Viime päivinä olen kuunnellut ja katsellut lukuisia haastatteluja youtube-kanavalta aiheesta henkinen polku ohjelmasta nimeltä Paulin pakeilla.
Seurakuntanuorilla oli nuoruudessani tapana pitää varttikirkkoja. Ne olivat lyhyitä tilaisuuksia yleensä keskiviikkoiltaisin, joissa uskoon tulleet usein jo kirkon jäseniksi kastetut nuoret kertoivat siitä, miten olivat tulleet uskoon ja liittyneet seurakuntanuorten toimintaan. Usein kyseessä oli jokin tapahtuma, jossa nuori oli evankelioitu eli hänet oli ohjattu seurakuntanuoritoimintaan henkilökohtaisella uskontunnustamisella. Oli siis niin, että henkilökohtainen uskontunnustus oli ikään kuin pääsylippu seurakuntanuorten toimintaan, vaikka sitä ei varsinaisesti sellaiseksi kenties oltukaan tarkoitettu. Varttikirkoissa pidettiin todistuspuheenvuoroja, joissa kerrottiin näitä uskoontulotarinoita. Moni nuori oppi näin jonkinlaisen uuden kielen eli uskoon tulemisen kielen ja monelle varttikirkossa pidetty todistuspuheenvuoro oli ensimmäinen julkinen esiintyminen kirkkoon tulleen yleisön edessä.
Oma ensimmäinen puheenvuoroni on minulla vieläkin hyvin muistissa. Esitys oli hyvin jännittävä. Olin tehnyt puheenvuoroni itse. Koulutuksena puheenvuoron pitämiselle olivat muiden nuorten esitykset. Sen lisäksi olin myös nuorten musiikkikuorossa ja yhtyeessä, joka luonnehti seurakuntanuorten toimintaa. Tämä tapahtui 14-18 ikävuosina, mutta entä mitäpä sitten sitä ennen.
Kokemus henkisestä polusta on itselläni alkanut jo ennen seurakuntanuoriaikaa. Silti kirkon opetus hengellisyydestä on ollut siinä mukana jo hyvin varhain. Kävin ennen kouluikää muiden pihan lasten tavoin pyhäkoulua, josta muistan lähinnä sen, että saimme jokaisesta osallistumiskerrasta pahvitauluun yhden lampaan. Jeesus oli kuvataulussa näiden lampaitten paimen. Minulle jäi pyhäkoulusta sellainen vahva tunnelma, että se oli kasvatuksellinen ja lapsilta odotettiin hyvin varhain kiltiksi luonnehdittua käytöstä, vaikka tämän ohjauksen menetelmä ei käynytkään meille lapsille kovin selväksi. Kiltteys oli kuitenkin se pääasia, johon ohjattiin ja Jeesuksen ympärille luotiin lempeä puhetyyli, joka ei aina oikein vastannut sodanjälkeisen elämän yhteiskunnallista ilmapiiriä ja kielenkäyttöä, johon moni lapsi joutui tottumaan silloin omassa kodissaan. Perheenjäsenten keskinäinen rakkaus ja huolenpito oli monessa tapauksessa monien uhkien ja varjojen vuoksi vähäilmeistä ja -eleistä. Joskus vihan ja katkeruudenkin leimaamaa.
Oma perheeni muutti parin kansakouluvuoteni jälkeen uuteen kotiin. Sain siellä oman huoneen, jonka jaoin veljeni kanssa. Henkinen polku oli silloin raivaamatta, eikä hengellisyydenkään tiellä pyhäkoulun jälkeen tapahtunut juuri muuta kuin mitä koulun uskontotunneilla opetettiin Raamatun kertomuksista, joita piti opetella ulkoa kertomaan. Olivat Vanhan ja Uuden testamentin kertomukset nälänhädät ja ihmeparantumiset. Niitäpä sitten kerroinkin vanhemmilleni keittiön pöydän ääressä.
Tämän lisäksi mieleeni on jäänyt vahvasti lapsena koetut unet ja jotkin muutkin kokemukset. Oli myöskin lapsuuden pelkoja kuten pimeän pelkoa, mutta erityisesti muistan itse sen, että heräsin joskus siihen, että tunsin ikään kuin olevani vieras itselleni tai minut oli vallannut outo vierauden tunne. Vasta ihan äskettäin olen ymmärtänyt, että se oli kenties tunnetta siitä, etten ymmärtänyt riittävästi itseäni lapsena, ettei minulle kukaan osannut kertoa iänmukaisesti sitä, kuka olen, millainen olen, mitä haluan ja mitä osaan muussa kuin kasvatuksellisessa merkityksessä. Olikohan siis vierauden tunteen taustalla se, ettei kodissani ja muussa ympäristössä ikään kuin osattu tarpeeksi ymmärtää lasten henkisiä, psykologisia ja hengellisiä tarpeita ja odotuksia, jotka olisivat lisänneet lapsen itsetuntoa ja tukeneet hänen orastavaa itseymmärrystään siitä kuka ja millainen hän on. Tästä ei voi syyttää yksinomaan vanhempia, sillä kasvatukselliset ongelmat voivat heijastaa heidän omaa itsetunnon puutettaan, eikä koulukaan ole ollut tässä merkityksessä aina onnistunut kasvattaja.
Henkinen polkuni on viime aikoina ollut siis katsomista lapsuuden aikaisiin kokemuksiin ja vierauden tunne, joka itselläni oli hyvin tuttu lapsuudessa voi avautua sekä henkisen että hengellisen tulkinnan suuntaan. Henkiseen siten, etten lapsena oppinut tietämään riittävästi kuka ja millainen olen. Hengelliseen siinä, että vierauden tunteen kokemuksessani oli ikään kuin kutsu tulla Jumalan rakastamaksi lapseksi, vaikka itselläni olivat myös vanhemmat, jotka huolehtivat minusta.
Ajatus uskosta Jumalan lapsena olemisena läpi koko elämän on tietysti mahdollinen, mutta samalla siihen sisältyy kysymys siitä, mitä tarkoittaa henkinen polku ja sillä kasvaminen aikuiseksi. Hengellisellä tiellä saadaan ohjaus uskonnollisesta viitekehyksestä kuten Raamatusta ja kirkosta, mutta henkisellä tiellä ohjauksen koetaan tulevan myös muualta. Molempien sekä hengellisen että henkisen polun yleisperiaatteena on rakkauden kokemus, mutta henkisyys voi käsittää myös koko universumin, kaikkeuden ja monet muut seikat ja niiden ymmärtämisen, joista uskonto tai sen lähde kuten Raamattu ei varsinaisesti puhu ainakaan kovin paljon tai joka on maantieteellisesti sen ulkopuolella. Henkinen polku sisältää siis hyvin persoonallisen kokemuksen elämästä, sen energioista, erilaisista itselle merkittävistä tapahtumista ja ihmisistä sekä niiden tiedollisen ulottuvuuden. Usein on niin, että vain merkkihenkilöt ovat voineet kertoa omasta henkisestä polustaan, mutta nykyisin on toisin. On yhä enemmän esim elämäkertoja myös nuorista ihmisistä, jotka ovat henkisen polkunsa alkuvaiheessa ja kertovat siitä. Myös ns henkiset parantajat kirkastavat kuvaansa koskien omaa toimintaansa kuten tässä aluksi mainitsemassani haastatteluohjelmassa. Vaikka yhteiskunnassamme on psykologeja ja psykiatreja palvelemassa ihmisiä, niin silti on tilaa henkisen polun etsijöille ja kulkijoille, jotka vapauttavat ihmisen luovia potentiaaleja ja energioita.
Henkinen ja hengellinen ovat sekä yhdistettävissä että erotettavissa. Henkisyydellä tarkoitetaan usein materaalisen vastakohtaa ja myös ihmisen omaa ajattelua ja mielikuvitusta. Siihen liittyy myös tunteita, kokemuksia tai tiedon muruja koko universumista ja luonnosta. Hengellisyys liittyy usein uskontoon, johonkin yliluonnolliseen ja sen sisältöjen opiskeluun ja mietiskelyyn, sille antautumiseen ja kristinuskossa uskon lahjan vastaanottamiseen. Omakohtaisesti ihminen voi elää sekä henkisyyttä että hengellisyyttä, mutta molemmista pitäisi voida puhua niin, että siihen liittyy myös yhteydentunnetta siksi mm Helsingin yliopistossa on alettu miettiä henkisten tieteiden opintokokonaisuutta, jossa mukana olisi uskontoja sekä uskontojen filosofiaa idästä ja lännestä, erilaisia hoitomuotoja, joissa yhdistyy keho-mieli -ajattelu sekä erilaisia viisaustraditioita. Jos olet Facebookissa löydät ryhmän nimeltä "Henkiset tieteet suunnittelu" sieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti