Pääsiäisen ohjelmassani ovat olleet kirkkojen pääsiäisliturgioiden ja jumalanpalvelusten kuunteleminen. Omaa mielipidettä niistä on tietysti turha esittää, ellei se ole hyvin perusteltu ja ellei siihen usko lujasti. Tältä pohjalta mietin sanottavaani, oi rakas lukijani. Ensiksi nöyryys. Kirkoissa kunnioitetaan pääsiäistraditiota ja monelle on myös hyvin tärkeää olla mukana siinä, vaikka Jeesuksen kärsimysten mietiskely lisäisikin vain sitä omankin kärsimysten määrää. Kirkkovuoden tässä kohdin taas ja taas mitataan kuitenkin sitä, mihin Jeesuksen kärsimys riittää, mitä siihen liittyy ja samalla punnitaan kristinuskon olemusta ja merkitystä sekä kaikkien kristittyjen kärsimystä maailmassa. Kirkon tapahtumiin osallistuminen osoittaa nöyryyttä tämän osallisuuden ja ajankäytön suhteen ja onhan pääsiäinen myös vertaistuen saamista Jeesuksen kärsimyksistä omiin kärsimyksiin.
Toiseksi ovat ilo ja anteeksiantamus, jotka liittyvät ylösnousemukseen. Iloa siitä, että on elämä ja ylösnousemus, joka meille tarjotaan kristittyinä. Iloa siitä, että on ihmisarvo, jonka Jeesuskin saa uutena ylösnousemuksessa.
Naisen ihmisarvoa ei voida aina sanoa kunnioitetun, mutta siihen on tullut paljon parannusta ja taistelu on käynnissä kokoaikaisesti. Eräässä kuuntelemassani saarnassa emerituspiispa Eero Huovinen puhui Käärmeestä pahan symbolina monella tasolla (Tuomasmessu 21.4.2019). Kiitos saarnasta. Pääsiäisen sanoma on, että pahaa vastaan meille on Raamatun mukaan annettu kirkko, Maria ja Jeesus. Tästä on ennustus jo Vanhassa Testamentissa 1 Moos 3:15... (saarnan voi kuunnella youtubessa)
Kirkon historiassa käärmeeseen liitettyä pahuuden symbolista merkitystä on tulkittu niin, että paha houkuttelee ihmistä kiusauksiin. Isä meidän -rukouksessakin on kohta "...älä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta...Pääsiäinen julistaa, että Kristus auttaa meidät pääsemään pahasta, voittaa pahan vallan, mutta pahan valta on käärmemäisempi kuin osaamme kuvitellakaan ja joskus pääsemme irti kahden pahan kyseessä ollessa vain kenties siitä pienemmästä pahasta. Paha jatkaa olemassaoloaan sekä yleisellä tasolla henkien taistelussa, yhteiskunnallisessa todellisuudessa että jokaisen omassa elämässä koettuina pahoina asioina. Paha on kuin jotain kuona-ainetta, likaa tai sitten ratkaisemattomia ongelmia, puutteita, huonoa kohtelua, huonoa ihmisarvoa, masennusta, sairautta ja mitä tahansa, mikä ei ihmistä kohota, eikä häntä tue tai kannusta elämässä. Pahaa on, siitä ei päästä eroon ja kärsimyksen risti on mukana kaikessa.
Kuuntelemassani saarnassa mentiin pahan toiseen kertaluokkaan italialaisen Caravaggion maalauksen avulla (Madonna and Child with a Serpent). Siinä Madonnaa (Maria) kuvaakin naisellisesti täydellisen vartalon omaava, yläluokkainen, hienosti pukeutunut ja mahdollisesti tunnettu ilotyttö tai kurtisaani 1600-luvun Roomasta. Hän polkee käärmeen pään pienen pojan/poikansa (Jeesuksen symboli?) kanssa taulun maalauksessa rohkeasti paljain jaloin ja kenties näin pelastaa siis oman maineensa eli pääsee pahasta? Raamatullinen aihe on maalauksessa yhdistynyt johonkin, mikä oli yhteiskunnallisesti ristiriitaista, synniksi leimattua ja naisen aseman kannalta arveluttavaa varsinkin myöhemmän historiallisen tutkimuksen valossa. Roomassahan oli 1600-luvulla näiden kurtisaanijuttujen lisäksi ilotyttöjä useita kymmeniä tuhansia ja sen lisäksi myös itseään myyviä naisia lukuisia.
Taulu on myös kertomus siitä, millä tavalla seksuaalisuus ja ruumiillisuus ovat osa yhteiskunnan todellisuutta monin erilaisin tavoin. Sen ajan yhteiskunnan ruumiillisuutta edustava nainen on mukana Raamatun sanoman tulkinnassa tavalla, mikä tekee kyseenalaiseksi sekä naisen ihmisarvon että tavan toteuttaa ruumiillisuutta ja seksuaalisuutta ja liittää se kristinuskoon. Taulun nainen ei ole vain äiti, onko sitäkään, hän ei toteuta seksuaalisuuttaan vaimona, vaan kenties myy sitä yläluokkaisessa ympäristössä useille miehille. Kun ilotytöt ovat yhä osa yhteiskunnallista todellisuutta ja naiset joutuvat "myymään itseään" tai ainakin työtään ja tuotteitaan niin monin tavoin, niin herää kysymys, ovatko tässä emerituspiispan esille ottamat yhteydet nykypäivään. Missä siis mennään naisen ihmisarvon arvioinnissa? Onko tällainen ansaitseva, itsensä, osaamisensa tai tuotteidensa (muotituotteet, vaatteet) myyminen ja itsensä esillä pitäminen ihmisarvoa alentavaa vai vain osa yhteiskunnallista realismia? Voiko naisen ruumistakaan realistisesti kuvitella missään yhteiskunnassa ilman seksuaalista yhteyttä miehiseen sukupuoleen ja sen erilaista hinnoittelua siinä merkityksessä.
Kun opiskelin teologiaa, opin että oli korkeakirkollista ja matalakirkollista toimintaa ja ajattelua. Korkeakirkolliseen kuuluivat liturgiat ja hienot papinkaavut. Pappien korkea koulutus ja oppineisuus. Matalakirkolliseen taas kansanomaiset hengelliset puheet ja laulut, organisationaalinen löyhyys ja vapaus. Naisen asemalla on ollut liittymäkohtia näiden kirkollisten tai hengellisten suuntausten parissa. Usein korkeakirkollisuus on esiintynyt miehisenä liikkeenä ja poliittisesti ymmärrettynä se on usein liittynyt konservatiivisuuteen ja siten oikeistoon. Myös naisen asema siinä on ollut omistajuuteen liittyvä.
Caravaggion taulussa yläluokkainen nainen edustaa paitsi Mariaa myös jotain korkealuokkaista, johon nivoutuvat kuitenkin erilaiset yhteiskunnalliset ongelmat ja joka ei korkealuokkaisuudessaan ratkaise kovin suuren naisjoukon ihmisarvoa koskevia kysymyksiä, vaan vain hyvin pienen ryhmän. Nykyisin tähän ryhmään voitaisiin liittää esim. mallit ja missit.
Tämän taulun asetelmassako meillä on näkymä siis naisten asemaa muotimaailmassa ajatellen ja sen kirkollista tulkintaa ajatellen eli että vain harva nainen pääsee osalliseksi vaatteiden lumoavasta maailmasta ja niiden ruumiillisuutta kohottavasta merkityksestä niiden korkealuokkaisuuden tai kenties kalleuden ja materiaalien kalleuden tähden. Vaatemuotiko siis yläluokkaista luksusta tai naisen asemaa kohottavaa?
Nykyisin moni julkisuudessa elävä nainen saa osakseen vihapuheita. Nainen joutuu usein pahasta toiseen yrittäessään ensin päästä köyhyydestä, ansaita elantoa, mutta saadakseen vaikutusvaltaa, hän joutuu samalla leimaamisen ja vihapuheen kohteeksi. Huoraksi nimittelyä voi saada osakseen sekin, joka ei yhteiskunnallisin mittarein mitattuna myy seksipalveluita tai edusta muotimaailmaa. Myös yksinelävä nainen voi joutua kenties nuorten miesten taholta myös ko. nimittelyn kohteeksi, synnin tekijäksi seurusteluiden tai irtosuhteiden tähden ja saada siitä vamman itsetuntoon ja syyllisyyden, minkä vasta kenties pitkä kokemus, jonkinlainen armonkokemus ja ikä suhteellistavat. Voimme tietysti syyttää kaikesta nautintokeskeistä kulttuuriammekin, mutta ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden kysymykset viittavat kristinuskossa myös siihen, että ihmisen tulisi oppia ymmärtämään seksuaalisuutta osana elämänvoimaa ja terveyttä eli sitä, mikä on sen paratiisillinen ulottuvuus, eikä vain laskea kumppaneittensa tai seksikokemustensa määriä. Ihminen, jolle seksuaalisuus ja ruumiillisuus tuottavat hyvinvointia tuskin välittää muiden mielipiteistä. Huorittelu menettää otteen, tilalle tulevat ilo, järki, kohtuus ja omaohjaus, mutta myös avoimuus kärsimystä unohtamatta. Tätä samaa toivoisi myös malli-ja muotimaailman naisille sekä yleensä muodin suhteen.
Mitä itket, nainen, mitä etsit? Jeesustako? Sitäkö itket, ettei hän enää ole konkreettisesti maailmassa? Jeesus itse kysyi tätä naisilta, jotka hän kohtasi kertomuksessa ylösnousemuksesta, mutta nämä kysymykset ovat kontekstista riippumatta olemassa myös tänään. Mitä siis itket, mitä etsit nainen? Oma vastaukseni tähän on, että vapautta eli siis ylösnousemuksen tämän puolen korostamista kristillisessä ja muussakin kontekstissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti