KATARIINAN MARTTABLOGI

...oh, beibebeibe...
Pidän tätä blogia sekä omaan kirjalliseen tutkimukseeni että marttaharrastukseen liittyvänä. Kirjoitan siis joskus "mariana", joka on myös yksi kolmesta etunimestäni, että "marttana", jonka nimen saan Marttaliiton jäsenenä. Marttojen ravintoneuvonta, ympäristöasioiden hoidon korostaminen ja käsityö ovat aiheita, joita tahdon erityisesti painottaa. Marttaliiton toiminta perustuu kotitalousneuvonnassa asiantuntemukseen ja vapaaehtoistyöhön sekä keskinäiseen luottamukseen yhdistystoiminnassa.
Blogini aiheet löytyvät oikean sivupalstan lopusta. Painamalla nuolista saat aiheet näkyviin.

maanantai 23. helmikuuta 2009

Marian helmikuisia mietteitä

Helmikuun blogi uhkaa jäädä kokonaan väliin monien töiden takia ja hieman tuntuu siltä, että blogikirjoittelua voisi taas tällä kertaa hieman laajentaa noista käytännöllisistä ja värejä räiskyvistä ja maistuvista martta-aiheista mietiskelevään ja hiljaiseen mariateemaan, mikä sinänsä voi tietysti myös maistua eli olla kohdallaan sekin. Mielessä on tällä hetkellä pakostakin ollut kysymys elämän loppumisesta, kun juuri erään tuttavan kuolinsanoma tavoitti minut.
Kuoleman todellisuus tulee elämään läsnäolevaksi aina silloin tällöin. "Kuolla" voi tietysti monella tavalla, mutta konkreettinen, fyysinen kuolema on usein se kaikkein järkyttävin, vaikka moni senkin jälkeen vielä tuntee, että kuollut jää elämään muistona ja henkisenä asiana fyysisen kuoleman jälkeen. Vielä elossa olevat ihmiset työskentelevät henkisesti niiden asioiden parissa, jotka jo kuollut heissä herättää. Lasten kanssa puhuimme juuri siitä, että kaikki eläimet ja kasvit kissat, koirat, linnut, karhut, jänikset, hirvet, hevoset, puut ja kukat kuolevat joskus. Sen sijaan aurinko tai kuu eivät tunnu kuolevan. Ne ovat pitkäikäisiä. Lapset osaavat eläytyä asiaan ja voivat jopa kysyä sitä, että kuolenko minäkin, vaikka he ovatkin usein energisiä ja ikänsä puolesta tietysti vielä enemmän eläviä kuin jo elämää nähneeet ja kokeneet vanhempansa tai isovanhempansa. Kuolema on kuitenkin eri tavoin lähellä lapsiakin.

Kun menettää jonkin itselle rakkaan henkilön tai asian, niin voi vähitellen alkaa kehitellä erilaisia puolustusreaktioita menetykseen. Ehkä rakkaan henkilön tai jonkin muun itselle merkittävän asian voisikin uudelleen herättää henkiin vertauskuvallisessa mielessä. Voisihan alkaa ajaa niitä asioita, jotka menetyksessä olivat keskeisiä, voisi yrittää kertoa muille eri tavoin, miksi juuri se tai tämä asia hänessä tai siinä asiassa olivat juuri niitä kaikkein tärkeimpiä itselle. Mitä jäimme siis kuolleesta kaipaamaan? Ehkä juuri vain se tietty ihminen sai minut nauramaan ja tuntemaan. Ehkä hänessä oli jotain, joka puhutteli minua syvällä tavalla. Ehkä hän oli ihminen, joka esimerkillisesti teki työtä tai auttoi muita tai sai ihmiset jonkin yhteisen päämäärän taakse ja hänen taitavuutensa herätti ihailua. Myös kuolleen ihmisen heikkoudet voivat olla syvästi puhuttelevia ja erilaiset vammat ja sairaudet tekevät sanattomaksi ja hiljaiseksi. Jonkun kuolleen ilkeyskin voi kuoleman jälkeen tuntua sarkastiselta tai säälittävältä, vaikka siihen on voinut liittyä elämässä paljon kärsimystä.

Onko oikeutta elää? Usein vasta, kun joku kuolee, huomaa ajattelevansa, että kunpa hän vielä eläisi. Kun kaukainen tuttava tai jokin lapsuuden aikainen jo unohduksissa ollut ystävä kuolee, toivoo, että kunpa olisi vielä häneenkin säilynyt jokin yhteys, jonka kuitenkin jo tunsi kadonneen. Kuoleman edessä miettii, ovatko välini selvät tämän kuolleen ihmisen kanssa. Voinko enää tehdä mitään? Voinko pyytää anteeksi, voinko jotenkin auttaa? Kuolema on niin ylivoimainen ja lopullinen , että joskus siitä jää itseen vain se suuri murhe, johon yhdistyvät sekä kuollut että oma itsetutkistelu. Kun mitään ei voi enää tehdä - niin jää kenties se mahdollisuus, että kuolemasta tulee jotain uutta elämälle, mutta pahasta pääsemiseen tarvitsemme kuitenkin myös Jumalan apua sydämeen, ajatuksiin ja tekoihin (1 Kor 15:55).