki hyvää käyttäytymistä lapsen kannalta, mitä heiltä koulu, aikuiset ja vanhemmat vaativat. Käyttäytymiseenhän liittyy usein tunteita,velvollisuuksia ja jopa pakkoja. Onko vaarana myös se, että kympin käyttäytyminen nykyisine määrittelyineen muodostuu ylivoimaiseksi muun koulutyön ohella ja sen hallintaan vaadittaisiin siten tuntimääriä, johon koululla ei ole mahdollisuuksia. Se taas, joka saa viitosen käyttäytymisestä on todennäköisesti jäänyt vaille vanhempien seuraa, huolenpitoa ja ohjausta lähes kokonaan.
Martat osallistuvat tänäpäivänä hankkeeseen, jonka tähtäimessä on lapsiystävällisen yhteiskunnan luominen. Kansallinen lapsistrategian valmistelu alkoi ihan juuri. Lapsimyönteisen yhteiskunnan rakentajat korostavat tulevaisuususkoa, ratkaisukeskeisyyttä, dialogia, osallisuutta ja jatkumoa. Lapsuuden ymmärtäminen, lapsen oikeudet, perheiden monimuotoisuus, työelämän ja varhaiskasvatuksen merkitys sekä lapsiperheköyhyys, tutkimustieto ja lapsen oikeuksia koskeva tutkimus korostuvat.
Työtä tehdään sosiaali- ja terveysministeriön sekä Opetus- ja kulttuuriministeriön käynnistämänä kaikkia osapuolia, sidosryhmiä ja ministeriöitä ja lapsia kuulemalla. Hankkeeseen voi lähemmin tutustua otsikolla Kansallinen lapsistrategia.

Saippuaa käsintehden

Tämänkertaisella bloggauksellani kerron saippuanteko-harrastuksestani, jonka aloitin n 10 vuotta sitten menemällä Marttaliiton järjestämälle pienelle kurssille siitä. Vuodet ovat vierineet tämän saippuanteon parissa niin, etten ole kaupasta ostanut juuri muuta kuin mäntysaippuaa. Ajattelin, että kirjoitan asiasta niin selkeän tekstin, että kuka tahansa voi sen luettuaan tehdä itse omat saippuat ja hyötyä siitä sekä välttyä ihon kuivumiselta ja muilta allergioilta, joita valmiit saippuat voivat aiheuttaa. Netissä on toki sivustoja saippuan valmistuksesta, mutta silti ajattelen, että kokemus saippuanteossa voisi tässä auttaa monia.
Saippuan valmistuksessa tarvitset rasvoja ja öljyjä, vettä, lipeää ja tuoksuja, sekä esim kaurahiutaleita, suklaata ja hunajaa. Lisäksi lasipurkin n litra, muovikulhon n 2-3 litraa, saippuamuotteja tai mehupurkin ja sauvasekoittimen, lämpömittarin, lusikan sekä digivaaan.
Aloita näin: mittaa öljyt ja rasvat huolellisesti ja laita ne muovikulhoon. Muutama gramma voi jäädä astioihin, joten ota se huomioon. Öljyjä ja rasvoja on yhdessä saippua-annoksessa yleensä 500g. Niiden tulisi seoksessa olla hieman yli huoneenlämpöisiä eli korkeintaan 30-40 astetta. Lipeän määrä lasketaan lipeälaskurilla ja se on vakio jokaisen eri öljyn ja rasvan kohdalla.(Ks. esim MMS Lye Calculator) Kylmää vettä tarvitaan 2,5 X lipeän määrä.
Saippuan teon järjestys on seuraava: lipeä kylmään veteen, lipeä-vesiseos rasvoihin, rasvoihin tuoksuöljyt, mutta hunaja ja muut lisukkeet kuten marjat, kauraleseet jne. ns. kiisselivaiheeseen, joka tulee, kun rasvaseos ja lipeä-vesiseos yhdistetään ja sekoitetaan sauvasekoittimella muutaman minuutin ajan. Opettele siis tämä järjestys, niin onnistut saippuanteossa: sekoita lipeä lasipurkkiin, jossa on sopiva määrä vettä. Pidä lasipurkki kylmässä vesialtaassa samanaikaisesti, sekoita sitten lipeä-vesiseos rasva-öljyseokseen, johon olet ensin sekoittanut tuoksuöljyn, sekoita tätä seosta sauvasekoittimella muutama minuutti. Lisää siihen sitten juokseva hunaja, sulatettu suklaa, kauraleseet tms. Sekoita lisäaineet erityisen hyvin saippuakiisseliin.
Laitan tähän vielä yhden hyväksi kokemani saippuareseptin ja muutaman muun hyvän vihjeen, joita tarvitset. Lipeää pidetään saippuan teossa kaikkein vaikeimpana asiana, sillä se kuumentaa vettä, kun se sekoitetaan siihen, mutta huom. kotitekoisessa saippuassa on niin pieni määrä lipeää, että siitä ei aiheudu vaaroja, jos olet huolellinen sen käytössä. Yleensä 500g:n saippua-annokseen käytetään alle 100 g lipeää. Kun se sekoitetaan vettä sisältävään purkkiin, niin purkki lämpenee. Itse olen tehnyt sekoittamisen pienin annoksin muovipussista, johon olen valmiiksi mitannut oikean lipeämäärän, leikkaamalla pussiin pienen reiän ja sekoittamalla sen sitten lasipurkkiin, jota olen pitänyt samalla kylmässä vesialtaassa, niin että juuri mitään lämpenemistä ei tapahdu, koska kylmä vesi jäähdyttää lasipurkkiin sekoitettavaa lipeää samanaikaisesti. Kun lipeä-vesiseos sekä rasvat yhdistetään, niin niiden on hyvä olla hieman yli huoneenlämmön ja kun kaikki aineet on sekoitettu, niin saippuakiisseli kaadetaan mehupurkkeihin tai muotteihin, joihin on tehty aukko pituussuunnassa. Yleensä yksi saippuaerä mahtuu yhteen mehupurkkiin. Saippuan annetaan olla purkissa n. vuorokausi, jolloin lipeä neutralisoituu ja jähmettää rasvat ja öljyt. Sen jälkeen sen voi leikata paloiksi. Käytetyt astiat pestään huolellisesti astianpesuaineella. Alumiinisia astioita ei käytetä.
Vielä lopuksi siis yksi saippuaresepti lipeä- ja vesimäärineen. Tällä voit aloittaa saippuan tekemisen ja kun olet päässyt saippuantekemisen maailmaan, voit ilahduttaa myös ystäviäsi itse tehdyllä saippualla, joka hoitaa ihoa. Käsintehdylle saippualle tulee hintaa aina sen mukaan, mitä aineita käytät, mutta tällä reseptillä, jonka olen itse tehnyt, saat jo hyvän ja kosteuttavan saippuan kohtuuhintaan. Saippuan tekemiseen tarvittavan lipeän ja öljyt voi tilata esim Lahtisen vahavalimosta. Myös kaupasta saa useimpia öljyjä. Öljyjä ei voi tilata kovin pieniä määriä. Samoin on lipeän laita, jolloin voi varautua siihen, että niitä riittää vielä seuraavaankin kertaan. Lipeä säilyy hyvin pakattuna muovisessa suljetussa astiassa useita vuosia. Sitä käsitellessä voi olla hyvä käyttää muovikäsineitä ja muoviesiliinaa ainakin aluksi. Jos innostuit saippuan tekemisestä tämän blogikirjoituksen luettuasi, niin voit kysyä myös neuvoja sähköpostilla rkatariina@hotmail.com. Ohessa vielä resepti ja muutama kuva. Sanottakoon vielä, että netissä on hyviä saippuasivustoja englanniksi sekä lipeälaskuri, jolla siis voi itsekin suunnitella oman saippuan, kun tuntee, mitkä rasvat ja öljyt tekevät kovaa, pehmeää tai kosteuttavaa saippuaa. Saippua on parhaimmillaan n kuukauden päästä sen valmistamisesta ja siitä eteenpäinkin vielä pitkään.

Saippuaresepti kosteuttavalle saippualle:

-oliiviöljy (neitsyt) 125 g, lipeää 22,4g
-kaakaovoi sulatettuna 100g, lipeää 13 g
-kookosöljy 75g, lipeää 13,35 g
-manteliöljy 50g, lipeää 6,45 g
-jojobaöljy 40g, lipeää 2,64 g
-rypsiöljy (luomu) 40g, lipeää 5,16 g
-vehnänalkioöljy 20g, lipeää 2,48g
Lipeän kokonaismäärä tässä reseptissä on 65,48g ja siitä laskettuna veden määrä 2,5 x on 163,7 g.
-tuoksuöljy 5ml lisätään rasva-öljyseokseen
-hunaja 30g ja kauralese 0,5 dl lisätään kiisselivaiheeseen

Vuorokausi vanhaa saippuaa ja siinä käytetty mehupurkki. Nenässä tuoksuu teepuun tuoksu, jota käytin tällä kertaa tuoksuöljynä saippuassa.

Isä, mies, paranna kuvasi, please!

Vuosikymmenet on eletty naiskuvista, niiden tarkastelusta ja analyysistä. Vuorossa on siis huomion kiinnittäminen mieskuvaan yleensä tai henkilökohtaisemmin jokaisen omaan mieskuvaan. Haaveilen kirjoittamisesta hieman laajemmin. Vanha näppäimillä toimiva kirjoituskone on nurkassa, tietokoneen motikka on rikki enkä omista läppäriä. Kirjoitan puhelimella. Kyllä sekin luonnistuu, mutta siinä on omat hankaluudet.

Vierailin äskettäin ystävättäreni luona. Kävimme kylpylässä (ohlalaa) ja puhuimme pienen puuhailun lomassa elämistämme. Totesimme molemmat, että mieskuvissamme on parantamisen varaa niin kuin tietysti itsessämmekin. Miten parantaa asioita? Toiset yrittävät parantaa koko maailmaa ja se on heille potilaana. Niin mielellään parantaisi, jos osaisi. Siivoaisi saastuneet meret ja rannat muovista, vähentäisi jätekuormia, auttaisi nälkäänäkeviä.
Maailmanlaajuisten kysymysten edessä omat ongelmat ovat pieniä, mutta mieskuva ongelma ei ole. Se on lähes joka päivä läsnä ajatuksissa.
Ensin jotain isästä ja isistä yleensä liittyen jumala-kuvaan, omaan isään, kirkon isiin eli pappeihin, ajatusten ja oppien isiin. Isällä on lapsen mielessä mahtava asema ja isällä on valtaa. Isä myös usein haluaa, että lapsi kasvaisi vahvaksi kuten hän itse. Hän söisi hyvin, liikkuisi, saisi hyvä kunnon ja vahvistuisi kaikessa, mitä tekee. Oppisi taitoja ja suoriutuisi elämästä. Jotkut isät tosin omassa elämässä harvat ovat kannustaneet henkisiin tai taiteellisiin harrastuksiin lukemaan kirjoja, maalaamaan tauluja, soittamaan instrumentteja, mutta on niitäkin. On tosin aika sattumanvaraista, mistä saa inspiraation henkisiin ja taiteellisiin harrastuksiin.
Isillä on siis auktoriteetin ominaisuuksia ja valtaa. Hänen eteensä mennään kertomaan saavutuksista, koulusuorituksista ja urheilusuorituksista. Harvoin muiden auttamisesta. Itse sain koenumeroista aina jonkun markan omalta isältäni. Isillä on myös rooli siinä, että noudatetaan lakeja ja toimitaan sääntöjen mukaan. Inkvisitio tunnettiin aikoinaan isien toiminnasta ja poliisilaitos on syntynyt isien toimesta. Isät pitävät yllä valtiota, sotilastoimintaa, poliittista järjestelmää, virkoja eli tässähän on jo runsaasti aineksia mieskuvaan: järjestystä, kuria,sotilaallisuutta, voimaa, älyä, suorittamista...
Totesimme ystävättäreni kanssa, kun tapasimme, että molempien meidän mieskuva on huono. Miehet eivät tunnu ymmärtävän sitä, missä määrin he käyttävät valtaa ja mitä se saa aikaan heidän lähiympäristössään. Valta voi olla käskyttämistä, komentelua, tympeää kohtelua, pedagogisten taitojen puutetta, hartiavoimaa, työnjakoon liittyvää valikoimista, taloudellisia pakotteita ja sanktioita. Valtaa voi esiintyä kovan äänen käyttönä ja huutamisena, suorana puheena, jossa ei ole mukana empaattisia äänenpainoja ja ajatusta siitä, mitä oma puhe ja äänenkäyttö aiheuttaa muissa. Varsinkin, kun siihen ei kouluteta kuin ehkä armeijassa eikä mietitä, mitkä tilanteet ovat arkielämässä vastaavia kuin armeijan käytännöissä. Se voi olla kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan tai vaivannäön puutetta sen suhteen, puhuako ystävällisesti tai kyvyttömyyttä käskeä hiljaisella äänellä tai pyytäen. Mieskuvaa vaivaa miellyttämisen halun puute, vaikka kaikkia ei voisikaan miellyttää tai kyvyttömyys miellyttää muita tai tehdä kuten muut toivovat ja haluavat. Eräs laji itsekkyyttä?
Mieskuvaa vaivaa myös tietynlaisen talousajattelun kehittäminen kuten pääomien kerääminen varastoon. Voi isä, eli valtio, näkisipä minun viime vuosien verotodistuksen. Tuloiksi tulee niin pieni summa, ettei sitä viitsi edes kirjoittaa näkyviin, eikä kukaan isä ole auttanut. Isät eivät pysty edes toisiaankaan auttamaan usein, eikähän talousasioissa juuri auteta.
Mieskuvaa vaivaa keskustelun puute ja kuuntelemisen vaikeus. Huonosta miesmielikuvasta ei tosin kannata puhua kuin maksullisesti terapiassa mielellään miehen kanssa, päädyimme siihen, koska mies yleensä enimmäkseen puolustautuu, kun kysymys on häneen liittyvistä kysymyksistä. Mieskuvassa itsekkyyteen kuuluvat autot, isot asunnot, liikennevälineet, kauppa, nautintoaineet...omistajuus...omaisuuden hallintavalta...huokaus, tauko...Isä, mies, paranna kuvasi, please!

Yliopistomuistoja

Sain käsiini yhdestä entisestä yliopisto-opettajastani kertovan kirjan. Hän ei olisi sitä eläessään itse kirjoittanut siis omaelämäkertaa eikä ehkä myöskään kovin pitänyt ajatuksesta, että joku muu sen olisi kirjoittanut kuolemansakaan jälkeen, vaikka olikin koko elämänsä julkisuuden henkilö jossain merkityksessä yliopisto-opettajana, kirkollisena vaikuttajana ja useiden teosten ja lehtikirjoitusten kirjoittajana ja toimittajana. Opiskelin ja työskentelin itse 17 vuotta samassa tiedekunnassa kuin mainittu kirjan päähenkilö prof. Seppo A. Teinonen.
Mystinen Maestro -kirjan mukaan professorilla oli kaksi päävaihetta hänen teologisessa työssään. Toinen oli uskontojen tutkimus, lähetystyö ja ekumenia eli kirkkojen välinen yhteistyö ja toinen oli kristillisen mystiikan tutkimus ja kristityn elämän vaellus. Näiden rinnalla kulkivat oman elämän tapahtumat, perhe ja avioliitto, asuinolosuhteet, harrastukset ja elämisen eetos elintapakysymyksineen ja pohdintoineen.
Prof. Teinosen luennoilla kävi hänen elinaikanaan useita satoja ellei jopa tuhansia opiskelijoita. Kirja kertoo siitä, miten mieleenpainuvia, omalaatuisia ja erinomaisia nämä luennot olivat. Muu seminaarityöskentely ja opiskelijoiden ohjaaminen jäivät luennoimisen varjoon.
Kirjaa lukiessani totesin, että kirjan kirjoittaja palaa useita kertoja korostetusti moniin yhteiskunnallisiin jopa poliittisiin virtauksiin ja kirkollis-kansainvälisiin suuntauksiin, joita esiintyi 70-80 -luvuilla ja jo 50-60-luvulta asti. Kirja ei etene tässä mielessä täysin kronologisesti, mutta se ei estä sen seuraamista kuitenkaan kutakuinkin helposti. Prof. Teinonen korosti uskonnäkemyksessään ja kirkko-opissa traditioon perustuvaa ajattelua. Kirkon jatkuvuuden historiallinen perintö oli tärkeä ja siksi hän muutti eläkepäivinään kirkkonsa luterilaisesta katoliseksi muuttaessaan Espanjaan.
Kirja Mystinen Maestro kannattaa lukea, jos haluaa tietää siitä, mitä oli opiskella teologiaa 60-80- luvuilla Helsingin yliopistossa. Eikä prof. Teinosen vaikutus loppunut vielä siihenkään, vaan on jatkunut tähän päivään asti hänen työtovereittensa työskentelyssä ja ajattelussa. Raine Haikaraisen kokoamaa kirjaa lukiessani, mieleeni nousi joitakin itseä askarruttavia kohtia siitä.
Ensiksi, teologinen tiedekunta henkilökuntineen oli prof Teinosen aikana miehinen. Vain joissakin organisatorisissa tehtävissä oli naisia pääsääntöisesti. Teologisessa tiedekunnassa eli aika vahvasti kirkollinen perinne ja opiskelu tarkoitti pappien ja lehtoreitten koulutusta, mitä se on vieläkin. Kuitenkin yliopisto-opiskelulla on muitakin päämääriä, joita on viime vuosikymmeninä korostettu enemmän myös teologisessa tiedekunnassa mm. painottamalla sitä, että teologinen tiedekunta kouluttaa uskonnon ja uskontojen asiantuntijoita. Toiseksi, opettaja-oppilas -suhde on myös kokenut muutoksia yhä uusien tutkintouudistusten myötä ja siksi, että ympäröivä yhteiskunta on myös muuttunut vuosikymmenien aikana. Moni pitää yliopistoa "kouluna", mutta opettaja-oppilassuhteen kannalta mukaan tulee seikkoja, joita koulu ei voi toteuttaa kuten sen, että molemmat sekä oppilas että opettaja yliopistossa ovat aikuisikäisiä, vaikka ikäero voikin olla jopa 40 vuotta.
Kolmanneksi, sodan käyneestä sukupolvesta kirjoitetaan usein sellaista, mikä tekisi ymmärrettäväksi ja oikeuttaisi ihmisten ankaruuden muita kohtaan eli että ikään kuin sota olisi syy siihen, ettei ihmisistä löydy inhimillisyyttä ja myötätuntoa. Näin oli kenties professoreittenkin kohdalla menneinä vuosikymmeninä ja siksi opiskeluun tuli kova, ankara ja vaativa leima. Ylivoimaisella oppineisuudella vain saatiin lisää pontta tähän ankaraan yliopistoelämään. Prof. Teinonen kuvataan kirjassa henkilöksi, jolle tuskin kukaan pystyi panemaan "kampoihin". Hänen lausumansa ja huumorinsa olivat monelle ylivertaisia. Hänen hiilijalanjälkensä tekstien tuottajana oli mitä suurin ja kun hän oli paikalla kenelläkään muulla ei ollut juuri sananvaltaa eikä hauskuuttaminenkaan sujunut muilta yhtä sujuvasti vitsien muodossa. Keskustelu opiskelijoiden kanssa ei kuulunut hänen opetusmenetelmiinsä, vaikka sitä prof. saattoikin harjoittaa kotioloissaan. Opettajien antama kritiikki loitonsi ihmisiä opettajista ja taas kiitoksen saaminen lähensi heitä heidän opiskelijoikseen.
Jos ajatellaan niin, että sodan käyneet miehet ovat terapoineet itseään siinä merkityksessä, että ovat kohdelleet läheisiään tai opiskelijoita tässä tapauksessa, yhtä ankarasti kuin ovat itse tulleet kohdelluiksi, niin voi kysyä, mihin tällainen terapia johtaa. Eikö se ole kuitenkin vain traumojen siirtämistä sukupolvelta toiselle, jos vuorovaikutusta kahden osapuolen välille ei synny.
Neljänneksi, prof. Teinosen kiinnostus muita uskontoja ja kirkkokuntia kohtaan tuli ilmi hänen monissa tutkimuksissaan. Kuitenkin hän itse myöhemmissä mystiikan teoksissaan jollain tapaa kiinnitti kristityn elämän perinteisten kristillisten mystikkojen opetusten varaan ja arvosti sitä ylitse kaiken muun ja muiden uskontojen opetuksen. Tätä seurasi muutto Espanjaan ja katolisuuden pariin, jolla oli myös vaikutusta siihen, mitä hän myöhemmin kirjoitti omakustanteisesti.
Prof. Teinosen kirjoittamisen laajuus on monelle vaikea ylittää, mutta samalla joutuu myös kysymään sitä, mikä merkitys on pelkän tekstin tuottamisella, johon koko yliopiston toiminta tähtää. Yliopistohan on juuri keskittynyt tuottamaan kirjallisia tuotteita, mutta mikä niiden vaikutus on ympäröivään yhteiskuntaan, kulttuuriin, taiteisiin, musiikkiin ja muuhun kirjallisuuteen?
Suhtautumisessa naisen asemaan kirkossa joutuu pohtimaan sitä, että kun suurimmat kirkkokunnat yhä kieltäytyvät hyväksymästä naispappeutta, mihin miehen etuoikeus pappisvirkaan perustuu? Se, että traditio ei ole hyväksynyt naispappeutta ei ole hyvä syy vastustaa sitä. Jonkun pitää aina hyväksyä, jos jokin uusi asia tulee harkittavaksi ja jos siihen löytyy tarpeeksi hyväksyttäviä argumentteja. Eikö naisten koulutus ole yhtä hyvää ja arvokasta kuin miesten? Eivätkö naiset pysty samoihin henkisiin suorituksiin kuin miehet jne.?
Aiemmin on ollut tärkeää se, että naiset ovat saaneet puolelleen miehiä, joiden arvovalta (valta) on suuri. Prof Teinonen ei puoltanut naispappeutta, mutta mystiikan kaudellaan hän kanavoi naista kohtaan tuntemaansa arvostusta katolisesta perinteestä tunnettujen ns naismystikkojen kääntämiseen suomeksi ja Neitsyt Marian palvomiseen. Tämäkin on jo varhemmin tunnettu seikka katolisessa hartauselämässä ja siihen voi heijastua vaikeus työssä ja arkisessa elämässä muodostaa keskinäisesti arvostavia ihmissuhteita. Sitten on myöskin vaikeus, joka tulee siitä, mitä kukin pystyy suvaitsemaan ja rakastamaan, millä tavalla kehittyä, uudistua, käsitellä tunteitaan,
tuoda esille toiveitaan jne. Mistä löytää oikean mittasuhteen elämän eri käänteissä ja tapahtumissa?
Lukemastani kirjasta jäi mieleen myös monia yksityiskohtia, joita ei pysty näin blogin kautta käsittelemään, mutta mietin vielä kuitenkin oppilas-opettajasuhdetta, josta mainitsin alussa toiseksi ja joka vanhemman yliopistoidean mukaan on ollut yhä joillekin tavoitteena saada siitä koko opiskeluaikaa koskeva. Prof Teinonen oli tässä kysymyksessä mielestäni tulevaisuuden linjoilla sanoessaan, etteivät opettajat ole tärkeitä, vaan se, että opiskelijat löytävät tiensä opiskelussa ja kirjojen äärelle on tärkeintä. Prof Teinonen avasi monia asioita lukijan silmien eteen pohdittavaksi, tutkittavaksi ja keskusteltavaksi. Hän ei itse pystynyt vastaamaan avauksissaan kaikkien odotuksiin, mutta hän ohjasi itse tekemään ja paikkaamaan niitä asioita, joissa tehtävää, tutkittavaa ja korjattavaa löytyy. Tästä hänelle suuri kiitos. Elämässään tosin prof. tapasi kenties liian monia ihmisiä, joiden asioihin hän ei pystynyt vaikuttamaan aina hyvin rakentavasti, siksi olisi toivonut, että hän olisi aktiivisemmin ajanut mm naisten aseman ja koulutuksen parantamista, että naiset olisivat sitten itse kyvykkäitä omassa tilanteessaan asioita hoitamaan ja niitä parantamaan.
Lopuksi on sanottava kiitos kirjan tekijälle siitä, että prof. Teinoseen liittynyt kertomus- ja kokemusperinne on saatu kirjoitettua kansien väliin. Hänet tavanneet ja kirjan lukeneet voivat jälkipolvien kanssa miettiä sitä, mitä ja miten puhua itselle tärkeistä asioista ja ihmisistä unohtamatta sitä, mitä voi kullekin antaa anteeksi ja myös pyytää anteeksi ja olla täällä maan päällä näin Jumalan armon välittäjänä.

Jonkin uuden oppimisen ihanuus eli opin elääkseni ja elän oppiakseni?

Talven valkoiset terveiset kaikille lukijoille!


Opinko elääkseni vai elänkö oppiakseni?
Näitä kahta asiaa joutuu pohtimaan,kun on mukana marttajärjestössä. Kun tapasin erään kollegani yliopistosta muutama vuosi sitten, hän kertoi tutkivansa aihetta eloonjäämisestä. Saman aiheen kanssa eräs kuuluisa elokuvanäyttelijä kertoi työskentelevänsä ja sanoi kohtaavansa aiheen myös oman jaksamisensa kannalta. Eloonjääminen voi liittyä oppimiseen siinä, että ellei jotain opi, voi yksinkertaisesti kuolla eli tästä päämäärästä käsin oppiminen tulee tärkeäksi hengissä säilymiselle. Ihan näin vakavasta asiasta ei ole marttatoiminnassa kysymys, mutta burnout siinä voi tulla vastaan hyvin monella tavalla oppimisen alueella. Oppiminen sinänsä on ihanaa,kun oppii uusi maailma avautuu eteen, tulee uusia mahdollisuuksia elämään ja oppiminen tuottaa myös välineitä jonkun muun oppimiseen. Tähän viittaa myös yksilön kehitys iästä toiseen, jota voisi kutsua paitsi kehityspsykologiaksi myös oppimispsykologiaksi, mutta se ei aina tarkoita sitä, että oppisi jotain, mikä on tärkeää hengissä selviämiseen jonkin kehitysiän päätyttyä. Oppimiseen liittyy harjoittelu. On suostuttava yhä uudelleen toistamaan ja kertaamaan sekä painamaan muistiin asioita.
Miksi on niin vaikea oppia joitain asioita kuten elämään tai elämään juuri oikein? Yksi syy on elämän lyhykäisyys. Jokaisella on vain rajallinen määrä aikaa oppia. Jonkun taidon oppiminen perusteellisesti rajoittaa jonkin muun taidon oppimista. Näin on usein urheilussa ja ammatillisissa opinnoissa. Näiden taitojen oppiminen ei välttämättä opeta elämän taitoa, eikä ihminen ehdi elämänsä aikana opetella kovin montaa ammattia tai urheilulajia. Urheilija voi elämäntaidon puuttuessa sotkeutua käyttämään hormonilisiä ja ammatissaan toimiva voi tehdä virheitä, jotka johtuvat käytännön tuomista haasteista. Mitä tahansa voi tapahtua. Näin on elämän laajan kirjon osalta, mutta kukaan ei voi hallita kaikkea sitä, mitä tapahtuu. Elämäntaitokin on rajallista ja se, minkä yksi ihminen voi hallita ja siksi elämä voi päätyä jopa ennenaikaiseen kuolemaan, kun ihminen ei vain kaikkea opi. Joka tapauksessahan se päätyy kuolemaan jokaisen kohdalla ennemmin tai myöhemmin, mutta päämäärän ei tulisi hallita keinoja siinä, mihin elämänsä käyttää. Päämäärän ei tulisi himmentää elämän halua eikä siinä onnistumisen tarvetta, mutta sen tulisi asettaa sille kuitenkin tietyt kohtuuden rajat, joiden rajoissa ihmisen on hyvä oppia myös tuntemaan itsensä. Tämä itsensä tunteminen on vanha ajatus peräisin jo antiikin ajattelijoilta. Se on ikivanha viisaus, jota moderni elämä ei ole tehnyt vanhaksi. Itsetuntemukseen kuuluvat terveen elämän kannalta terveellinen syöminen, hermonsa eli tunteidensa ja halujensa hallitseminen tiettyyn rajaan asti sekä suuntautuminen posiitiivisella energialla itseen ja kanssaihmisiin. Erityisen vaikeaa on hallita tunteensa ja halunsa, koska se ei tarkoita sitä, että lakkaa niitä ilmaisemasta, vaan, että oppii tuntemaan sen, mitä omien tunteiden kokemiseen ja niiden ilmaisemiseen liittyy. Oppii siis positiivisimmillaan ilmaisemaan tunteita oikein, mutta tällöin joutuu kysymään sitä, voiko elämää kuitenkaan elää tälläisen itsetuntemuksen ja kongnitiivisten taitojen varassa ja niiden johdolla? Eikö elämä ole arvaamaton, siinä, että siihen liittyvät tunteet ja halut ovat ihmiselle kiehtova tuntematon alue, terra incognita. Eikö elämä juuri kaikessa arvaamattomuudessaan tuota jatkuvasti uusia tilanteita, joihin kongnitiiviset "hallitustaitomme" eivät riitä, joita emme ole pystyneet käsittelemään ja joihin yhteiskuntamme ei kykene vastaamaan. Moni taidelaji on yrittänyt ratkaista terra incognito -aluetta elämässä. Elokuvatuotannosta mainittakoon vaikkapa maailmankuulut Chaplinin filmit jatkuvasti muuttuvine tilannekomiikkoineen, Woody Allenin mielikuvitusta ruokkivat ajatuskokeet ja mikseivät myöskin Aki Kaurismäen itse elokuvallista ilmaisua muuttaneet filmit. Miten oppia sitä, että yhteiskunnallisten ongelmien vyyhdit ovat pitkiä ja syvällisiä ratkaistavissa, jos lainkaan, niin monilla samanaikaisilla ja moniulotteisilla asioilla? Yksi vastaus tietysti on se, että voi avoimella ja ennakkoluulottomalla asenteella ryhtyä tutkimaan todellisuutta ja siihen vaikuttavia tekijöitä kuten mediakäyttäytymistä, yhteiskunnallista vaikuttamista ja ihmisten lokeroimista tiettyhin valmiisiin bunkkereihin. Tämä vaatii elämää, joka pitää sisällään ajatuksen siitä, että se ei ole aina vain siistiä suunnitelmallista toimintaa, vaan pitää sisällään ennestään tuntemattomia elementtejä. Se ei ole myöskään kohtaloon uskomista, vaan astelemista, jossa haetaan korjausliikkeitä huonoksi koettuihin asioihin tai menneisyyteen nähden, jossa pyritään harhaanmenevistä askeleista uusille virkistäville poluille, joissa ollaan aidosti sellaisen uuden edessä, joka synnyttää jotakin positiivista energiaa ja uusia mahdollisuuksia elää ja suhtautua siihen, mitä elämässä kohtaa. Elän siis oppiakseni jotain hyvää elämästä. Oppiakseni kaikesta siitä, mitä koen ja tunnen sekä ajattelen. Jätän taakseni aikoja, mietin kohtaamiani ihmisiä ja tekemisiäni, jopa saavutuksiani tästä itse ELÄMÄN tuomasta moninaisesta näkökulmasta käsin. Onhan ihminen itsekin elävä olento. Miksei hän siis liittyisi siihen, mitä elämä elävänä tarkoittaa eli olemassaolevaa, uudistuvaa, kasvavaa jopa kukoistavaa, mutta joka kuitenkin usein hyvin selittämättömällä tavalla ammentaa lähtökohtansa omasta vastakohdastaan eli ei-olemassaolevista, kuihtuvasta ja kuolevasta siitä, mikä on katovaa ja häipyvää, poismenevää, roskiin pantavaa ja pois luovutettavaa tai josta tuleekin luopua. Ollakseen kuitenkin elävä olento ihminen pyrkii siis oppimaan elämästä sen, että se on tähän positiiviseen määritelmään sitoutuva, vaikka myös vastakohtansa sisältävä. Ihminen opettelee imitoimaan ja matkimaan ELÄMÄÄ, mutta ei sen lopusta tai päämäärästä käsin, vaan sen kulussa. Hän elää siis niin kauan kuin en vielä kuole sen jokaisen päivän, kun on vielä elossa.
Tietysti tällaisesta elämänkuvasta voi päätyä joihinkin tieteellisiin elämänkatsomuksellisiin kysymyksiin kuten eutanasiaan ja sen perusteisiin, joiden pohjalta elämää olisi tarkasteltava sen loppuvaiheissa. Eutanasiaa ajateltaessa on muistettava se, että yksilön itsemääräämisoikeus on osa kysymystä, jota ei pidä ohittaa.
Opin elääkseni ajatuksen edessä on periaate, että oppiminen tarkoittaa sitä, että löytää ELÄMÄNmyönteisen lähtökohdan sen vaihtuvissa olosuhteissa ja tilanteissa. Oppimalla luodaan samalla elämänasenne, joka ei lannistu vastoinkäymisiin, joka säilyttää taistelun sen puolesta, että elämä tuottaa jotain hyvää sille asetetussa suotuisissa ja sen mahdollistavissa lähtökohdissa. Tämä on yhteiskunnan tehtävä määritellä elämänmyönteiset lähtökohdat. Se on yhteinen tehtävä. Miksi tuhota maapallo ennen aikojaan, jos voi asioille jotain tehdä ja korjata tehtyjä virhelyöntejä, ylilyöntejä tms kuten ilmastopolitiikkaa, väestönkasvua, ruokataloutta, energiataloutta. Jo nyt monet keksinnöt viittaavat kauas tulevaisuuteen. Niiden kanssa on opittava elämään viisaammin ja tuotantoa kontrolloiden kuten energiatalouden kohdalla ja digiteollisuuden aloilla. Näin siis tulen ensimmäiseen teesiini: ELÄMÄN kognitiivinen merkitys on elämänvoima, positiivinen energia, olemassaolo. Opin siis elääkseni ja ainakin tämä olisi siis opittava.
Toinen painopiste oppimisessa on ajatus "elän oppiakseni". Sen voisi pukea myös kysymyksen muotoon, mikä on elämän tarkoitus, elänkö oppiakseni tai muodostaa siihen vastaväiteen: "elämä ei ole vain oppimista varten". Elämän tarkoitus on muutakin kuin oppia jotain kuten vaikka ymmärtää, tuntea tai kokea jotain.
Elän oppiakseni viittaa useiden tuntemaan ajatukseen koko elämänikäisestä oppimisesta, joka on markkinoitu oppimiskäsitykseen Unescon 1960-luvulla esiintuoman elinikäisen kehittymisen pohjalta. Elinikäinen oppiminen heijastuu yhteiskunnan muutostaustasta ja tulevaisuuden haasteista käsin. Kaikkea ei siis tarvitse oppia samalla kerralla ja kertaluonteisella yhteen kokoontumisella. Yhteen hetkeen ei sijoitu kaikki opittu eikä elämä tule valmiiksi opittujen taitojen ja asioiden osalta. Tietysti on kuitenkin rajoitteita siihen, mitä voi kulloisessakin elämänvaiheessa oppia, on myös fyysisiä rajoitteita kuten valmiuksia ja lahjakkuuksia, joihin ihminen itse ei voi älylläänkään vaikuttaa. Tosin tietysti lääketiede tarjoaa ratkaisuja joihinkin kysymyksiin ihmisen luontaisia ominaisuuksia mitattaessa ja kyvykyyttä lisättäessä, mutta se, pystyykö lääketiede tarjoamaan koko ihmiskuntaa auttavia keinoja, jää tulevaisuuden ratkaistavaksi. Luonto voi olla suurempi tekijä kuin arvataankaan ja tarjoaahan myös historia esimerkkejä siitä, mitä siitä tulee kun rotuja aletaan jalostaa eli pelkkää sotaa ja evolutiivista kilpailua.
Elän oppiakseni sisältää myös ajatuksen oppimisen vaikeudesta. Siihen liittyvät kansanviisaudet kuten "vanha ei enää opi" tai, "minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa". Oppiminen vanhana on siis vaikeaa ja ihmiselle on tarkoitus oppia nuorena asioita vanhuutta varten. Nuorena voi lisäksi olla, että oppiminen on itsetarkoitus, että oppimisella vain testataan omaa oppimiskykyä ja kasvatetaan sen kapasiteettia samoin kuin että laajennetaan muistia ja harjaannutaan sen kyvyssä tallentaa mieleen opittuja asioita. Nuorella iällä oppimisella viitataankin usein monien kognitiivisten taitojen ei niinkään käytännön taitojen oppimiseen. Koko oppiskäsite on vahvasti kognitiivinen olemukseltaan. Älyllinen nokkeluus ja näsäviisaus ovat tyypillistä nuoren iän oppimiselle ja sen asenteelle opittuun nähden. Minä osaan, pystyn ja kykenen ovat nuoren aseita selviytyä aikuisten maailmassa ainakin aluksi. Nopea asioiden ratkaisu ja jaksaminen ovat valttikortti työelämässä ja siksi moni vanhempi joutuu siitä syrjäytymään nuoremman ottaessa paikan haltuun. Yksioikoisessa ongelman ratkaisussa ja nopeassa toiminnassa on monen nuoren voima työmarkkinoilla. Miksi kuitenkin tästä huolimatta yhteiskuntamme talouden ongelmista vain osa kyetään ratkaisemaan nuorten mukaanottamisella yhteiskunnalliseen toimintaan ja päätöksentekoon? Siksikö, että esimerkikisi säästäminen tuntuu monesta nuoresta köyhyydeltä? Että moni nuori on elänyt lapsuutensa vauraassa Suomessa ja vasta aikuisikään tullessaan joutuu kohtaamaan sen, että osa tästä vauraudesta onkin lainaa eli lainarahalla tuotettua ei omien taloudellisten voimavarojen tuloksena syntynyttä.
Elän oppiakseni - tarkoittaako se taloudessa siis sitä, että rikkaus on vain lainaa, että vauraus kuuluu vain joillekin, että yhteiskunnan tuloerot kasvavat, että ihmisen itsekkyyttä ei voi millään karsia pois. Vai elän oppiakseniko jotain itsestäni kuten, sitä että mihin taitoni riittävät, osaanko käyttää minulle suodut kyvyt ja varat oikein, millä tavalla suhtaudun yhteiskuntaan, työntekoon ja rahaan ja mikä tarkoitus niillä on sosiaalisissa suhteissani? Olenko kilpailija, kadehdinko jokaista, jolla on jotain hyvää ja hienoa? Ajattelenko, että keinolla millä tahansa jokaisen on saatava osansa vauraudesta, luokkayhteiskunta on todellakin loppuunelänyt, ihmisarvo ja ihmisoikeudet viittaavat myös omaan oikeuteeni saada hyvinvointia, koska sitä on esimerkin mukaan muillakin. Olen tästä entistä paremmin tietoinen. Tiedonvälitys on itse syypää siihen, että tuloerot näkyvät.

Elän oppiakseni - on hyvä asenne monien muiden seikkojen kyseessä ollessa. Tarjoutuu nimittäin kyllä oppeja aina sen mukaan, kun niitä tarvitsee ja siihen on aikaa. Jos jokin elämänjakso on mennyt vain tiettyjen asioiden osaamisessa, voi uudessa tilanteessa oppia käytännön saneleman asian. Jokaisen harmiksi se voi olla myös pakon sanelema ja taitoja tarvitseekin vain tietyn ajan. Kukapa yksilö esimerkiksi enää opettelisi kehräämistä tai leivän leipomista, kun sen tekevät tehtaat laajassa mittakaavassa yhteiskunnassa.
Elän oppiakseni toimii kenties parhaiten, kun se kohdistuu omaan elämään ja itsetuntemukseen. Osaanko elää tilanteesta riippumatta, köyhänä tai rikkaana, vanhempana, sisarena, ystävänä ja vapaana kansalaisena... ? Millaisia ovat kokemukseni näistä? Saanko tarpeeksi aikaa kehittää omaa itseluottamustani asioiden osaajana ja toimijana. Onko elämässäni tarpeeksi mahdollisuuksia päästä tutustumaan erilaisiin elämiin kirjallisuuden, taiteen, terapian tai muun kokemuksellisen asian myötä vai olenko predestinoitu johonkin tiettyyn elämänmuotoon ja opittuun, josta ei ole mitään ulospääsyä. Palatakseni vielä kerran otsikkoon tiivistän sanottavani sen antamiin termeihin elämä ja oppiminen. Otsikon
ensimmäinen osa eli opin elääkseni viittaa siihen, mitä voin oppia itse elämästä säilyäkseni hengissä ja termin elämä sisällön tuntemisesta. Opin silloin elääkseni en kuollakseni, johon myös voi liittyä otsikon toinen osa eli elämän tarkoituksen miettiminen. Jos sanotaan, että elän kuollakseni, se voi tarkoittaa sitä, että elän luopumisen, lopun, katovaisuuden, poistumisen näkökulmista. Elän oppiakseni, voi tarkoittaaa yhä uusien taitojen opettelua, mutta ei vain taitojen vaan myös elämästä ja elämällä oppimista eli itse elämäntaidon opettelua. Se voi siis olla perustana paitsi taito-oppimiselle myös erilaisille katsomuksellisille lähtökohdille elämässä. Elämäntaitoa opetellessaan ihminen kysyy, mikä on oleellista, kuinka perusteellista ja yksityiskohtaista taitoa kerään, onko elämäntaidossa parantamisen varaa? Silloin elämä ei ole vain taidonoppimista varten, eikä sitä ymmärretä oppimisen avulla, vaan se on myös jotain itsessään, mikä vain on olemassa, kulkee kulkuaan, tapahtuu, virtaa, löytää uutta, etsii, voimaantuu, uudistuu, fiilistelee, lepää... Silloin elämä on sama kuin koko luonto ja maailmankaikkeus tai siis jokin yksilö, joka elää myös oppiessaan jotain ja joka ymmärtää oppimisensa myös laajemman elämäntaidon kannalta ja myös sen, mitä ei voi ymmärtää ja johon voi liittyä muiden saavuttamien taitojen ihailu ja ihmettely.

Martat tänä vuonna

Marttaliitto täyttää ensi vuonna 120 vuotta ja on siis perustettu vuonna 1899. Olen ollut siinä mukana viimeiset runsaat kymmenen vuotta. Aloitin tuntematta laaja-alaista yhdistystoimintaa juuri lainkaan, vaikka olinkin itse toiminut aiemmin sihteerinä yhdistyksessä, jonka luonne oli ammatillisuuteen perustuva. Liityin Martaksi saadakseni kotiin, ympäristöön ja käsityöhön liittyen käytännön taitoja oman ammattini tueksi ja täydennykseksi. Kiitos Marttaliiton toiminnan, niitä on tullut runsain määrin.
Marttaliitossa on tällä hetkellä jäseniä n. 46 000. Jäsenmäärä on ollut pienoisessa nousussa viime vuosina, vaikka ei ole saavuttanut huippua, joka sillä on joskus ollut. Omassa yhdistyksessäni, joka on perustettu vuonna 2002, se on hiljakseen noussut jo n 80 jäseneen pitkään jatkuneen n 40 jäsenen kokoonpanon muuttuessa siis puolet suuremmaksi yhdistykseksi entisestä. Kasvun myötä uutena toimintamuotona on tullut kässämarttojen viikottainen kokoontuminen jäseniltojen lisäksi.
Marttaharrastus on ollut pääsääntöisesti kiva ja siinä on ollut mukana oppimisen idea, vaikka joissakin asioissa on maksettu myös oppirahat, tosin ei onneksi ylisuuret. Pieneksi harmiksi nousi eräässä vaiheessa se,mitä martta voi odottaa toiminnalta tai saada siitä hyötyä Marttaliiton maksaneena jäsenenä. Mielipiteet jakautuivat sen suhteen, onko kaikki toiminta vapaaehtoista, ilmaista vai jopa korvaukseen perustuvaa, jota se ei ole tietystikään jäsenille, mutta joillekin iltojen alustajille se on sitä ollut. Onko ainut hyöty oppimisessa, sosiaalisessa kanssakäymisessä tai viihtymisessä? Sitä on moni martta mielessään miettinyt. Onko hyötyä opiskelijalle, nuorelle, työttömälle, muuten koulutusta hakevalle tai eläkeläiselle? Näihin kysymyksiin löytyy Martat.fi sivustolta vastauksia nykyisin enemmän kuin 10 vuotta sitten. Marttaliiton työntekijämäärä löytyy vuosittain ilmestyvästä vuosikertomuksesta.
Kuinka vahvan identiteetin Marttaliitto tarjoaa jäsenilleen, sitä jokainen martta miettii ja sitä myös jäsenistön ulkopuolella seurataan. Kun Emäntä-lehti muutti nimensä Martat-lehdeksi vuonna 2007, se tarkoitti kenties marttaidentiteetin painopisteen siirtymistä pelkistä maaseudun emännistä laajempaan naisidentiteettiin, joka kattoi myös eri ammateissa toimivat martat, vaikka emäntä-nimi olisikin yleiseltä merkitykseltään perheen äitiin viittaava. Se on ehkä kuitenkin hieman vanhahtava sana, vaikka edelleen käytössä, kun muutakaan ei ole. Kun Marttaliiton jäsenet ovat pääsääntöisesti naisia ja ns. naistenlehtiä on muutenkin Suomessa aika paljon, niin varmaan
Martat-lehdellä on ollut vaikeaa luoda oma ilme ja sisältö muuten niin runsaassa naistenlehtien joukossa. Ruokareseptit, henkilöhaastattelut ja käsityösivustot ovat kaikkien naistenlehtien sisältöä. Jäsenten lehtenä se ei sisällä kovin paljon jäsenasiaa jäsenten itsensä tuottamana, mutta kyllä sitäkin tietysti löytyy. Lehti toimii tavanomaiseen tapaan Marttaliiton valitsemien toimittajien toimittamana julkaisuna. Toivoisi kuitenkin, että yhdistysten panos lisääntyisi lehden teossa vai lisäisikö se kenties liikaa yhdistysten välistä kilpailua tai vertailua, mikä ei ole toiminnan tarkoitus? Jäsenyhdistykset ovat viime vuosina ollet mukana valtakunnallisissa Marttaliiton käsityöprojekteissa, mutta moni muu Marttaliiton projekti on jäänyt vähemmälle huomiolle. Yhteisten projektien ja niihin osallistumisen toivoisi lisäävän marttaidentiteetin vaikutusta ja vakuuttavuutta.
Jokainen martta voi tietysti olla tyytyväinen Marttaliiton tavoitteisiin, sillä ne ovat yleishyödyllisiä ja yhteisöllisesti merkittäviä, mutta mikä sitten "purisi" vielä hedelmällisemmin yksilöidentiteetin kysymyksissä jokaisen martan kohdalla, näin voidaan kysyä? Olisiko se "erinomainen ruuan laittaja", "kukoistavan oman puutarhan pitäjä", "itse tehtyjen vaatteiden ompelija", "sienten asiantuntija", "juhlien emäntänä toimija", "martta-aatteiden ilmentäjä lähiympäristössä" jne. Pitäisikö näihin olla saatavilla jokin Marttaliiton toimittama materiaali? Tähän on kenties pyritty toiminnalla, jossa jäsen voi yhdistyksessään alkaa ruokamartaksi, käsityömartaksi, puutarhamartaksi, mediamartaksi..., mutta mikä merkitys näillä on Marttaliiton ulkopuolella, työelämässä tai työllistymisessä? Voidaan myös esittää kysymys, riittääkö marttataitojen opiskeluun muutama vuosi? Kysynkin siis itseltäni, olenko 10 vuodessa saavuttanut marttaidentiteetin, jolla on muillekin kuin itselleni jokin merkitys niiden asioiden osalta, joita Marttaliitossa on voinut oppia ja joita se edustaa. Mitään kotitalouden, ympäristönhoidon, käsityön, tasa-arvon tms. yleishyödyllisen yleistaidon tenttiä taitoavaimista huolimatta ei tähän ole tarjolla ainakaan toistaiseksi, joten riitävän taidon mittaaminen jää omaan varaan ja siihen syntyykö tyytyväisyyttä siellä, missä toimitaan marttaoppien mukaisesti niitä noudattaen.