Tänään on itsenäisyyspäivä. Toinen uudella asuinpaikkakunnallani. Odotan adapteria uuteen läppäriini, jolla jatkossa sitten pääsen kirjoittamaan. Hips, olen siitä innoissani, vaikka en vielä tiedä, mitä siitä kirjoittamisesta tulee. Suunnitelmia on. Olen lukenut kirjoja syksyn aikana. Viimeksi kahden nuoren naisen romaanit, jotka löysin tämän vuoden kirjamessujen tarjonnasta. Molemmista voisi keskustella ja kirjoittaa, mutta nyt kuitenkin muutama ajatus itsenäisyyspäivästä.
Sodista ei pääse irti itsenäisyyttä ajateltaessa. Onko olemassa maata, joka ei olisi käynyt itsenäisyyssotaa? Sota on fyysinen hinta itsenäisyydestä. Juuri tällä hetkellä minulla on kädessä lievä jännetulehdus kirjoittamisesta ja kantamisesta. Muitakin fyysisiä kipuja aina silloin tällöin on kuten silmien väsymistä ja rasitusta, joten kyllä sen tietää, mistä on kysymys sodassa olleiden vammojen kohdalla tätä paljon suuremmista puhumattakaan henkisistä kärsimyksistä.
Sotaveteraanien kunnioitus kuuluu Suomen itsenäisyyden kunnioitukseen. Usein perheiden isät olivat sotarintamalla paitsi esim Pohjois-Suomessa Rovaniemeltä nuoret pojat. Oma isänikin oli rintamalla ennen kuin hän sai oman perheen. Sotamuistot olivat hirveitä, traumaattisia kokemuksia, joista kuulimme lapsena usein itsenäisyyspäivänä ja jouluaikaan. Ihmisiä teurastettiin kuten eläimiä. Omassa lapsuudessani ei ollut sotaa ja jälleenrakennuksen aikana sodan kokeneet yrittivät rakentaa inhimillisempää yhteiskuntaa etenkin lapsille. Syntyi yhteiskunnan kustantama koulu. Kekkonen ja hiihtäminen mursi tiensä lasten tajuntaan ja koulu tarjosi apua mm monojen jakamisessa.
Olin mukana jo kansakoulussa eli nykyisellä ala-asteella hiihtokilpailussa. Siitä on muistona erilaisia menestyksiä ja hengästynyt olotila. Oppikoulun erääseen hiihtokilpailuun sopii hyvin Antti Tuiskun iskelmän Mä hiihdän kertosäkeen sanat. Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki, onks sen jälkeen vielä mäki...
Hiihtäminen on kulkenut mukana aina viimeisiin vuosiin asti. Lapsuudesta tosin muistan myös muut urheilut ja aika monet haaverit ja loukkaantumiset kuten tikit silmän yläpuolella, polven murtuminen, käden nivelsiteiden kipeytyminen, ja lihasten kipeytyminen sekä vatsakivut jne. Vielä 90-luvun lopussa kuitenkin hiihdin Kiuruvedellä ollessani niin kevyen tuntuisesti, että se oli nautinto. Hengästyminen siitä ei ollut enää kivuliasta niin kuin lapsena.
Sota ja itsenäisyys vie väistämättä ajatukset fyysisiin suorituksiin, joiden kautta itsenäisyys on ansaittu. Viimeksi tällainen fyysinen suoritus oli itselläni muutto. Tietysti myös lähes aina olleet kävely ja pyöräileminen ovat olleet sitä, sillä en omista autoa. Isältäni saamani Volkkari on jäänyt korjaamattomana varastoon. Sitä ei enää kannata pitää.
Tämänkaltaisiin urheilullisiin fyysisiin suorituksiin voi tietysti lukea naisella myös synnytykset, mutta niihin eivät kuulu sodan kaltaiset henkiset kärsimykset, ellei niitä itselle aiheudu kuten perheväkivallassa ja naisen alistamisessa ja onnettomuuksissa. Fyysisiin suorituksiin voi tietysti kuulua henkiset kärsimykset muussa merkityksessä kuten, että pystyykö ja mihin suorituksiin. Sodassa ainainen huoli, epävarmuus, kylmyys, pelko, ahdistus, aggressiivisuus, raivo, turvattomuus ja raakuus. Mitä tulee sotaan henkisten kärsimysten peilinä, niin varmastikin on niin, että se on eräs raskain olemassaoleva kärsimysten peili. Olen katsonut elokuvan Tuntematon sotilas. Siinä sotilaat hiihtävät aika paljon.
Ei saa päästä elämässä liian helpolla, se on sodan opetus yhä meille. Pitää "sotia" itselle tärkeiden asioiden puolesta ja puolustaa niitä. Kärsimyksiä on joskus aika vaikea valita, mutta voi tietysti kysyä, mistä johtuu se, jos silmät täyttyvät aina vaan kyynelistä? Kärsimystä vai nautintoa, pelkoa vai helpotusta, menneen työstämistä vai iloa nykyisestä, kokemuksen tuomaa herkkyyttä ja viisastumista? Kasvamista kenties suurempaan myötätuntoon tänä korona-aikana?
Hyvää itsenäisyyspäivää meille kaikille?
