Moni miettii sitä, mitä tehdä, kun jokin itselle tärkeä tavara joutuu hukkaan tai jokin asia, jonka oli muistaakseen laittanut jonnekin onkin vaihtanut paikkaa eikä sitä enää löydy. Usein on aivan mahdotonta unohtaa asiaa ja joskus jotain hukattua tavaraa tulee etsittyä monta päivää ennen kuin sen etsimisestä luopuu, ellei sitä ole siihen mennessä löytänyt. Kaapeissa saattaa olla myös sellaista, jonka on totaalisesti unohtanut sinne ja sen muistaa vasta sitten, kun kaapit ovat siivouksessa tai sieltä etsii kenties jotain aivan muuta.
Olen itse muuttanut sen verran monta kertaa ja myös hukannut tavaroita, että mieleen on tullut hieman tutkia sitä, mistä tavaroiden hukkaaminen johtuu ja mitä asialle voisi tehdä. Mainitsen tässä muutamia syitä kadottamiseen oman kokemukseni pohjalta. Ensiksi on tietysti se, että on huono muisti tai että muisti keskittyy muuhun kuin siihen, minne tavarat jättää ja laittaa. Sitten on kiire: ei ehdi paikantaa eikä edes kertaalleen miettiä sitä, missä tavaroita säilyttää, vaan ne ikään kuin vain virtaavat käsistä johonkin kulkureiteille tai jäävät huomaamatta jonkun muun asian tullessa mieleen tai viedessä huomion. Sitten on se, että luottaa siihen, että tavarat löytyvät niille kuuluvilta paikoilta - asiaan ei aina kiinnitä juuri huomiota. Sitä luottaa siihen, että laittaa tavarat paikalleen tottumuksesta. Vasta kun huomaa, että näin ei olekaan, joutuu tarkistamaan uudelleen sitä, missä tavaroitten kuuluisi olla, etteivät ne joutuisi hukkaan. Vaarana on myös jonkinlainen urautunut tavaroiden kohtelu ja niin automaattinen, että asiaan ei kiinnitä mitään huomiota, ennen kuin jokin on hukassa. On kenties myös niin, ettei omaan arkipäiväiseen käytäntöön liity niin monia tapauksia, joita tavaroitten hukkaamiseen liittyy ja niin mielikuvitus ei riitäkään siihen, että löytäisi sen, minkä on kadottanut.
Tästä esipuheesta voisi nyt sitten ryhtyä miettimään asiaa sekä filosofisesti että uskonnollisesti. Oliko hukkaantuneella tavaralla itselle niin suuri merkitys, että se vei huomion joltain oleelliselta asialta elämässä? Oliko tavara ainutkertainen? Oliko tavaralla niin suuri merkitys, että siihen oli kadottanut jopa sielunsa tai elämänsä, niin kuin Jeesus sanoi evankeliumin kohdissa (Joh 12:25, Luuk 9;24)? Onko tavaroilla suurempi merkitys kuin uskolla ja ihmisillä, näinkin voisi asian ilmaista? Oliko tavaroita kenties liikaa? Onko ketään jolle niitä lahjoittaisi? Olisi niin mielenkiintoista jatkaa asian pohtimista ja miettiä materian ja hengen suhdetta, materialismia, köyhyyttä sekä aineellisen että henkisen kannalta juuri siinä mielessä, kuinka paljon itse hukkaa koko ajan sitä, mitä saa, eikä vastaavasti löydä mitään sen tilalle, johon mieli jää liikaa sidoksiin tai joka orjuuttaa liikaa. Köyhyyttäkin ajatellen on ihan mieletöntä se, mitä menee kaatopaikoille, tavaroitten poistolavoille ja roskiksiin. Auttaisiko huolellisuus, tarkkaavaisuus, isän ja äidin neuvot, kantapään kautta oppiminen, vaille jääminen, moite vai odotus? Mikä olisi kullekin paras keino päästä siihen tuntemukseen, että elämä voi olla yltäkylläistä sen puutteista huolimatta, kunhan edes oppisi olemaan hukkaamatta niin paljon siitä, minkä on saanut. Olen itse kirjoittanut aiheesta blogissani pariinkin kertaan. Hukkaamistani tavaroista on löytynyt se itsetehty huivi, joka olin aivan muintöin laittanut pieneen koriin, josta löysin sen monen viikon etsinnän jälkeen. Tällä hetkellä ei ole hukassa mitään kovin isoa tavaraa, mutta tietysti hieman huolta on siitä, ettei aika menisi hukkaan ja että ehtisi mukaan mielenkiintoisiin projekteihin. En tahtoisi myöskään laittaa hukkaan elämän myönteistä energiaa, mutta kukapa välttyisi harmeilta ja huolilta? Onko niitä kenties enemmän kuin aineellista hyvää - sen voisi jättää taämänkertaiseksi blogini miettimisen aiheeksi. Olisi myös mielenkiintoista saada lukijoilta jokin kommentti tähän tai case-kertomus jostakin hukatusta tavarasta ja sen etsimisestä asian jatkotutkimiseksi. Mihinkään kovin isoon hukkaamiseen kuten auton tai asunnon ei tässä yhteydessä ole kuitenkaan mahdollisuuksia paneutua. Pienissäkin on ihan riittävästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti