Keskiajan ihminen tai teologia oli kiinnostunut pelastuksesta ja siitä onko ihmisellä riittävästi hyviä tekoja pelastuakseen kuoleman jälkeen iankaikkiseen elämään. Luther käynnisti uskonpuhdistuksen väitteellä, etteivät ihmisen hyvät teot pelasta häntä, vaan hän saa iankaikkisen pelastuksen Jumalan armosta uskomalla Kristukseen. Usko Kristukseen sisälsi sen ajatuksen, että ihmisen hyvät teot kuuluvat Kristukselle ja ovat hänen aikaansaamiaan, hänen tekojaan.
Yhä vieläkin tätä asiaa pohditaan teologiassa. Mitä on usko ja mihin se velvoittaa ihmisen ja mitä siitä seuraa ihmisen elämässä? Usko Jumalaan ja usko Kristukseen ovat sekä eri että sama asia. Jumalaan uskominen liittää ihmisen koko ihmiskunnan jumalakaipaukseen ja myös eri uskontojen jumalauskoon. Uskonnolle on tyypillistä se, että uskotaan juuri johonkin yliluonnolliseen jumaluuteen, vaikka uskon sisältönä voivatkin olla myös muut asiat kuten hyvä elämä ja siihen liittyvät eettiset näkemykset. "On hyvä tehdä" ja "ei saa" ovat tyypillisiä asenteita tässä kuten myös muut erilaiset säännöt ja ohjeet elämää varten.
Uskon Jumalaan on usein juuri nähty sisältävän nämä hyvää elämää koskevat näkökohdat eri uskonnoissa, sillä Jumalaan uskolle on olennaista se, että se on uskoa hyviin ja pyhiin asioihin ja myös se, että siinä kunnioitetaan elämää, luontoa ja ihmetellään avaruuden suuruutta. Se voi siis sisältää myös luomisuskon, mutta nykyisen tieteen valossa ei enää ole täysin varmaa se, millä tavalla Jumala on vaikuttanut ja yhä vaikuttaa kaikkeen siihen, mitä luonnossa ja maailmankaikkeudessa on. Se, miten tästä on kerrottu Raamatussa on Raamatun ajan ihmisten todistus, mutta Jumalan toimintaa voidaan tarkastella myös toisella tavalla, muiden uskontojen tavalla tai jollain uudella tavalla. Varminta on kuitenkin monien mielestä nähdä se kuten Raamatussa on Jumalan toiminta kerrottu.
Usko Kristukseen sisältää kristinuskon näkökulmasta sen, että se tekee tästä uskosta erityislaatuisen. Kristuksen pelastusteossa on jotain, mikä ei sisälly muihin uskontoihin eli se on armoteko, joka ei vaadi ihmiseltä mitään, vaan on lahjaa ja vapaasti tarjolla hänelle. Jokainen sen saa, mutta kuitenkaan jokainen ei sitä vastaanota lahjan saajan aktiivisessa merkityksessä. Siinä eräs nykyajan dilemma uskosta kiinnostuneiden pohdittavaksi. Armo on kyllä tuttu muistakin uskonnoista. Jumala armahtaa ihmisen ja Jumalan pehmentämä ihminen armahtaa lähimmäisen kuten mm. islamistien uskossa.
Erilaisissa uskoissa ihminen saatetaan sellaiseen tilanteeseen, että häneltä odotetaan hyviä tekoja. Kun ne keskiajalla ymmärrettiin kristinuskossakin pelastuksen ehtona, niin halu tulla pelastetuksi ja halu päästä ikuiseen elämään saattoi saada ihmisen tekemään hyviä tekoja maailmassa. Ehkä hyvä niin. Ihminen tarvitsee motivaation tehdä hyviä tekoja aina. Joku kokee, että hänen elämässään jokin vastoinkäyminen voi olla karman lain seurausta, mikäli hän ei ole tehnyt riittävästi hyviä tekoja. Karma näin ymmärrettynä ei ole kosto, vaan ohjaus. Ihminen voi sanoa itselleen, ettei epäonni johdu ainakaan siitä, etteikö hän olisi yrittänyt riittävästi olla hyvä ja tehdä hyviä tekoja. Epäonni on siis seurausta jostain muusta, jota on kenties syytä tutkia hieman enemmän, eivät hänen tekemättä jääneet hyvät tekonsa.
Jos Kristuksen armotyö ristillä merkitsee sitä, että ihmiseltä ei vaadita hyviä tekoja tai rakkautta,se tuskin tarkoittaa sitä, että ihminen voi kylvää vihaa tai tehdä väkivaltaa ympäriinsä. Jo yhteiskunnan elämä edellyttää, että ihmisen tulee tehdä hyviä tekoja, mutta Kristuksen teko kertoo,ettei Jumala tarvitse ihmisen hyviä tekoja. Rakkaus häntä kohtaan on myös vapaaehtoista. Samoin usko on vapaaehtoista ja lahjaa. Tosin vain osa jatkaa tämän lahjan aktiivista välittämistä muille, osa taas jää passiiviseksi sen suhteen.
Usein, kun miettii ateistia, tulee mieleen, että miksei hän voi hyväksyä näkemystä hyvästä Jumalasta elämän perustaksi. Miksi jonkun pitää kieltää Jumalan olemassaolo? Mistä hyvä tulee ateistille, jos se ei tule Jumalasta, voisi kysyä tai onko siis mitään hyvää ns. ateistin mielestä? Tapahtuu näkökulman vaihdos ja tietysti sillekin on perusteet olemassa. Kuitenkin usko Jumalaan hyvän perustana tarjoaa ihmiselle edes kirkon uskon tai uskonnon uskon, ellei hänellä itsellään ole mitään hyvää elämän perustana. Jos on, niin hyvä niin sitten. Sellainen ihminen ei tarvitse Jumalaa hyvän perustaksi ja hänelle kenties riittää se, että hän kokee olevansa ihmisten armahtama ja rakastama kuten lapsi, jolla on hyvät vanhemmat ja sukulaiset ja hyvä maa, jossa asua ja elää. Sellaisen ihmisen voisi kuvitella elävän tyytyväisenä ja kiitollisena.
Mihin siis uskoa perimmältään? Jumalaan, Kristukseen vai rakkauteen ja hyvyyteen? Uskolle ja uskonnolliselle vakaumukselle voisi hyvällä syyllä asettaa perustaksi hyvyyden tai rakkauden, muutenhan sen voisikin kenties hylätä ja jäädä vain erilaisten suhdanteiden verkkoon joko vangiksi, panttivangiksi tai sitten hyvin onnekkaaksi osakkaaksi.
