Luen juuri tulevien naistutkimuspäivien ohjelmaa ja ryhmätöiden aiheita. Päivät, joiden otsikkona on "totta vai tarua" (eli faktaa vai fiktiota), järjestää Suomen naistutkimuksen seura Lapin yliopistossa. Teemana ovat affektit, sukupuoli, luokkayhteiskunta, hoidon etiikka, alkuperäiskansat ja sukupuoli, kehollisuus ja liike, ikääntyminen, sukupuolentutkimuksen tieteelliset menetelmät, uskonto ja sukupuoli, sukupuoli ja yhteiskunta, talous ja raha sukupuolentutkimuksessa, politiikka liittyneenä kaikkeen, visuaalinen naiskulttuuri, taiteellinen sukupuolentutkimus, kaupunkikulttuuri ja kansainvälisyys, vähemmistöt, saamelaiset, arktinen ulottuvuus. Tässä aihepiirejä ja työryhmiä. Olen ollut naistutkimuksen parissa jo pari vuosikymmentä. Oma panokseni aiheen ympärillä on tuottanut sekä väitöskirjatutkimuksen että käytännön osallistumista ja muuta asiaan liittyvää pohdintaa aika runsaasti. Olen ollut Naistutkimuslehden tilaaja kymmenen vuoden ajan. Minulla on pienimuotoinen ammatillinen ura tehtynä yliopistossa ja kouluissa opettajana, kirjallisuusseuran sihteerinä, assistenttina ja tutkijana. Marttaliitossa olen mukana yhdessa 45 000 muun suomalaisen naisen kanssa. Edelleen kiinnostavat identiteettikysymykset naisia ajatellen. Mitä siis voisi tuoda vielä esiin tästä viime vuosikymmeninä valtavasti laajentuneesta aihealuesta?
Fiktiotako...fantasiaa...? Lisätäkö kodin tai muun ympäristönsä viihtyvyyttä eli sitä, mihin voi ylipäätään vaikuttaa jotenkin, osallistuako eri yhteisöiden toimintaan enemmän, omistautuako jollekin yleishyödylliselle asialle eli mitä siis voisi valita ja mikä on pakon sanelemaa elämässä? Jos olisi kolmevuotias, kymmenen vanha, viisitoistavuotias, 25-vuotias, kolmekyppinen, kolkytkahdeksan, nelkytkuusi ... mitä silloin voisi (olisi voinut tehdä)? Entä nyt, kun on tämä ikä, jolloin joka päivä vaan miettii ajan kulumista loppuun eli sitä, mitä enää ehtii tehdä työnään ja unelminaan ylipäänsä.
Joskus aiemmassa kirjoituksessani viittasin siihen, että netissä työskentely on lisännyt visuaalisuuden eli kuvan ja sanan välisen suhteen tarkastelua. Näyttöruudulta on kenties helpompaa katsella kuvia kuin lukea tekstiä. Olisi siis kiinostavaa tutkia identiteettiä kuvallisena tuotoksena. Mitä ajattelen, kun katselen kuvia? Ovatko kuvat itsessään merkityksellisiä vai selaanko omaa ajattelu- ja tunnemateriaalia läpi niiden avulla? Etsinkö itselleni identiteettiä katselukokemuksen avulla? Pakenenko kuviin omaa arkitodellisuuttani ja sen ankeita piirteitä kuten joka päivä toistuvia arkiruutiineita, fyysistä ponnistelua, fyysisten olosuhteiden puutteita, ihmissuhdeongelmia ja ikäviä uutisia luonnon saastumisesta, pikkulintujen ja muiden eläinten menehtymisistä (pikkulintuja kuolee vuosittain liikenteessa 4,3 miljoonaa Suomessa), muista onnettomuuksista, teollisuuden saasteista, yhteiskunnan ja politiikan vaikeuksista, lasten, nuorten ja vanhusten ongelmista, väkivaltaisuuden ilmauksista ja elämän kaikkinaisesta raihnaisuudesta...faktaa... Tarvitseeko ihminen hyvien ja elähdyttävien kuvien katselua (maisemat, ruska, taide, taidekäsityö, muoti ja vaatetus, meikkaus, jälleenrakennus, uudet materiaalit, kankaat, autot...) paetakseen kaikkea tuota ja todetakseen vain oman voimattomuutensa ja kyvyttömyytensä auttaa vai saadakseen itselleen voimaa arjen kaikenpuolisissa taistoissa. Kuinka paljon kannattaa laittaa aikaa kuvien katseluun ja siihen, että unelmoi jostain paremmasta? Osaammeko puolestaan jakaa muille kuvin ja sanoin saatua hyvää, joka on kannustanut elämässä ja vienyt sitä eteenpäin. Yritän siis tiivistää. Etsin voimaannuttavien kuvien katselulle paikkaa elämässä, joka on täynnä vastakohtia, jos niikseen tulee. Aionkin siis käynnistää tutkimuksen sen suhteen, millaisia kuvia katsomalla on taas jaksettu huomiseen. Naistutkimusta siis jatkossa kuvan katselun ja analyysin avulla omasta puolestani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti