Henkilöbrändit

 Menossa on juuri nyt Suomiareena ja useita keskusteluja eri aiheista. Seurasin juuri henkilöbrändistä käytyä keskustelua, jossa mukana oli eri alojen ihmisiä. 

Julkisuuden henkilöillä on usein henkilöbrändi. Siihen liittyy se, että heistä löytyy lehtiartikkeleita, googlettamalla tietoja tai jokin esimerkillinen ura yhteiskunnassa. Poliittisessa historiassa jonkun henkilön ajatukset ja toiminta ovat erityisen loopin alla. Kirkon näkökulmasta henkilöbrändi toimii niin, että henkilö kuten pappi oman persoonansa välityksellä pitää esillä tärkeäksi katsomiaan asioita ja julistaa evankeliumia. Kysymys on katsomuksellisesta toiminnasta, mutta niin on usein muukin yhteisöllinen toiminta. 

Kuinka tärkeä on henkilöbrändi? Sen avulla voi saada tärkeäksi katsomilleen asioille huomiota tai sitten tuoda esille omia taitoja ja kykyjä, joista saa hyötyä itselle, mutta jotka parhaassa tapauksessa palvelevat myös muita ainakin viihdytystarkoituksessa. 

Kansalaisena eläminen tarkoittaa sitä, että pitää elää siten, mitä kansalaisuus edellyttää. Jos elää hyvänä kansalaisena, voi saada hyvän henkilöbrändin jo sillä, mutta entä jos ei siinä jostain syystä onnistu? Entä jos onkin epäonnistunut, on taloudessa vaikeuksia, on joutunut silmätikuksi, on onneton lapsuus, jonka vaikutus tuntuu aina ja yhä ja menneisyys, jossa on paljon epäonnistumisia, on tullut tuomituksi rikoksista, on loukannut muita ja loukkaantunut jostain, on aiheuttanut arvostelua ja suuttumusta, kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi, eikä pysty näkemään omaa osuuttaan ja vastuutaan tapahtuneessa jne. 

Henkilöbrändi perustuu usein tietyille tapahtumille, joista on tullut osa henkilöhistoriaa, mutta silti ne ovat usein vain valikoituja tapahtumia tai huipputapahtumia, kerran tai harvoin tapahtuneita, mutta joilla on ollut jokin käänteentekevä vaikutus elämässä. Monien asioiden syyt ja seuraukset eivät taas näy henkilöbrändissä. Joskus joutuu tuomituksi tai huomioiduksi jonkun itselle ei niin tärkeän asian takia, mutta joka voi yhteiskunnallisesti olla merkittävä. Usein kuulee myös sanottavan, että yhteiskunnallisesti tärkeät asiat jäävät henkilöbrändien varjoon liikaa. 

Eri uskonnoissa puhutaan uudestisyntymisestä tai jälleensyntymisestä. Hindulainen jälleensyntymisoppi on voimassa niin kauan, kun siitä vapautuu. Tulee valaistuminen eli moksha, kun henkilö ymmärtää olevansa osa maailmankaikkeutta. Kristinusko taas korostaa uudestisyntymistä Pyhästä Hengestä. Sillä tarkoitetaan kristityksi tulemista ja Hengen päälle pukemista, hengestä eli sanasta elämistä, mutta voisiko se olla myös jotakin, mikä liittyy henkilöbrändiin? 

Jotkut kristityt ovat ottaneet itselleen uuden nimen tultuaan kristityiksi. Se on voinut olla Raamatussa esiintyvä nimi. Sillä on halunnut ilmentää sitä, että on saanut uuden elämän Kristuksessa, on saanut kokea niin paljon rakkautta ja hyväksyntää, armoa, että voi kokea elämän uutena, itsensä uutena ja on voinut hylätä entisen elämän tuhokäyttäytymisineen. 

Kirkossa on vuosisatojen ajan ollut myös rippikäytäntö. Ihminen, joka on rikkonut yhteiskunnan sääntöjä tai tehnyt jotain oman päänsä mukaan, toiminut niin kuin itse haluaa säännöistä piittaamatta, itseään suojellen tai muuten epäsosiaalisesti, on voinut joutua niin suuren paineen alaiseksi, että puhuminen jollekin omasta erityistoiminnasta on ollut ainut apukeino pois tukalaksi muuttuneesta tilanteesta. Myös omat uskonnolliset ajatukset tai uskonnon kieltäminen, on voinut tuntua sosiaalisesti paineiselta.

 Ihminen on voinut joutua myös epäillyksi kuten usein on monissa rikkomusasiassa joko syyttä tai syystä. Kansalaisvelvollisuuksista tai - oikeuksista tietämätön on kenties rikkonut jotain tietämättään. Seuraukset ovat olleet hänelle tuntemattomia ja arvaamattomia. On tullut elämään asioita, jotka henkilö tuntee vain itse, siksi myös kysymys henkilöbrändistä jää monessa merkityksessä oman itsen varaan. 

Kun miettii henkilöbrändejä, niin voi kysyä, että mikä asia kuuluu ja kenelle. Rehellisyyden nimissä joku voi kertoa asioita, jotka eivät lainkaan kuulu jollekin, eikä niillä ole muuta kuin informaatio tai uteliaisuusarvo. Mitä yhteiskunta edellyttää luotettavalta henkilöbrändiltä, kuuluvatko siihen kenties verotiedot, rikosrekisteri, osoitetiedot... 

Myös jonkun ihmisen kuoleman kautta jonkun toisen henkilöbrändi voi muuttua, sillä ne asiat, jotka jäivät kahdenkeskisiksi ovat enää vain eloonjääneen muistissa. Eloonjäänyt voi kokea huojennusta siitä. Voi myös olla, että hänelle jää suuri todistustaakka tapahtuneen suhteen.  Hautaan menneen mukana katosi osa asiaa, joka ei enää milloinkaan näe päivänvaloa, mikäli ajatellaan tapahtuneen tulkintaa sen henkilökohtaisessa merkityksessä. 

Sukuni salat, hajahuomioita

Sukellus 1700-1800-luvulle esiäitieni ja esi-isieni nimimaailmaan on synnyttänyt itselleni mm. hämmästystä  lapsille annettujen nimien suhteen. Isäni serkku alkoi sukututkimuksen 1980-luvulla. Hän pääsi esi-isieni kartoituksessa 1700-luvulle ja nämä hänen keräämänsä tiedot perustuvat siis suomalaisiin kirkonkirjoihin. 

Nykyisin on myös muita lähteitä tutkia, kuten Geni-sovellus ja  Suomen Sukututkimusseura. Se tarjoaa hyvin monenlaista digi aineistoa. Ketä sitten kiinnostaa sukututkimus? Esimerkiksi oma äitini ja tätini eivät milloinkaan nähneet isän puolen mummoansa, eivätkä pappojaan jotka kuolivat nuorena. Myös muutot, paikkakunnan vaihdot ja ammatilliseen koulutukseen hakeutuminen ovat kenties olleet syynä joihinkin sukulaiskontaktien vähyyteen muuten kuin ydinperheen kesken. Oma äidin puolen pappani kuoli jo 62-vuotiaana ja tapasin hänet vain pari kertaa lapsuudessani. Isän puolen pappa kuoli 67-vuotiaana. Olin silloin alle kouluikäinen. Onko siis kiinnostavaa ja missä määrin hyödyllistä tuntea sukuhistoriaansa? 

Suomen asutus alkoi noin 8850-luvulla ennen ajanlaskun alkua, kun ensimmäiset ihmiset saapuivat Suomeen jääkauden päätyttyä. Ensimmäiset asukkaat olivat luultavasti metsästäjä-keräilijöitä, jotka muuttivat Etelä-Suomeen kaakosta tai etelästä, mahdollisesti Kundan, Butovon ja Veretjen-kulttuureiden alueilta sekä Norjan rannikon kautta.

Jää peitti Suomen vielä noin 11 000 vuotta sitten, mutta jääpeite alkoi vetäytyä ja jätti jälkeensä avoimia alueita, jotka ihmiset pystyivät asuttamaan eläen liikkuvaa elämää, keräillen elintarvikkeita metsästä ja kalastaen järvistä ja meristä, kuten nykyisinkin. Asutus kehittyi ensin vesireittien varrelle, sillä vesireitit tarjosivat helpon kulkuväylän ja kalastusmahdollisuuksia. 

Yle sanoo, että Suomen asutuksen lähtökohta näyttää olevan laajalla itäisellä vetäytymisalueella. Toisin kuin Ylen mielipiteestä, Wikipedia sanoo, että saamelaisten esivanhemmat muodostivat todennäköisesti Suomen alkuperäisen väestön. Isän puolen pappani avioitui saamelaisen kanssa 1930-luvulla. Isäni sai 8 sisarpuolta tästä avioliitosta. Neljä heistä lähti Kanadaan pakolaisiksi jäädäkseen  myös sinne loppuelämäksi. 

Ensimmäiset kirjalliset lähteet Suomen historiasta löytyvät vasta 1100-luvulta, kun ruotsalaiset tekivät ristiretken (sotaretken) Suomeen. Suomi olikin Ruotsin vallan alla 1250-1809. Sen maa-alue koski kutakuinkin Suomen nykyisen alueen ja myös Petsamon ja Karjalan. 

Venäjän alla Vanha Suomi eli Karjalan alue oli vv. 1721-1809. Muu osa jäi Ruotsin valta-alueeksi. Venäjän Suuriruhtinaskuntana Suomi oli 1809-1917, josta alkoi sitten itsenäisyyden aika. Suomi liitettiin suuriruhtinaskuntana Venäjään aluettain Ruotsin menettäessä ne eri sodissa. Venäjä lupasi Suomelle itsehallinnon, joka päättyi 1. maailmansotaan. Isäni oli 2. maailmansodassa rintamalla ja löysi vaimonsa sodasta palatessaan Kuhmoisista. He muuttivat Rovaniemelle saman vuonna 1945, kun menivät naimisiin.

Suomi eli 1600-luvulla Ruotsin vallan aikaa. 1600-luku oli muuttoliikkeenä monipuolinen, ja siihen vaikuttivat niin muualta tulot, kuin sisäiset muuttoliikkeetkin. Muuttoihin vaikuttivat taloudelliset olosuhteet, hallinnon ohjaus, uskonnot ja kulttuuriset syyt.

Ensimmäiset äidin puolen sukuhaarasta, joista on tietoa, ulottuvat Ruotsista Suomeen muuttaneeseen esi-isään 1600-luvulla. Isän puolelta merkintä ylioppilaaksi opiskelleesta, komissionmaanmittarista Fredrik Tessler/Tesslairista löytyy 1700-luvun kirkonkirjoissa ja jostain kansalliskirjaston matrikkelista, mutta Geni-sovellus menee sitä varhaisempaan vaiheeseen eli 1600-luvulla eläneeseen tämän suvun esi-isään, joka asui Suomen maaperällä jo silloin. 

Tuli katsottua "Sukuni Salat" - ohjelmaa ja huomio kiintyi siihen, että siinä yksikin menestynyt oman suvun jäsen nostatti tutkittavan henkilön itsetuntoa, mutta suomalaisilla on myös paljon sukuhistoriaa, joka on monien ongelmien täyttämää mm. vallanpitäjistä ja sodista johtuen. Kenties se on johtunut myös ilmastosta ja 1900-luvun alun puutteellisista koulutusmahdollisuuksista. Äidin puolelta katsottuna ensimmäiset ylioppilaat tulivat vasta 1970-luvulla. Isän puolelta aiemmin. 

Ylioppilastutkinnon katsotaan alkaneen v. 1852, mutta ylioppilas nimitys tunnettiin jo aiemmin. Suomen ensimmäinen naisylioppilas on vuodelta 1870. Hänen ylioppilasjuhlissaan hän ei saanut käyttää ylioppilaslakkia, vaan hänellä oli kampauksessaan valkoinen rusetti, jossa oli ylioppilaslyyra. Hän oli ensimmäinen nainen, joka kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin-yliopistoon opiskelijaksi. Naisten ylioppilaslakkia suunniteltiin ja valmistettiin myöhemmin, ja ensimmäinen sellainen esiteltiin vuonna 1890. Naisten piti aluksi saada keisarilta erikoinen lupa, jotta he voisivat suorittaa ylioppilastutkinnon. 

On ollut myös aikoja kuten 1800-l, että lapsikuolleisuus on ollut suuri, on ollut nälänhätää ja sekä valtio että kirkko ovat edustaneet vain valtaa ja hallintoa, sotineet, eivätkä ajaneet niinkään kansalaisten etua. Koulutus on ollut harvoille mahdollinen, eivätkä naiset yleensä ole päässeet kouluun kuin vasta 1860-luvulla kansakoulun perustamisen myötä. 

Oman perhetaustani sukuhistoriasta löytyy suurperheitä (8-12 lasta) 1800-luvun lopussa, joissa usein jopa  puolet lapsista kuoli lapsuusiässä, moni aivan vauvaikäisinä ja vain siis osa pääsi aikuisikään. Olen äidin puolen sukuni ensimmäisiä ylioppilaaksi päässeitä naisia. Se oli v. 1973. Vuonna 2010 sain TT todistuksen. Olen saanut myös vanh. lehtorin oikeudet uskonnon, psykologian ja filosofian oppiaineissa vuonna 1990.

Osa tätä omaa sukuhistoriaani ja sukuni kansanperinnettä 1700- 1800-l. ovat lapsille annetut nimet. Löysin esimerkiksi  äidistä neljänteen polveen taaksepäin v.1848 syntyneen pojan nimen, joka oli Jahvet Mooseksenpoika. Vanhan testamentin kaiku on merkittävä, sillä Jahvet ja siitä johdettu  tunnettu etunimi Jahvetti viittavat Jumalan nimeen VT:ssa, Mooses tietysti Mooseksen kirjoihin. Äitini mummon nimenä oli Lydia isänpuolelta, joka on purppurakauppiaan nimi  Uudessa Testamentissa (Apt 16:13-15).  Lydiaa eivät hänen lapsenlapsensa juuri milloinkaan tavanneet. Hän kuoli 55 vuotiaana.

Myös isän puolen sukuhistoriasta löytyy sekä raamatullisia nimiä että eurooppalaisia nimiä kuten Samuel, Jacob, Abel, Johan, Maria, Saara, Anna sekä Fredrik, Christofer, Henrik, Berndt, Anders, Carl, Aleksander, Sakarias, Kristiina, Theresa, Sofia, Katariina/Kaisa, Elizabeth, Edla, Greta/Margareta, Ulrica, Loviisa ja  Clara. Kaikki nämä nimet esiintyvät 1700-1800-lukujen Tesslair/Tessler-sukunimisinä lapsina ja niiden niminä, jotka avioituvat tähän sukuun. Ruotsalaisuuden tai venäläisyyden vaikutusta näissä ei juuri ole huolimatta Suomen silloisesta asemasta. 

Ovatko isäni ja äitini sukujuuret siis kansainvälisiä? Ainakin etu-ja sukunimien perusteella näin voisi väittää. Toisaalta myös sukunimen epäsuomalaisuus oli kenties ilmeinen seikka, sillä Suomi eli juuri 1700-1800-luvuilla Ruotsin ja Venäjän alaisena ja oli maahanmuuttomaa. Suomen kielen asema oli tuolloin heikko. Kouluissa ja yliopistoissa käytettiin ruotsia ja latinaa. Hallinnon kieli oli ruotsi. Suomea puhui vain kansa, eikä suomeksi ilmestynyt juuri muuta kuin lakitekstejä ja hengellistä kirjallisuutta. Suuriruhtinaskunnan aikana Venäjä ymmärsi, että suomenkielen aseman tukeminen liittyi Suomen irrottautumiseen Ruotsista. 

Moni Thessler-sukunimen perijä  vaihtoi sukunimensä joksikin suomenkieliseksi 1900-luvun jälkeen. Se myös säilyi joillakin.  Suomenkielisen sukunimen sai myös äitini,  kun taas isän sukunimestä vaihtui vain kirjoitusasu. Tosin osa isän isän veljistä muutti kokonaan sukunimen suomalaiseksi. Entinen Tessler/Tesslair vaihtui siis kirjoitusasultaan ollen Tesler omassa lapsuudessani ja Thessler joskus 1960-luvun puolesta välistä. Isäni seurasi tätä sukunimensä kirjoitusasun vaihtelua. Hänen isänsä veljistä tuli Vesantoja ja Hytinmäkiä. Myös äitini sukunimi Lindqvist, suomennettiin v. 1935 Luhtarannaksi. Sukunimen suomennoksella ei monessa tapauksessa ollut enää mitään yhteyttä entiseen nimeen. Voihan myös olla, että siitä avautui uusi identiteetti jälkeläisille. 

Sukuni kansainvälisyyttä ei voi tietystikään perustella vain nimien perusteella, vaan se on myös tosiasiallisesti perusteltavissa sillä, että esi-isät ja esi-äidit olivat Suomeen muuttaneita ruotsalaisia, virolaisia ja saksalaisia.  Vasta 1900-luvun alusta lähtien on sukuhistorian mukaan lapsille annettu enemmän suomenkielisiä nimiä tai entisen kaltaiset nimet ovat saaneet suomenkielisen kirjoitusasun.

1900-luku on ollut myös sukuni kannalta siinä merkityksessä täyttä suomalaisuuden aikaa, että Suomesta on saatu koulutus, harjoitettu ammattia, saatu omaksi talot ja mannut sekä mökit, autot ja monet virkistäytymismahdollisuudet. Tosin on myös menetyksiä ja on matkustettu ulkomaille ja avioiduttu ulkomaalaisten kanssa. Sukuhistorian kannalta se on tarkoittanut sitä, että 1900-luvuilta eteenpäin syntyneiden lasten on enää vaikeaa tietää edes pikkuserkkujaankaan. Sukunimet ovat vaihtuneet suvun naispuolisten avioituessa eri sukunimisen miehen kanssa. Sukuhistoriasta kiinnostuneet ovat kuolleet eivätkä uudet sukupolvet enää välttämättä jatka sukuhistorian tekemistä. Yhä suurempi osa suomalaisista ei enää peri maatiloja tai tontteja, vaan tekevät kaiken itse lainoin ilman sukuperintöjä tms. Muuttoliike on merkittävä. Itse olen mm. tehnyt työhistoriani 8. paikkakunnalla ja asunut yhteensä 10 paikkakunnalla. 

Tämän hetkisen käsityksen mukaan suomalaiset ovat eurooppalaisia. Mitään erillistä geneettistä esivanhempien populaatiota ei ole olemassa, vaan suomalaiset ovat peräisin samasta geenipoolista kuin muutkin eurooppalaiset kansat. Suomalaisten lähimpiä geneettisiä sukulaisia ovat ruotsalaiset ja virolaiset. Suomalaisilla, saamelaisilla, balteilla ja monilla Koillis-Euroopan suomalais-ugrilaisilla kansoilla on paljon samoja isälinjoja eli kantaisiä.

Hiljattain tehdyssä tutkimuksessa on myös vahvistunut se, että Suomen väestön sisällä on selvä geneettinen ero itä- ja länsisuomalaisten välillä. Isälinjoissa näkyvä ero ilmenee mm. suomalaisessa tautiperimässä sydän- ja verisuonitauteihin, mutta nämä terveysasiatkin ovat muuttumassa, kun suomalaiset yhä enenevässä merkityksessä saavat tietoa ravintotekijöistä, jotka vaikuttavat heidän elämässään. 

Oma äitini täytti juuri 100-vuotta. Isäni kuoli 72-vuotiaana. Mitä tästä voi päätellä riippuu varmasti myös elintavoista, mutta kenties myös suvun historiasta ja geeniperimästä. Yhden ihmisen elinaika on joka tapauksessa lyhyt vuosisatojen saatossa,eikä kukaan meistä tiedä, milloin aika on lähteä ikuiseen aikaan, joka sekin voi olla jossain merkityksessä rajallinen.