Suomalaiset ja pohjoismaalaiset hiukset - hyvinvoinnin mittarina

Kävin läpi muutamia nettisivustoja suomalaisista hiuksista. Selaisin niistä käytyä keskustelua ja löysin seuraavia kommentteja: "Hiukset ovat iso osa ulkonäköämme ja niiden kautta on helppo tuoda esille omaa identiteettiä.""Suomalaiset hiukset ovat useimmiten ohuet ja hennot. Pysyäkseen vahvoina ja kauniina ne tarvitsevat sekä hiusta että hiuspohjaa hoitavia aineita." "Suomalaisia ohuita hiuksia ei kannata leikata kerroksittain." "Joka kolmas värjää harmaat hiukset piiloon." "Luonnolliset värit hiuksissa ovat nykyisin muodissa.""Eivätkö suomalaiset kampaajat osaa käsitellä suomalaista hiusta, siihen lopputulokseen on pakko tulla, kun ympärilleen katsoo."
Hiukset ovat varmasti jokaisen ihmisen mielessä ne, joita tulee mietittyä aika paljon. Onko hiusten paksuus ja väri perittyä? Mitä ikä vaikuttaa hiuksiin? Mitä hiusten värjäys ja kiharointi vaikuttavat hiuksiin ja hiuspohjaan? Onko hiusten värjäys yritystä ylläpitää nuorekasta ulkonäköä? Kysymyksiä ja kommentteja on vaikka kuinka paljon, sillä ilmeisen harvalla on sellaiset hiukset, joita voi täydellä syyllä ihailla ja kehua.
Täytyy myöntää, että hiuksissa näkyvät monet eletyt asiat ja vuodet. Ne ohenevat ja harmaantuvat iän myötä ja hiusten lähtö voi olla myös jonkin rankan kokemuksen jälkeinen tila. Moni varoo hiusvärejä ja pitää niiden pitkällistä käyttöä sairautta aiheuttavana. En ole hiusten käsittelyn asiantuntija, mutta kuitenkin itselläni on asiasta kokemusta, koska minulla on juuri sellaiset aika hennot suomalaiset hiukset äidin perintönä. Hiusten pituuteen nähden on ollut monia erilaisia aikoja. Lapsena hiukseni olivat lyhyet ennen kouluun menoa, sitten pitkät oppikoulun ensimmäisille luokalle asti ja jälleen pitkät ihan ylioppilaaksituloon asti, sitten lyhyet taas jossain vaiheessa ja taas pitkät jne. Hiuskuva oppikoulun toiselta luokalta.
Kirjoitan blogiini tästä aiheesta, sillä sain juuri äsken mainitsemastani teologitapaamisesta yhden valokuvan, josta näkyy tämän asian esilleottaminen. On tunnettua, että naiset ovat muinoin peittäneet hiuksensa ja hiukset ovat näin myös uskonnollisessa merkityksessä olleet huomion kohteena (1 Kor 11:8-16).
Naisen asemaan liittyen on tosiaankin varmaan käytetty lähes kaikkia ruumiinosia erilaisiin tehtäviin liitettyinä ja uskonnollisia mielikuvia tuottavina. Tätä aihetta on varmaankin syytä jatkossa pitää esillä. Viittaan itse aiemmin kirjoittamaani aiheeseen huivista (19.8.2012).

Vuoden 1973 teologikurssitapaaminen

Tapasimme kollegojen kanssa 40 vuoden takaa Turussa viikko sitten. Kurssitapaaminen järjestettiin kolmannen kerran. Olen ollut mukana kahdessa kokoontumisessa. Juuri tänä vuonna liityin myös 5000 henkilön entisten Rovanieminuorten ryhmään, josta kirjoitin blogissani jokin aika sitten. Nyt muistellaan sitten toistamiseen mennyttä aikaa, sillä oma mieli työskentelee tietysti aina myös ajassa: joko menneessä, nykyhetkessä tai tulevaisuudessa. Joskus tuntuu siltä, että muisti toimii jotenkin "automaattisestikin". Erilainen muistisisältö voi joskus olla häiritsevää, joskus antoisaa, joskus naurua, joskus itkua, joskus harmia, joskus mielihyvää tai muuta sellaista tuottavaa... Ihminen ymmärtää olleensa tietyissä tapahtumissa mukana ja myös liittää tapahtumiin tunne-elementtejä kuten "se oli raskasta", "se oli hauskaa", "se oli mielenkiintoista", antoisaa, typerää, turhaa, tärkeää, olennaista, keskeistä, rohkaisevaa, nöyryyttävää, verta, hikeä, kyyneleitä tuottavaa jne. Kun mietin nyt teologian opiskelua ja sen parista saatuja muistikuvia, niin erityisesti pitää mainita monet opettajat, joita ei enää ole ja jotka olivat vaikuttavia nuoren ihmisen elämässä opiskeluaikana. Sitten olivat ne opiskelutoverit, joiden kanssa ponnisteltiin opinnoissa ja yritettiin ylläpitää tasapainoa. Kun tein väitöskirjani henkilöhistoriaan paneutuen, niin olen saanut ison annoksen tästä aiheesta ja oppinut karsimaan mielestä sellaista asiaa, jolla ei ole juuri yleistä merkitystä ja joka ehkä vastaa vain ihmisten viihdyttämistä tai toimii muuna ajankuluna.
Kirkolla ja sen intistuutioilla on itselleni suuri merkitys. Hengellinen musiikki on ollut aina lohdutuksena, saarnat ja sanat ovat tuottaneet paljon miettimistä. Kirkkorakennukset, alttaritaulut, hengellinen lehdistö ja kirjallisuus ovat olleet suuria löytöjä. Joskus kun ajattelee kaikkea kristillistä kulttuuria, niin tulee mieleen ajatus, että onko kaikki sittenkään vain yhden uskonnon aikaansaamaa. Olemmeko sittenkään myöskään kaikessa saavuttaneet sitä aivan ehdotonta ihmisen parasta, pystyneet pitämään luontoa Jumalan tekona, kyenneet rohkaisemaan ja auttamaan muita? Itse joudun tätä miettimään tulevassa tutkimusaiheessani heijastaen kysymystä uskontojen väliseen dialogiin ja eri kulttuurien kohtaamiseen ja myös erilaisiin luontokäsityksiin.
Kun on julkinen tilaisuus, niin silloin mennään sinne "näytösmielessä". On aina mietittävä sitä, minkä varassa voi saada hyväksymistä ja jopa vaikutusvaltaa, mutta sitten tulee äkkiä myös muita kriteereitä, jotka saattavat olla ihan yhtä tärkeitä kuin se, mikä on erityisesti näkyvää ja mistä voi muille kehua. On tietysti myös tärkeää se, että tapaa samoja asioita läpikäyneitä ihmisiä, joko samaa koulutusta tai samoja paikkoja tuntevia tai mitä muuta sellaista tahansa, josta voi olla jotain yhteistä koettua materiaalia. Näin varmaan sitten muodostuu sitä sellaista yhteistä, joka voi kantaa eteenpäin.
Tässä kuva on opiskeluajoilta vuonna 1978.

Martta ja kirja

Minulla on juliste alunperin keskiaikaisesta maalauksesta, jossa naisen itsenäisyyttä ilmaisee se, että hän on esitettynä siinä kirja kädessä. Maalaus on Illario de Viterbon alttaritaulu L'Annunciazione vuodelta 1393, jossa Marialla on kirja kädessään. Olen miettinyt maalausta moneen moneen kertaan ja tullut siihen johtopäätökseen, että siinä nainen (Maria) ei ole enää vain kirjan (Raamatun) aihe, vaan nainen (Maria) on myös ottanut kirjan (Raamatun) käteensä siihen tutustuakseen.

Omaan tutkimustyöhöni liittyen tutustuin itse juuri martta-aiheiseen tutkimuskirjallisuuteen Martat.fi -sivustolla ja huomasin siellä olevan kirjoja sekä martta-aatteen alullepanijoista että monista muista aiheista koskien marttojen historiaa ja myös marttayhdistysten historiaa Suomessa. Sivustolla kannattaa käydä näitä aiheita selaamassa. Itse en ole ehtinyt näihin teoksiin paneutua, mutta olen lukenut viimeisten vuosien aikana lapsille aika monta kirjaa ja tarinaa. Tarinat iskevät lasten tajuntaan ja niistä jää heille paljon mietittävää. Jos vertaa toisiinsa lukemista ja katselua, niin lukeminen tuntuu tietysti hitaammalta kuin katseleminen. Katselemisessa taas voi meditoida jotain asiaa tai vaan rahoittua kaiken sen edessä, mitä on päivän tai jonkin muun ajanjakson aikana kokenut. Molemmissa on myös se puoli, että informaatiota on yli sen, mitä pystyy arkipäivän elämässä hyödyntämään tai mistä kykenee täysin rinnoin nauttimaan. "Taiteilijan silmin nähtynä" aina tulee karsittua jotain pois ja luetustakin tulee joskus hieman hypittyä yli sellaista, mitä ei mieli jaksa käsitellä ihan perinpohjin. On tietysti paljon eroja ihmisten välillä tässä suhteessa. Kun työhöni periaatteessa kuuluvat kirjat ja niiden pohjalta tehdyt tutkimukset, niin olisin halukas miettimään myös katselukokemusta jatkossa enemmän. Kun edellisessä blogissani toin esille naisen ja netin, niin tästä aiheesta löytyisi varmaan paljon enemmänkin, mutta sitä onko netti hyvä sen esilletuomisessa, mitä aiheesta löytyy en ole ihan varma. Netistä kuitenkin löytyy katselumateriaalia enemmän kuin ennalta arvaisikaan, mutta löytyykö niitä parhaita sivustoja ja kuka opastaa aiheisiin, joista mieli saa uusia oivalluksia ja ideoita. Olisiko kirja sitten kuitenkin nettiä parempi aiheen tutkimuksen ja esittämisen kannalta? Täytyy miettiä asiaa...

Kun on paljon kuvien ja sanojen (puheen ja kirjojen) kanssa tekemisissä joutuu miettimään sitä, kumpi on tärkeämpää kuva vai sana. Onko katselukokemus aina puettava sanoiksi ja milloin se olisi hyvä pukea sanoiksi ja ovatko sanat niitä, joilla saa elämän tuntumaan joltakin? Kuuntelin äskettäin asiasta laaditun esitelmän, jossa oli sellainen ajatus, että nykyisin kuva on mennyt sanan edelle. Kuvat kulkevat omissa ympyröissään ja sanat tulevat jossain vaiheessa mukaan, jos ovat tullakseen. Samassa yhteydessä esitelmöitsijä sanoi, että meillä ei ole olemassa mitään kaikkien hyväksymää mediaa, jossa kaikki ihmiset voisivat olla mukana, mikä on tietysti erityisen valitettavaa.

Valitsin vielä tähän netistä löytämäni kuvan, jossa kirjahylly muistuttaa ihan sattuvasti meidän lasten kirjahyllyä aika vanhassa omakotitalossa. Ehkä kuvan tyttökin voisi heille siitä jotain lukea, jos olisimme tuttavia?