Kävin juuri palvelutalossa/hoitokodissa/vanhainkodissa. Näiden talojen nimitys on muuttunut vuosien myötä johtuen eri asioista. Oma äitini on siellä nyt vähän yli 100-vuotiaana. Hän pystyi olemaan tähän asti kotonaan, mutta yksinelämisestä tuli liian vaativaa, kun voimat heikkenivät. Harmittelin sitä, etten kyennyt ekakerralla palvelutalossa käytyäni tervehtimään siellä asuvia muitakin vanhuksia, sillä olin niin keskittynyt äidin näkemiseen, etten pystynyt ajattelemaan tilannetta muiden kannalta. Vanhukset herättävät monia tunteita ja sitä vain toivoo, että he saisivat tarvittavan hoidon ja tuen elämän loppuviivalle.
Kuolema puhuttaa, pelottaakin. Viimeksi luin juuri Kotimaasta keskustelua kuolemanjälkeisestä elämästä, kuinka se liittyy uskoon ja kuinka se on vain uskon tai toivon varassa. Joillekin sitä ei ole, ei uskossa, eikä toivon kohteena.
Mietin asiaa siltä kannalta, että elämässä kuolema on läsnä monella tavalla muutenkin kuin siellä ihmiselämän lopussa. Joudumme luopumaan asioista ja ihmisistä myös kodeista ja tavaroista. Lapset kasvavat ja lapsuudesta on luovuttava. Elämässä voi olla ainutkertaisia jaksoja, jotka eivät toistu. Joudumme jättämään ne. Joudumme myös karsimaan ajatuksia ja tunteita, unohtamaan ja uudelleen rakentamaan, aloittamaan alusta sekä muistelemaan menneitä sekä sen hyviä että huonoja puolia.
Olemme osa luontoa, myös kuolemaa ajatellen. Orientoidumme vuodenaikojen mukaan mentaalisessa merkityksessä erilaisine ajatuksinemme ja tunteittemme kanssa. Elämään mahtuu sekä muutoksia että arjen yksitoikkoisuutta. Mahdollistamme asioita taloudellisesti ja työtä tehden. Luonnon kuolema muistuttaa siitä, että muutokset ovat vääjäämättömiä, kesä loppuu aina, syksy on luonnon kuolemaa, kesästä luopuminen on aina yhtä vaikeaa, mutta sille ei voi mitään että näin elämä rytmittyy meidän osassa maapalloa.
Olen itse rauhallinen nyt äitini tilanteesta, kun tiedän, että hän voi uudessa kodissaan hyvin ja apu on lähellä. Äidin lähtö palvelutaloon on myös sujunut ihan hyvin. Olen myöskin tehnyt itselleni selväksi sen, että olen halunnut viime vuodet elää hänen kanssaan sovussa ja anteeksiannon ilmapiirissä. Sen on iäkkyys saanut aikaan, vaikka aina testaammekin aikuisuuden astetta eri kohtaamisissa. 100-vuotiashan on jo viimeistään nyt tosi aikuinen.
Se jatkuuko elämä kuoleman jälkeen on iso ja monitahoinen kysymys, mutta se ei voi sivuuttaa sitä, kuinka elämme nyt. Kylvämmekö elämää vai kuolemaa, se riippuu siitä palvelevatko elämän pikku kuolemat ja luopumiset elämää niin vaikeita, kun ne voivatkin olla sidonnaisuuksineen ja riippuvuuksineen, haluineen ja intohimoineen ja kaikkine mahdollisine asioineen. Jos haluaa elää tai jos kokee elämän arvokkaaksi, pitää jättää elämää tuhoavat asiat ja pyrkiä elämän polulle. Jeesus oli siinä esimerkillinen suhteessa lapsiin ja opettajana elämän viisauksissa.
Joku on sanonut niin, että jos elämä on pelkkää kärsimystä, silloin olisi parempi olla olematta eli olla kuollut tai syntymätön. Raamatussa helvetti on pelottava vastakohta iankaikkiselle elämälle ja joillekin elämä voi olla lähellä joko paratiisia ja taivasta tai sitten helvettiä kärsimyksen kannalta. Muistamme kuitenkin, että nämä ilmaisut ovat symbolisia ja tarkoitettu kasvatuksellisiin kysymyksiin. Pelotteet ovat läsnä niin aatteissa kuin uskonnoissa.
Ensi kerralla mietin sitä musiikillis-ilmaisullista puolta, jolla uskontoa on ymmärretty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti