Kirkon elämässä toteutuu kirkkovuosi. Jotkut kirkkovuoden tapahtumat ovat myös kansallisia juhlapyhiä. Kirkon kalenterin voi ostaa kirjakaupasta, jos haluaa erityisesti seurata kirkkovuotta ja eri sunnuntaille valittuja Raamatun tekstejä. Samana pysyviä ovat siis nuo juhlapyhät ja niiden aiheet.
Kirkkovuosi rakentuu siis historialle siinä merkityksessä, että Raamatun tekstit ovat syntyneet parituhatta vuotta sitten, vaikka niitä pidetään sellaisina, joiden sanoma ei vanhene. Myös muissa uskonnoissa kuin kristinuskossa on oma kalenteri, joissakin vuosiluku, jota nykyisin elämme länsimaissa, on myös eri.
Kirkon elämän perustukset ovat siis laadittu jo kauan sitten. Viime päivinä olen miettinyt asiaa muutamasta näkökulmasta käsin. Ensiksi vuoden kierto samana pysyvien juhlapäivien ansiosta mahdollistaa tietysti sen, että niiden aikana voi syventää uskoaan ja tietämystään juhlapäivien synnystä, aiheesta ja merkityksestä myös itselle. Samana pysyvät juhlapyhät myös mahdollistavat sen, että voi suunnitella asioita pitkälle eteen päin ja tehdä itselleen pysyvän toimintasuunnitelman samaan tapaan kuin on kalenterissa. Aina samana juhla-aikana siis sama ohjelma?
Kirkon kalenteri ikään kuin ohjaa siihen, että juhlapyhien vietolla olisi vakiintunut tapa toteutua samalla tavalla joka vuosi. Se luo elämään struktuuria, turvallisuutta ja vakautta, auttaa ihmistä ja tukee hänen toimintaansa oikeaan suuntaan?
Joskus tuntuu siltä, että kuten kirkkovuoden aiheissa, niin elämässäkin katse on vain historiassa ainakin siinä 50-60 ikävuoden jälkeen. Silloinhan kaikki olennainen on saavutettu elämässä. Elämän puitteet on luotu, työelämä on lähestulkoon takanapäin ja on aika keskittyä itseen ja ihmissuhteisiin syvällisemmin ja ryhtyä etsimään olennaisinta. Itseen keskittyminen tarkoittaa sitä, että oman lapsuuden rakennuspuut käydään viimeistään tällöin läpi lastenlasten elämää seuratessa, surraan monia sellaisia asioita, joiden mahdollisuudet valuivat käsistä osaamattomuuden tai ympäriltä tulleen vallankäytön vuoksi. Ehkä elämä ja ikä ovat siloittaneet sanoja, joita käyttää jne. Ihminen inegroi tällöin elämäänsä myös muistinvaraisesti.
Kirkon elämän mukaan on sallittua elää menneisyydessä/historiassa sitä mukaellen ja jäljittäen. On jopa suotavaa etsiä omasta elämästä pääasiassa niitä parhaita hetkiä ja asioita, joille rakentaa olemassaoloaan joka päivä samalla tavalla kuin kirkossa, jossa etsitään vanhojen tekstien pysyvää sanomaa ja merkitystä tässä ja nyt. Näitä oman elämän perustuksia ovat sellaiset kuten, että on saanut elämän lahjana, että on ihmisarvo, että on ihmisoikeudet, joita kannattaa aina silloin tällöin kerrata, mitkä ne ovat jne. Kaikki se, mikä on näiden vastaista, sen voi heittää roskikseen ja sille anoa armoa kuten väkivallan kokeminen ja todisteet siitä, omaan fyysiseen olemukseen kohdistuneet loukkaukset ehkä liian pitkään kestäneet painostavat ajatukset, epäonnistumiset talouden kysymyksissä, vihapuheet jne. Tämä luettelo on jokaisen itse laadittava sen pohjalta, minkä kokee epäoikeudenmukaisena ja masentavana. Samoin on itse mietittävä ne ihan konkreettiset seikat, jotka itseä kantavat elämässä.
Kirkon elämän esimerkin seuraaminen ja siihen oman elämän sijoittaminen ei tarkoita sitä, että kirkko samaistuisi sen nykyisiin joko kansallisiin tai kansainvälisiin johtajiin. Kirkon elämä esimerkkinä ylittää kansalliset ja eri kirkkojen raja-aidat ja sen idea palautuu Raamattuun. Samalla kuitenkin pitää miettiä sitä, mitä kaikkea kirkon elämässä on tapahtunut Raamatun syntymisen jälkeen (traditio), mitkä asiat ovat samalla tavalla kuin Raamatun ikuiset totuudet tulleet totuuksiksi kirkon elämässä. Kristinuskonhan sanotaan elävän totuuksien varassa. Näitä totuuksia etsimme myös jokainen omasta elämästä, mutta emme tavalla, jonka tarkoitus on paljastaa elämän synkät puolet, vaan tavalla, joka mahdollistaa elämän ilon, jatkuvuuden ja joka tuottaisi voimia elää siihen asti kunnes se on ohi,eletty loppuun,määrätty...
Kirkkovuoden parissa olevien aiheiden mahdollisuus tukea jokaisen yksilön elämää liittyy siihen, minkälaista julistusta ja toimintaa kirkossa on tänä päivänä. Vanhojen tekstien mukaan ottaminen siihen on omalla tavalla haasteellinen. Olisi toivottavaa, että ihmisen sekä fyysinen että henkinen hyvinvointi ja jaksaminen olisivat kirkon julistuksessa keskeisessä asemassa. Onhan usko Jumalaan, uskoa hyvään Jumalaan.
