Kuolema elämän oppaana

Kävin juuri palvelutalossa/hoitokodissa/vanhainkodissa. Näiden talojen nimitys on muuttunut vuosien myötä johtuen eri asioista.  Oma äitini sai palvelutalosta uuden kodin sieltä nyt vähän yli 100-vuotiaana. Hän pystyi asumaan tähän asti yksin, mutta siit tuli liian vaativaa, kun voimat heikkenivät. Harmittelin sitä, etten kyennyt ekakerralla palvelutalossa käytyäni tervehtimään siellä asuvia muitakin vanhuksia, sillä olin niin keskittynyt äidin näkemiseen, etten pystynyt ajattelemaan tilannetta muiden kannalta. Vanhukset herättävät monia tunteita ja sitä vain toivoo, että he saisivat tarvittavan hoidon ja tuen elämän loppuviivalle.

Kuolema puhuttaa, pelottaakin. Viimeksi luin juuri Kotimaasta keskustelua kuolemanjälkeisestä elämästä, kuinka se liittyy uskoon ja kuinka se on vain uskon tai toivon varassa. Joillekin sitä ei ole, ei uskossa, eikä toivon kohteena. 

Mietin asiaa siltä kannalta, että elämässä kuolema on läsnä monella tavalla muutenkin kuin siellä ihmiselämän lopussa. Joudumme luopumaan asioista ja ihmisistä myös kodeista ja tavaroista. Lapset kasvavat ja lapsuudesta on luovuttava. Elämässä voi olla ainutkertaisia jaksoja, jotka eivät toistu. Joudumme jättämään ne. Joudumme myös karsimaan ajatuksia ja tunteita, unohtamaan ja uudelleen rakentamaan, aloittamaan alusta sekä muistelemaan menneitä sekä sen hyviä että huonoja puolia. 

Olemme osa luontoa, myös kuolemaa ajatellen. Orientoidumme vuodenaikojen mukaan mentaalisessa merkityksessä erilaisine ajatuksinemme ja tunteittemme kanssa. Elämään mahtuu sekä muutoksia että arjen yksitoikkoisuutta. Mahdollistamme asioita taloudellisesti ja työtä tehden. Luonnon kuolema muistuttaa siitä, että muutokset ovat vääjäämättömiä, kesä loppuu aina, syksy on luonnon kuolemaa, kesästä luopuminen on aina yhtä vaikeaa, mutta sille ei voi mitään että näin elämä rytmittyy meidän osassa maapalloa. 

Olen itse rauhallinen nyt äitini tilanteesta, kun tiedän, että hän voi uudessa kodissaan hyvin ja apu on lähellä. Äidin lähtö palvelutaloon on myös sujunut ihan hyvin. Olen myöskin tehnyt itselleni selväksi sen, että olen halunnut viime vuodet elää hänen kanssaan sovussa ja anteeksiannon ilmapiirissä. Sen on iäkkyys saanut aikaan, vaikka aina testaammekin aikuisuuden astetta eri kohtaamisissa. 100-vuotiashan on jo viimeistään nyt tosi aikuinen. 

Se jatkuuko elämä kuoleman jälkeen on iso ja monitahoinen kysymys, mutta se ei voi sivuuttaa sitä, kuinka elämme nyt. Kylvämmekö elämää vai kuolemaa, se riippuu siitä palvelevatko elämän pikku kuolemat ja luopumiset elämää niin vaikeita, kun ne voivatkin olla sidonnaisuuksineen ja riippuvuuksineen, haluineen ja intohimoineen ja kaikkine mahdollisine asioineen. Jos haluaa elää tai jos kokee elämän arvokkaaksi, pitää jättää elämää tuhoavat asiat ja pyrkiä elämän polulle. Jeesus oli siinä esimerkillinen suhteessa lapsiin ja opettajana elämän viisauksissa.

Joku on sanonut niin, että jos elämä on pelkkää kärsimystä, silloin olisi parempi olla olematta eli olla kuollut tai syntymätön. Raamatussa helvetti on pelottava vastakohta iankaikkiselle elämälle ja joillekin elämä voi olla lähellä joko paratiisia ja taivasta tai sitten helvettiä kärsimyksen kannalta. Muistamme kuitenkin, että nämä ilmaisut ovat symbolisia ja tarkoitettu kasvatuksellisiin kysymyksiin. Pelotteet ovat läsnä niin aatteissa kuin uskonnoissa. 

Ensi kerralla mietin sitä musiikillis-ilmaisullista puolta, jolla uskontoa on ymmärretty. 

Uskontoa koskeva pelko, uhkailu, pakottaminen

Olen koulutukseltani TT ja minulla on myös opintoja psykologiasta, filosofiasta ja kirjallisuudesta. Olen suorittanut opintoja koko elämän ajan myös yliopistossa opiskelun jälkeen, aina jotain pientä kuten kursseja ja opintojaksoja käsityöstä ja ruuanlaitosta. Viimeksi tein taideopintoja joista kertyi yhteensä 100 tuntia eli n 4 opintopistettä. Jäätyäni eläkkeelle tutkijuudesta en ole voinut käyttää teologista tutkintoani minkään yhteisön palveluksessa. Osaksi siksi kirjoitan näitä postauksia. Lukemastani ja kuulemastani jää paljon mietittävää. Jos sinä lukijani tunnet samoin olisi kiva kuulla ajatuksistasi siitä, miten kanavoit sitä, mitä kuulet ja luet. Tällä kertaa menen taas teologiaan ja pohdin hieman, mitä uskomuksia ja millaista uskon sisältöä kristinuskossa on. Jeesusta koskevana uskoon sisältyy hänen inkarnoitumisensa Jumalana ja ihmisenä, hänen kuolemansa ja ylösnousemuksensa. Kristinuskoon kuuluu näin yliluonnollisia ihmeitä. Myös Jeesuksen elämän aikana tapahtui Raamatun kertomusten mukaan ihmeitä. Monelle kristittynä olemiseen ei kuulu näiden ihmeiden lähempi tarkastelu,vaan ne hyväksytään tai ohitetaan. Usealle kristitylle usko Jumalaan saa kuitenkin sisällön enemmän muusta kuin varsinaisesti kristinuskon ihmeistä. Uudessa Testamentissa Paavali puhuu uskosta Kristukseen ja Jumalaan sekä Pyhästä Hengestä viittaamalla myös muihin asioihin kuin kristinuskon opiksi muodostuneeseen sisältöön, josta mainitsin. Usko on luja luottamus Jumalaan, näin puhutaan Hebrealaiskirjeen 11 luvussa,jossa uskoa kuvataan Vanhan Testamentin valossa. Kun ihmiset uskovat, he saavat siitä jonkin vahvistuksen ja pystyvät siten luottamaan siihen, että toimivat oikein. Uskon luonnehdinta uskona Jumalaan ja siitä lähtevään toimintaan on hieman eri asia kuin kristinuskon dogmeihin sisältäviin ihmeisiin uskominen. Herää jopa sellainen ajatus, että ovatko kirkkoisien muotoilemat dogmit jollain tavoin vastuuttomia tai ainakin niin, että kirkkoisät eivät ole kenties tulleet ajatelleeksi sitä, että kristitylle edellytys niiden uskomiseen voi muodostua ihmeisiin uskomisen pakottamiseksi. Monet kertomukset ovat kenties syntyneet siltä pohjalta, että niihin on sisältynyt tarve todistaa uskomisen oikeus ja totuus, ihmeellisyys. Tietystikään ihmeisiin uskoa epäröivät eivät ole seisseet Genesaretin rannalla todistamassa ruokkimisihmettä tai olleet opetuslasten joukossa näkemässä Jeesuksen ylösnousemusta ja vaikka tällaisia ihmeiden aikoja ovat monet muutkin kuin Raamatun aikana eläneet kokeneet ilman, että nämä ihmeet kuuluisivat Raamatun kaanoniin, niin silti voidaan kysyä, pitääkö kristityn sisällyttää uskoonsa ihmekertomukset. Ihminen voi etsiä uskosta monia asioita kuten luottamusta ja turvaa elämässä. Tätä uskon ulottuvuutta todistetaan usein järjellisesti Jumalan olemassaoloa miettien. Joku voi pitää epäkunnioittavana sitä, jos epäilee historian saatossa kulkeneitten uskomusten todenperäisyyttä. Tosin nykyinen tekninen osaaminen sisältää paljon ihmeitä asiaan perehtymättömien keskuudessa. Ihmeiden maailma ja sen selittäminen saa näin uusia muotoja. On paljon ihmisiä, jotka eivät ole kovin aktiivisia uskomisen asioissa, vaikka heillä olisikin monia uskomuksia. Aiemmin oli taikausko tai uskomukset luonnon moniin ilmiöihin. Moni haluaa nykyisin itse kertoa sen, mihin uskoo. Kristillinen kasvatus on kenties johtanut siihen, että on saatu suuri annos uskonnon keitosta. Jeesuksen story puhuttelee, hänen maanpäällinen elämänsä, mutta hänen kuolemansa jälkeinen kirkon elämä ei löydä kannattajia. Missä on Kristus ja Pyhä Henki? Miksi taas jotkut uskovat ja toiset eivät. Jumala itse kutsuu uskomaan, mutta kaikki eivät sitä kuule, eivätkä siltikään tule uskoviksi tai kutsu itseään kristityksi. Olisiko vapaus tässä suhteessa valttia? Tai sitten uskon riisuminen järjelle selittämättömistä ihmeistä, joihin ei pakotettaisi uskomaan heresiaan viitaten. Ihmisen saama intellektuaalinen kyky, valo, tulisi saada palvelemaan. Ole siis intellektuaalinen muita ja itseäsi auttaen ja palvellen.

Laki ja oikeudenmukaisuus

 Erityisissä ilmastoissa ihminen tarvitsee asunnon ja ruuan, joita hän ei pysty itse tuottamaan ja usein vaikka pystyisikin siihen ei riitä kaikki aika, mikä hänellä on,sillä hänen pitää ansaita myös rahaa.

On paljon henkilöitä, jotka sanovat, että he kannattavat oikeudenmukaisuutta. Usein sitä jää miettimään, että mitä sillä kukin tarkoittaa? Kun poliitikko puhuu oikeudenmukaisuudesta, hän on samalla itse hyväpalkkainen. Oikeudenmukaisuus voisi tarkoittaa hänelle mahdollisuutta ansaita hyvin. Usein myös moni julkisuudessa puhuva henkilö, joka puhuu oikeudenmukaisuudesta tienaa myös hyvin. Vapaaehtoistyöntekijä, joka toimii jossain järjestöissä puhuu oikeudenmukaisuudesta sen sijaan usein pienipalkkaisena. Hänelle oikeudenmukaisuus on jollain muulla pohjalla kuin hyvissä ansioissa. 

Laki perustuu sillä tavalla oikeudenmukaisuuteen, että se on kaikille sama. Kuitenkin ihmisten välillä on suuria eroja monen muun asian suhteen, siksi yhdessä tai vain joissakin asioissa samalle viivalle asettelu voi olla vaikeaa ja jopa mahdotonta. Lapsuuden merkitys on suuri siihen nähden, millaiset eväät ihminen on saanut elämäänsä. Joku kompensoi rakkauden ja huomion tarvetta uravalinnalla, muttei tietystikään se ole ainut peruste. Onhan ihmisellä myös omat lahjakkuutensa ja muut toiveet, jotka vaikuttavat hänen valinnoissaan. 

Oikeudenmukaisuutta arvioitaessa joudutaan siis monen eri tekijän vaikutukseen. Jos saa joltakin suunnalta oikeudenmukaisuutta, on sitä kenties turha hakea sitten taas jostain muualta. Näin voi olla myös uskonnollisessa ja aatteellisessa merkityksessä. Ihminen, joka on taas tullut poispotkituksi jostain yhteisöstä, voi myös joutua hakemaan itselleen uuden oikeudenmukaisuutta edustavan yhteisön. Ihmisten erilaisuus ei tarkoita heidän perustarpeittensa erilaisuutta, mutta silti erilaisuus on tosiasia. Voi olla siis myös niin, että  oikeudenmukaisuuskin on erilaista eri ihmisten kohdalla?

Laissa on myös monia puolia, vaikka se onkin sama kaikille. Laki tunnetaan yleisenä terminä ja myös yhteiskunnallisena lainsäädäntönä. Lisäksi on myös eriasteisia sääntöjä jokaisen omassa henkilökohtaisessa elämässä. Myös arvostukset lähenevät sääntöjä ja jopa lakeja. 

Mitä ehtoja siis voidaan asettaa laille yleensä tai sitten yhteiskunnan lainsäädännölle?  Omasta mielestäni laki pitää ymmärtää enemmän elämää suojelevana kuin sitä tuhoavana.  Jos lain noudattaminen aiheuttaa ylisuuria taakkoja tai esimerkiksi kokoaikaista masennusta, tämä asiaintila pitäisi jotenkin korjata tai ymmärtää. Laki tällaisena voi tarkoittaa esimerkiksi yhteiskunnan edellyttämiä maksuja ja liittyä siten liikaa ihmisten varojen käyttöön. Asuminen esimerkiksi voi tulla niin kalliiksi, ettei muuhun jää varaa. Kehotus etsiä halvempaa asumista voi sekin osoittautua huonoksi vaihtoehdoksi, jos siitä seuraa liikaa palkatonta työtä, työpaikan vaihdos tai se osoittautuu muuten mahdottomaksi muuttojen ja muiden kustannusten vuoksi. Koska asuntomarkkinat toimivat kilpailullisesti, tuskin löytyy sellaistakaan tahoa, joka rupeaisi tarjoamaan edullista asumista. Onko siis oikein sanoa, että jos ihmisellä on asunto, hänen kohdallaan asumisen oikeudenmukaisuus toteutuu? Voiko taas väittää, että asunnottomuus on aina omaa syytä ja missä määrin yhteiskunnan tulisi huolehtia siitä, että jokaisella on asunto. 

Suomessa on sosiaaliturva, jonka väitetään olevan oikeudenmukainen tai ainakin perustuvan oikeudenmukaisuuden ideaan. mutta se ei palkitse ketään mistään henkilökohtaisista ansioista. Sosiaaliturva ei myöskään arvioi kenenkään taitoja tai osaamista. 

Moni taistelee lain kirjainta vastaan ja kokee tulleensa sen edessä epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Lain edustajat ovat olleet liian kovakouraisia, eivätkä ole ottaneet kaikkia näkökohtia huomioon. Syytteitä on nostettu ymmärtämättä eri seikkoja, jotka ovat synnyttäneet tilanteita ja tapauksia. On oltu liian hätäisiä. Asiantuntijoita on puuttunut. Ihmisten tyytymättömyys laadittuihin sääntöihin on mitä ilmeisintä nyky-yhteiskunnassa. Paljon on myös sellaista, mistä ei menetelmällisesti tiedä ja siksi kokemus huonosta kohtelusta on ilmeinen. Yhtä kohtuuton kuin laki, voi tietysti olla myös ihminen itse oikeudenmukaisuusvaatimuksineen, mihinkään tyytymätön ja ahne narsisti. Tämä kierre on toki olemassa. 

Paljon on puhuttu siitä, onko uskonnollinen laki eri asia kuin yhteiskunnallinen lainsäädäntö tai voiko politiikka ylipäätänsä lähteä uskonnosta liikkeelle? Eri vaihtoehdot ovat nähtävillä ja olemassa riippumatta siitä, miten niitä on perusteltu. Omasta mielestäni sellaiset lait, jotka mahdollistavat ihmisten huonon kohtelun, vihan ja sodan tulisi laittaa romukoppaan. Jos on saanut osakseen näitä, voi hyvällä syyllä käydä oikeustaistelua niin kauan, että asia korjaantuu siltä osin. Se on kuitenkin usein turhauttavaa, koska siitä voi joutua itse maksamaan esimerkiksi terapian muodossa. Jos on tullut huonosti kohdelluksi ja syrjityksi, siitä ei pidä vaieta ja niiden, jotka ovat sen aiheuttaneet, olisi syytä olla mukana korjausliikkeissä asiaankuuluvilla tavoilla. 

Riittaista ja ristiriitaista

 Kuka riitelee ja mistäkin? Kuka voi  riidellä ja näyttää sen julkisesti muille? Mitkä ovat ymmärrettyjä riidanaiheita? Ovatko avioerot riitaisten ihmisten syytä vai mistä johtuu se, että ihmiset eroavat niin paljon? Näin voisi jatkaa loputtomasti pohdintaa siitä, mistä riidat johtuvat ja kuka/ketkä riitelevät? Tuleeko siis onni riitelemällä? 

"Osaan käyttäytyä erittäin huonosti" , sanoi eräs nimeltä mainitsematon kuuluisa näyttelijä. "Kadun usein suuttumustani", sanoi toinen. Viha ja suuttumus näyttävät olevan siis osa ihmisten elämää,eikä niiden kohtaamista voi välttää. Netin sanotaan lisänneen vihapuhetta ja erilaista tyytymättömyyden ilmaisua, koska sitä harjoitetaan laajasti sananvapauden merkeissä. 

Vihalle ja suuttumukselle on usein vaikea löytää sanoitusta. Jos on vihainen tai suuttunut tekee kenties vihan tekoja ennen kuin on oikeastaan miettinyt sitä, mikä vihan aiheuttaa. Joskus viha ja ehkä useinkin on jokin paha tunne, jota kantaa mukanaan aiheuttaen raskautta omissa askelissa. Aina olisi siis hyvä etsiä keskusteluapua vihan tunteen selvittämiseksi ennen kuin sen purkaa johonkin toiseen ihmiseen. Kun Jeesus sanoi, että "hänen kuormansa on keveä", niin kenties hän juuri tarkoitti sitä, että hän kantaa vain vähän vihaa, jos ollenkaan. 

Kun on kysymys vihan tai sen suurimmasta ilmenemisestä sodasta ja sen tuomitsemisesta on vaikea edes puhua asiasta. Vetoaminen sodan osapuoliin sodan lopettamisesta vaatii erityistä asennetta, että voi hillitä vihaa sodan ympärillä. Kun sota on kuitenkin vain hulluutta, kauheutta, hirveyttä ja paljon muuta pahuutta, joka täytyy tuomita elämän puolustamiseksi, vetoomukset rauhasta tehdään valtioiden näkökulmasta katsoen neutraalissa merkityksessä ilman tunteita. Moni sulkee myös korvansa ja tiedotusvälineet niin kauaksi aikaa, että rauhanneuvottelut edistyvät, mutta kamalinta on tietysti joutua sodan keskelle vaarantamaan itsensä ja henkensä. 

Pikkupojat leikkivät mielellään sotaa. Leikki on tietysti eri asia , mutta silti kasvatuksen tulisi viedä lapset kauaksi sodan lietsomisesta. Jotain muuta sen tilalle, ettei pääse syntymään riitaa lasten leikkeihin. 

Kirkon työntekijöiden kuten uskontojen edustajien käytökseen ei tulisi liittyä riitely ja sen näyttäminen julkisesti. Kuka voi kuitenkaan pysyä tyynenä, kun puhutaan sotatoimista, jotka vaan jatkuvat? Kuka voi säilyttää henkiset voimavaransa, jos ne kuluvat iänikuisissa konfliktien selvittelyissä? Onko mitään mahdollisuutta edes sanoittaa sotatoimia kaikille ymmärrettävästi. Sodan syiden selvitykseen kuluu paljon aikaa myös sodan loppumisen jälkeen, siksi vihaa tulisi voida käsitellä ennen kuin siitä syttyy sota. 

Sitten on vielä henkilökohtainen ja yksilöllinen taso. Avioerot ja monet muut riita-asiat käydään tällä tasolla. Kansallisella tasolla etsitään syitä siihen, eroavatko eri kansallisuuksien ihmiset luonteen laadultaan toisistaan. Minkä kansakunnan sisällä siis riidellään eniten? Kenties suomalaiset ovat kaikkein riitaisin vai onko kyse vain väittämästä, mikä perustuu heidän kansallisesti heikkoon asemaansa muiden joukossa ja huonoon itsetuntoon, jonkinlaiseen liialliseen riippuvuuteen muista. 

Murhe riitelystä tulee ajan myötä, sillä siihen kuluu todellakin paljon voimavaroja. Siihen liittyen joutuu miettimään, ettei osaa, kykene ja pysty muuhun tapaan hoitaa asioita kuin riidellen, töykeästi, ärsyyntyen ja kärsimättömästi.Vikakin on aina muissa ja olosuhteissa.Tuntematon ihminen erityisesti voi joutua huonosti kohdelluksi varsinkin, jos rahalla on iso merkitys kanssakäymisessä. 

Sotaan liittyen rahaa palaa holtittomasti ja mitään säästellen. Onko milloinkaan rakennettu rauhaa niin suurella rahalla kuin mitä kuluu sotaan? Ehkä rauha onkin siis vain köyhien klisee ja jonkinlainen sota vallitsee aina liian rikkaiden välillä. Ihmiselle on vaikeaa löytää tasapainoa kaiken hyvän ja kaiken puutteen välille, sen osoittaa tämä ristiriita ja riita sotaa käyvien ja niiden välillä, jotka pyrkivät sen voittamaan.

Henkilöbrändit

 Menossa on juuri nyt Suomiareena ja useita keskusteluja eri aiheista. Seurasin juuri henkilöbrändistä käytyä keskustelua, jossa mukana oli eri alojen ihmisiä. 

Julkisuuden henkilöillä on usein henkilöbrändi. Siihen liittyy se, että heistä löytyy lehtiartikkeleita, googlettamalla tietoja tai jokin esimerkillinen ura yhteiskunnassa. Poliittisessa historiassa jonkun henkilön ajatukset ja toiminta ovat erityisen loopin alla. Kirkon näkökulmasta henkilöbrändi toimii niin, että henkilö kuten pappi oman persoonansa välityksellä pitää esillä tärkeäksi katsomiaan asioita ja julistaa evankeliumia. Kysymys on katsomuksellisesta toiminnasta, mutta niin on usein muukin yhteisöllinen toiminta. 

Kuinka tärkeä on henkilöbrändi? Sen avulla voi saada tärkeäksi katsomilleen asioille huomiota tai sitten tuoda esille omia taitoja ja kykyjä, joista saa hyötyä itselle, mutta jotka parhaassa tapauksessa palvelevat myös muita ainakin viihdytystarkoituksessa. 

Kansalaisena eläminen tarkoittaa sitä, että pitää elää siten, mitä kansalaisuus edellyttää. Jos elää hyvänä kansalaisena, voi saada hyvän henkilöbrändin jo sillä, mutta entä jos ei siinä jostain syystä onnistu? Entä jos onkin epäonnistunut, on taloudessa vaikeuksia, on joutunut silmätikuksi, on onneton lapsuus, jonka vaikutus tuntuu aina ja yhä ja menneisyys, jossa on paljon epäonnistumisia, on tullut tuomituksi rikoksista, on loukannut muita ja loukkaantunut jostain, on aiheuttanut arvostelua ja suuttumusta, kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi, eikä pysty näkemään omaa osuuttaan ja vastuutaan tapahtuneessa jne. 

Henkilöbrändi perustuu usein tietyille tapahtumille, joista on tullut osa henkilöhistoriaa, mutta silti ne ovat usein vain valikoituja tapahtumia tai huipputapahtumia, kerran tai harvoin tapahtuneita, mutta joilla on ollut jokin käänteentekevä vaikutus elämässä. Monien asioiden syyt ja seuraukset eivät taas näy henkilöbrändissä. Joskus joutuu tuomituksi tai huomioiduksi jonkun itselle ei niin tärkeän asian takia, mutta joka voi yhteiskunnallisesti olla merkittävä. Usein kuulee myös sanottavan, että yhteiskunnallisesti tärkeät asiat jäävät henkilöbrändien varjoon liikaa. 

Eri uskonnoissa puhutaan uudestisyntymisestä tai jälleensyntymisestä. Hindulainen jälleensyntymisoppi on voimassa niin kauan, kun siitä vapautuu. Tulee valaistuminen eli moksha, kun henkilö ymmärtää olevansa osa maailmankaikkeutta. Kristinusko taas korostaa uudestisyntymistä Pyhästä Hengestä. Sillä tarkoitetaan kristityksi tulemista ja Hengen päälle pukemista, hengestä eli sanasta elämistä, mutta voisiko se olla myös jotakin, mikä liittyy henkilöbrändiin? 

Jotkut kristityt ovat ottaneet itselleen uuden nimen tultuaan kristityiksi. Se on voinut olla Raamatussa esiintyvä nimi. Sillä on halunnut ilmentää sitä, että on saanut uuden elämän Kristuksessa, on saanut kokea niin paljon rakkautta ja hyväksyntää, armoa, että voi kokea elämän uutena, itsensä uutena ja on voinut hylätä entisen elämän tuhokäyttäytymisineen. 

Kirkossa on vuosisatojen ajan ollut myös rippikäytäntö. Ihminen, joka on rikkonut yhteiskunnan sääntöjä tai tehnyt jotain oman päänsä mukaan, toiminut niin kuin itse haluaa säännöistä piittaamatta, itseään suojellen tai muuten epäsosiaalisesti, on voinut joutua niin suuren paineen alaiseksi, että puhuminen jollekin omasta erityistoiminnasta on ollut ainut apukeino pois tukalaksi muuttuneesta tilanteesta. Myös omat uskonnolliset ajatukset tai uskonnon kieltäminen, on voinut tuntua sosiaalisesti paineiselta ja henkilöbrändiin vaikuttavalta. 

 Ihminen on voinut joutua myös epäillyksi kuten usein on monissa rikkomusasiassa joko syyttä tai syystä. Kansalaisvelvollisuuksista tai - oikeuksista tietämätön on kenties rikkonut jotain tietämättään. Seuraukset ovat olleet hänelle tuntemattomia ja arvaamattomia. On tullut elämään asioita, jotka henkilö tuntee vain itse, siksi myös kysymys henkilöbrändistä jää monessa merkityksessä oman itsen varaan. 

Kun miettii henkilöbrändejä, niin voi kysyä, että mikä asia kuuluu ja kenelle. Rehellisyyden nimissä joku voi kertoa asioita, jotka eivät lainkaan kuulu jollekin, eikä niillä ole muuta kuin informaatio- tai uteliaisuusarvo. Mitä taas yhteiskunta edellyttää luotettavalta henkilöbrändiltä, kuuluvatko siihen kenties verotiedot, rikosrekisteri, osoitetiedot... 

Myös jonkun ihmisen kuoleman kautta jonkun toisen henkilöbrändi voi muuttua, sillä ne asiat, jotka jäivät kahdenkeskisiksi ovat enää vain eloonjääneen muistissa. Eloonjäänyt voi kokea huojennusta siitä. Voi myös olla, että hänelle jää suuri todistustaakka tapahtuneen suhteen.  Hautaan menneen mukana katosi osa asiaa, joka ei enää milloinkaan näe päivänvaloa, mikäli ajatellaan tapahtuneen tulkintaa sen henkilökohtaisessa merkityksessä. 

Sukuni salat, hajahuomioita

Sukellus 1700-1800-luvulle esiäitieni ja esi-isieni sukuhistoriaan on synnyttänyt itselleni mm. hämmästystä  lapsille annettujen nimien suhteen. Isäni serkku alkoi sukututkimuksen 1980-luvulla. Hän pääsi esi-isieni kartoituksessa 1700-luvulle ja nämä hänen keräämänsä tiedot perustuvat siis suomalaisiin kirkonkirjoihin. 

Nykyisin on myös muita lähteitä tutkia sukuhistoriaa, kuten Geni-sovellus ja  Suomen Sukututkimusseura. Ketä sitten kiinnostaa sukututkimus? Esimerkiksi oma äitini ja tätini eivät milloinkaan nähneet isän puolen mummoansa, eivätkä pappojaankaan, jotka kuolivat melko nuorena. Myös muutot, paikkakunnan vaihdot ja ammatilliseen koulutukseen hakeutuminen ovat kenties olleet syynä joihinkin sukulaiskontaktien vähyyteen muuten kuin ydinperheen kesken. Oma äidin puolen pappani kuoli jo 62-vuotiaana ja tapasin hänet vain pari kertaa lapsuudessani. Isän puolen pappa kuoli 67-vuotiaana. Olin silloin alle kouluikäinen. Onko siis kiinnostavaa ja missä määrin hyödyllistä tuntea sukuhistoriaansa, jos ei juuri ole tavannut tai ollut tekemisissä edellisenkään sukupolven kanssa. 

Suomen asutus alkoi kauan kauan sitten noin 8850-luvulla ennen ajanlaskun alkua, kun ensimmäiset ihmiset saapuivat Suomeen jääkauden päätyttyä. Ensimmäiset asukkaat olivat luultavasti metsästäjä-keräilijöitä, jotka muuttivat Etelä-Suomeen kaakosta tai etelästä, mahdollisesti Kundan, Butovon ja Veretjen-kulttuureiden alueilta sekä Norjan rannikon kautta.

Jää peitti Suomen vielä noin 11 000 vuotta sitten, mutta jääpeite alkoi vetäytyä ja jätti jälkeensä avoimia alueita, jotka ihmiset pystyivät asuttamaan eläen liikkuvaa elämää, keräillen elintarvikkeita metsästä ja kalastaen järvistä ja meristä, kuten nykyisinkin. Asutus kehittyi ensin vesireittien varrelle, sillä vesireitit tarjosivat helpon kulkuväylän ja kalastusmahdollisuuksia. 

Yle sanoo, että Suomen asutuksen lähtökohta näyttää olevan laajalla itäisellä vetäytymisalueella.  Hieman toisin kuin Ylen käsitys, Wikipedia sanoo, että saamelaisten esivanhemmat muodostivat todennäköisesti Suomen alkuperäisen väestön. 

Ensimmäiset kirjalliset lähteet Suomen historiasta löytyvät vasta 1100-luvulta, kun ruotsalaiset tekivät ristiretken (sotaretken) Suomeen. Suomi olikin Ruotsin vallan alla 1250-1809. Sen maa-alue koski kutakuinkin Suomen nykyisen alueen ja myös Petsamon ja Karjalan. 

Venäjän alla Vanha Suomi eli Karjalan alue oli vv. 1721-1809. Muu osa jäi Ruotsin valta-alueeksi. Venäjän Suuriruhtinaskuntana Suomi oli 1809-1917, josta alkoi sitten itsenäisyyden aika. Suomi liitettiin suuriruhtinaskuntana Venäjään aluettain Ruotsin menettäessä ne eri sodissa. Venäjä lupasi Suomelle itsehallinnon, joka päättyi 1. maailmansotaan. Mummoni äidin puolelta oli syntynyt Suuriruhtinaskunnan aikana vuonna 1900. Hän eli 91 vuotiaaksi. 

Isäni oli 2. maailmansodassa rintamalla ja löysi vaimonsa sodasta palatessaan Kuhmoisista. He muuttivat Rovaniemelle samana vuonna 1945, kun menivät naimisiin. Isän puolen pappani avioitui saamelaisen kanssa 1930-luvulla. Isäni sai 8 sisarpuolta tästä avioliitosta. Neljä heistä lähti Kanadaan pakolaisiksi jäädäkseen  myös sinne loppuelämäksi. 

Suomi eli 1600-luvulla Ruotsin vallan aikaa. 1600-luku oli muuttoliikkeenä monipuolinen, ja siihen vaikuttivat niin muualta tulot, kuin sisäiset muuttoliikkeetkin. Muuttoihin vaikuttivat taloudelliset olosuhteet, hallinnon ohjaus, uskonnot ja kulttuuriset syyt.

Ensimmäiset äidin puolen sukuhaarasta, joista on tietoa, ulottuvat Ruotsista Suomen länsirannikolle muuttaneeseen esi-isään 1600-luvulla. Isän puolelta merkintä ylioppilaaksi opiskelleesta, komissionmaanmittarista Fredrik Tessler/Tesslairista löytyy 1700-luvun kirkonkirjoissa Kirkkonummelta ja jostain kansalliskirjaston matrikkelista, mutta Geni-sovellus menee sitä varhaisempaan vaiheeseen eli 1600-luvulla eläneeseen tämän suvun esi-isään, joka asui Suomen maaperällä jo silloin. 

Tuli katsottua "Sukuni Salat" - ohjelmaa ja huomio kiintyi siihen, että siinä yksikin menestynyt oman suvun jäsen nostatti tutkittavan henkilön itsetuntoa, mutta suomalaisilla on myös paljon sukuhistoriaa, joka on monien ongelmien täyttämää mm. vallanpitäjistä ja sodista johtuen. Kenties se on johtunut myös ilmastosta ja 1900-luvun alun puutteellisista koulutusmahdollisuuksista. Monet kansansairaudet ja ravintoon liittyvät puutteet ovat aiheuttaneet myös varhaisia kuolemisia. 

Meidän sukuun äidin puolelta katsottuna ensimmäiset ylioppilaat tulivat vasta 1970-luvulla. Isän puolelta siis aiemmin. Olen äidin puolen sukuni ensimmäisiä ylioppilaaksi päässeitä naisia. Se oli v. 1973. Vuonna 2010 sain TT todistuksen. Olen saanut myös vanhemman lehtorin oikeudet uskonnon, psykologian ja filosofian oppiaineissa vuonna 1990.

Ylioppilastutkinnon historian katsotaan alkaneen vuonna 1852, mutta ylioppilas nimitys tunnettiin jo aiemmin. Suomen ensimmäinen naisylioppilas on vuodelta 1870. Hänen ylioppilasjuhlissaan hän ei saanut käyttää ylioppilaslakkia, vaan hänellä oli kampauksessaan valkoinen rusetti, jossa oli ylioppilaslyyra. Hän oli ensimmäinen nainen, joka kirjoittautui Keisarilliseen Aleksanterin-yliopistoon opiskelijaksi. Naisten ylioppilaslakkia suunniteltiin ja valmistettiin myöhemmin, ja ensimmäinen sellainen esiteltiin vuonna 1890. Naisten piti aluksi saada keisarilta erikoinen lupa, jotta he voisivat suorittaa ylioppilastutkinnon. 

On ollut myös aikoja kuten 1800-luvulla, että lapsikuolleisuus on ollut suuri, on ollut nälänhätää ja sekä valtio että kirkko ovat edustaneet vain valtaa ja hallintoa, sotineet, eivätkä ajaneet niinkään kansalaisten etua. Koulutus on ollut harvoille mahdollinen, eivätkä naiset yleensä ole päässeet kouluun kuin vasta 1860-luvulla kansakoulun perustamisen myötä. 

Oman perhetaustani sukuhistoriasta löytyy suurperheitä (8-12 lasta) 1800-luvun lopussa, joissa usein jopa  puolet lapsista kuoli lapsuusiässä, moni aivan vauvaikäisinä ja vain siis osa pääsi aikuisikään. 

Osa tätä omaa sukuhistoriaani ja sukuni kansanperinnettä 1700- 1800-l. ovat lapsille annetut nimet. Löysin esimerkiksi  äidistä neljänteen polveen taaksepäin vuonna 1848 syntyneen pojan nimen, joka oli Jahvet Mooseksenpoika. Vanhan testamentin kaiku on merkittävä, sillä Jahvet ja siitä johdettu  tunnettu etunimi Jahvetti viittavat Jumalan nimeen VT:ssa ja Mooses tietysti Mooseksen kirjoihin. Äitini mummon nimenä oli Lydia  hänen isänpuolelta, joka on purppurakauppiaan nimi  Uudessa Testamentissa (Apt 16:13-15).  Lydiaa eivät hänen lapsenlapsensa juuri milloinkaan tavanneet. Hän kuoli 55 vuotiaana.

Myös isän puolen sukuhistoriasta löytyy sekä raamatullisia nimiä että eurooppalaisia nimiä kuten Samuel, Jacob, Abel, Johan, Maria, Saara, Anna sekä Fredrik, Christofer, Henrik, Berndt, Anders, Carl, Aleksander, Sakarias, Kristiina, Theresa, Sofia, Katariina/Kaisa, Elizabeth, Edla, Greta/Margareta, Ulrica, Loviisa ja  Clara. Kaikki nämä nimet esiintyvät 1700-1800-lukujen Tesslair/Tessler-sukunimisinä lapsina ja niiden niminä, jotka avioituvat tähän sukuun. Ruotsalaisuuden tai venäläisyyden vaikutus näissä nimissä on vähäinen huolimatta Suomen silloisesta asemasta, vaan nimet ovat yleiseurooppalaisia ja suomenkielen päätteisiä. 

Ovatko isäni ja äitini sukujuuret siis kansainvälisiä? Ainakin etu-ja sukunimien perusteella näin voisi väittää. Toisaalta myös sukunimen epäsuomalaisuus oli kenties ilmeinen seikka, sillä Suomi eli juuri 1700-1800-luvulla paitsi Ruotsin ja Venäjän alaisena ja oli myös maahanmuuttomaa. Suomen kielen asema oli tuolloin heikko. Kouluissa ja yliopistoissa käytettiin ruotsia ja latinaa. Hallinnon kieli oli ruotsi. Suomea puhui vain kansa, eikä suomeksi ilmestynyt juuri muuta kuin lakitekstejä ja hengellistä kirjallisuutta. Suuriruhtinaskunnan aikana Venäjä ymmärsi, että suomenkielen aseman tukeminen liittyi Suomen irrottautumiseen Ruotsista. 

Moni Thessler-sukunimen perijä  vaihtoi sukunimensä joksikin suomenkieliseksi 1900-luvun jälkeen. Se myös säilyi joillakin.  Suomenkielisen sukunimen sai myös äitini,  kun taas isän sukunimestä vaihtui vain kirjoitusasu. Tosin osa isän isän veljistä muutti kokonaan sukunimen suomalaiseksi. Entinen Tessler/Tesslair vaihtui siis kirjoitusasultaan ollen Tesler omassa lapsuudessani ja Thesler joskus 1960-luvun puolesta välistä. Myöhemmin 1970-luvulla siitä tuli Thessler. Isäni seurasi tätä sukunimensä kirjoitusasun vaihtelua. Hänen isänsä veljistä tuli Vesantoja ja Hytinmäkiä. Myös äitini sukunimi Lindqvist, suomennettiin vuonna 1935 Luhtarannaksi. Sukunimen suomennoksella ei monessa tapauksessa ollut enää mitään yhteyttä entiseen nimeen. Voihan myös olla, että siitä avautui uusi identiteetti jälkeläisille. 

Sukuni kansainvälisyyttä ei voi tietystikään perustella vain nimien perusteella, vaan se on myös tosiasiallisesti perusteltavissa sillä, että esi-isät ja esi-äidit olivat Suomeen muuttaneita ruotsalaisia, virolaisia ja saksalaisia.  Vasta 1900-luvun alusta lähtien on sukuhistorian mukaan lapsille annettu enemmän suomenkielisiä nimiä tai entisen kaltaiset nimet ovat saaneet suomenkielisen kirjoitusasun.

1900-luku on ollut myös sukuni kannalta siinä merkityksessä täyttä suomalaisuuden aikaa, että Suomesta on saatu koulutus, harjoitettu ammattia, saatu omaksi talot ja mannut sekä mökit, autot ja monet virkistäytymismahdollisuudet. Tosin on myös menetyksiä ja on matkustettu ulkomaille ja avioiduttu ulkomaalaisten kanssa. Sukuhistorian kannalta se on tarkoittanut sitä, että 1900-luvuilta eteenpäin syntyneiden lasten on enää vaikeaa tietää edes pikkuserkkujaankaan. Sukunimet ovat vaihtuneet suvun naispuolisten avioituessa eri sukunimisen miehen kanssa. Sukuhistoriasta kiinnostuneet ovat kuolleet eivätkä uudet sukupolvet enää välttämättä jatka sukuhistorian tekemistä. Yhä suurempi osa suomalaisista ei enää peri maatiloja tai tontteja, vaan tekevät kaiken itse lainoin ilman sukuperintöjä tms. Muuttoliike on merkittävä. Itse olen mm. tehnyt työhistoriani 8. paikkakunnalla ja asunut yhteensä 10 paikkakunnalla. 

Tämän hetkisen käsityksen mukaan suomalaiset ovat eurooppalaisia. Mitään erillistä geneettistä esivanhempien populaatiota ei ole olemassa, vaan suomalaiset ovat peräisin samasta geenipoolista kuin muutkin eurooppalaiset kansat. Suomalaisten lähimpiä geneettisiä sukulaisia ovat ruotsalaiset ja virolaiset. Suomalaisilla, saamelaisilla, balteilla ja monilla Koillis-Euroopan suomalais-ugrilaisilla kansoilla on paljon samoja isälinjoja eli kantaisiä.

Hiljattain tehdyssä tutkimuksessa on myös vahvistunut se, että Suomen väestön sisällä on selvä geneettinen ero itä- ja länsisuomalaisten välillä. Isälinjoissa näkyvä ero ilmenee mm. suomalaisessa tautiperimässä sydän- ja verisuonitauteihin, mutta nämä terveysasiatkin ovat muuttumassa, kun suomalaiset toivottavasti yhä enenevässä merkityksessä saavat tietoa ravintotekijöistä, jotka vaikuttavat heidän elämässään. 

Oma äitini täytti juuri 100-vuotta. Isäni kuoli 72-vuotiaana. Mitä tästä voi päätellä riippuu varmasti myös elintavoista, mutta kenties myös suvun historiasta ja geeniperimästä. Yhden ihmisen elinaika on joka tapauksessa lyhyt vuosisatojen saatossa,eikä kukaan meistä tiedä, milloin aika on lähteä ikuiseen aikaan, joka sekin voi olla jossain merkityksessä rajallinen. 

Jumalakuvat ja naiseus

Kun Mooses kysyi palavalta pensaalta, mikä on Jumalan nimi, hän sai vastaukseksi, minä olen se, joka minä olen. (2Moos.3:14) Tähän ei liity Jumalan sukupuolta eikä myöskään mitään sen tarkempaa selitystä, johin voisi käsityksensä nojata. 

Jumalaan liittyy Raamatussa ominaisuuksia kuten oikeudenmukaisuus, viisaus, tieto, anteeksiantamus, armo ja rakkaus, mutta Raamatussa tunnetaan myös Jumalan viha, hänen rankaisunsa ja hänen lakinsa. Se, milloin ja missä tilanteissa Jumala on käyttänyt aiemmin näitä ominaisuuksiaan, on kerrottu Raamatussa, mutta aina ei voi tietää sitä, vastaako tilanne juuri nyt samaa, kuin mikä se oli Raamatun kirjoituksen aikoina. 

Raamatun Jumala on myös niin kuin isä, myös niin kuin äiti eli vanhemmat, jotka täyttävät tehtävänsä lastensa suhteen eli kasvattavat ja rakastavat heitä. Hän on tällaisine ominaisuuksineen läheinen, jonka puoleen tulee kääntyä hänen apuaan rukoillen kaikessa ja hänen olemustaan meditoiden. 

Eri uskontojen jumalakuvilla on yhteisiä ja toisistaan eroavia piirteitä. Mainittakoon tässä yhteydessä, että islamin jumalakuvaan kuuluu 99 erilaista Jumalan, Allahin, ominaisuutta. Näihin sisältyy myös mainitut kristinuskon Jumalan ominaisuudet ja lisäksi monia muita. Huomioni niitä lukiessani kiinnittyi ominaisuuteen "kyky häpäistä". Se tuntui pelottavalta ominaisuudelta niin kuin on Jumalan vihakin. 

Mikäli ajatellaan jumalakuvaa, jonka haastavat ihmistieteet, niin silloin jumalakuvassa korostuvat tieto, kaikkivaltius ja koko universumin hallitseminen. Jumala Luojana on Raamatussa ymmärretty näiden suuruuksien ja voiman lähteeksi. Sellaisena hän on myös tutkimaton ja mysteeri niin kuin ovat avaruus ja universumi, vaikka niistä on myös ihmisen tieto lisääntynyt aikojen kuluessa. 

Raamatullinen jumalakuva ikään kuin todentuu siinä toiminnassa, jota kirkossa on ja myös niissä ajatuksissa ja kannanotoissa, joita se tuo esille. Eri uskontojen jumalakuvat samoin niissä ympäristöissä, joissa uskontoja harjoitetaan. Tietysti jumalakuvat voidaan irrottaa niiden instituutioista ja tutkia niitä vain uskonnollisten tekstien valossa.

Entäpä sitten se jokaisen oma jumalakuva? Uskontojen vaikutuksesta ihminen etsii totuutta itsessään ja ympäröivästä todellisuudesta. Niin kuin vanhoissa teksteissä Jumalan kerrotaan puhuneen ihmisille, Jumala voi puhua myös nyt ihmisille. Se, joka tarkastelee kriittisesti uskonnon tarjoamaa jumalakuvaa, kenties etsii omaa jumalakuvaansa useasta eri lähteestä tai huomaa, että jonkin instituution tai tahon jumalakuva on vääristynyt, kapeutunut ja tarvitsee muutosta.

Ihminen, joka etsii Jumalaa, etsii totuutta yhdessä kaikkien kykyjensä avulla sekä henkisten, että fyysisten. Ihmisyys sisältää mysteerin niin kuin Jumalakin, ei ehkä verrattavan, mutta siitä osittaisen. Jo pienestä lapsesta sen huomaa, kun miettii lapsen kielellistä kehitystä ja kekseliäisyyttä tai ihmismielen ulottuvuuksia. Uskontojen parissa harjoitettava toiminta edustaa monelle ihmiselle sääntökokoelmaa tai taakkaa, josta pitää vapautua juuri vanhojen koodausten vuoksi. Se on luonteeltaan kuin jokin vanha kulttuuri eli valmiiksi mietitty tapojen kokoelma. 

Nainen luo uutta kehollisesti synnyttämällä uusia ihmisyksilöitä. Tulee uutta energiaa maailmaan. Uudet ihmiset voivat perustaa elämänsä edellisten sukupolvien aikaansaannoksille. Nainen luo muutosvoimaa, ellei sitä tietoisesti tuhota kuten tehdään juuri naisia ja lapsia tuhoavissa konflikteissa. Uusien yksilöiden myötä myös hengellisissä asioissa karsiutuu pois paljon sellaista, mikä kuuluu menneeseen aikaan. Tämä koskee myös uskontojen tekstejä.

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Rakkaus on elämän perusvoima. Ilman sitä ei ole juuri voimaa elää. Kun saa rakkautta osakseen, pystyy sitä myös antamaan muille. Lapsille tuntuu olevan velvollisuus osoittaa rakkautta ja myötätuntoa enemmän kuin aikuisille, koska he eivät useinkaan pysty auttamaan itse itseään eivätkä aina ymmärrä, mitä itsen rakastaminen on. Itsensä rakastamisen perustana ja itsensä hyväksyminen ja itsereflektio,itsensä tunteminen myös. Näin psykologisesti.

 Joskus kuulostaa siltä, että itsensä rakastaminen saa egoistisen kaiun, kun on niin paljon kiinnostunut itsestä ja kiinnittää siihen huomiota. Vaatimaton ihminen voi jäädä vain siihen, että odottaa muiden rakastavan itseään. Se on eräs altruismin muoto. Kuitenkin ihan Raamatussa on kehotus rakastaa itseä (niin kuin lähimmäistäkin). 

 Tekoäly ja Internet ovat lisänneet mahdollisuuksia rakastaa itseä, tuoda esiin oman elämän tapahtumia ja muita itselle tärkeitä asioita. Tämä voi tuntua itsekkyydeltä ja narsistiselta suhtautumiselta itseen. Se on syytä pitää mielessä. Jos ajattelee kuitenkin sitä, kuinka harvat ihmiset ovat menneinä aikoina päässeet lehtiin kertomaan itsestään tai julkaisseet omaelämäkertoja, niin on kohtuullista, että kaikki pääsevät johonkin valokeilaan sitä halutessaan. 

Selfiet ovat lisääntyneet ja yleistyneet. Varsinkin nuoret ihmiset kääntävät kasvonsa kännykän kameraan ja kuvaavat kaunista nuoruuskuvaansa. Tunnettuja ovat myös nuorten only fans-sivustot, joissa alastomuus on myynnissä seksuaalisessa tarkoituksessa. Ja sillä ansaitsee, niin näyttäisi olevan. Hinta voi kuten olla liian kova koko ihmisen elämää ajatellen. Juuri nyt olisi nuoria ohjattava muunlaiseen itsensä rakastamiseen kuin on tämä. Yhteiskunta menettää paljon, jos nuorille muodostuu ymmärrys, että itsensä myyminen on itsensä rakastamista, eikö enemmän itsensä tuhoamista? Itsensä rakastaminen on laajemmassa yhteydessä itsensä suojelemiseen ja varjelemiseen. Se perustuu itsetuntemukseen. Ei pidä hankkia itselle kokemuksia, joiden pohjalta tulee vaikkapa mielenterveysongelmia. Aina ei tosin tiedä sitä, mitä oma kantti kestää ja siksi yltiöpäinen rohkeus tai muu silmitön vauhti (vauhtisokeus) esimerkiksi ansaitsemisen merkityksessä voi muodostua vahingolliseksi. Rakasta itseäsi,mutta älä tuhoa itseäsi,voisi olla aiheellinen toteamus netin tuomia mahdollisuuksia ajatellen. Ikärajat ovat vähintäänkin niitä, joita tarvitaan tällaista only fans-taloudellista toimintaa ajateltaessa. Silti itsemääräämisoikeuttakin olisi syytä miettiä, onko se vapaus, joka vie liian monia tuhoon.

 Rakasta itseäsi eli sieluasi. Tämä voisi olla hieman vanhahtava tapa ymmärtää itsensä rakastamista. Sana sielu viittaa ihmisen henkisiin puoliin kuten tahtoon, ymmärrykseen eli järkeen ja tunteeseen. Rakasta näitä. Ne olet saanut lahjaksi Jumalalta ja kaikestä siitä hyvästä, joka on tullut osaksesi. Niiden vaaliminen merkitsee niitä erilaisia mahdollisuuksia,joita liittyy tahtoelämään, tunne-elämään ja järkielämään. Kun Jumala loi ihmisen, hän ei luonut vain ruumista,vaan antoi ihmiselle myös sielun, jota rakastaa. Sielun kuntoon saaminen, sen rakastaminen, voi merkitä työtä, jota ei ole tottunut tekemään. Siihen viittaa hyvän omantunnon saaminen ja hankkiminen keskusteluin ja itsetutkisteluin. Vaikeuksia tuottaa usein se, että on kenties käännytty pois sielun rakastamisesta vain ruumiin rakastamiseen. 

 Ruumiinsa rakastamiseen liittyy paljon asioita, joissa kehityskulku on ollut mitä melkoinen. Moni kipuilee kehonsa kanssa eri tavoin, on sitä ja tätä mitä haluaisi muuttaa tai korjata. On sairautta ja ruumiin heikkouden kohtaamista aina kuolemaan asti. Rakkaus jotakin sellaista kohtaan, joka on vajavaista ja epätäydellista on rakkauden eräs suurin koetinkivi. Rakkaus, joka itsessään on jotain täydellistä, sulkee ruumista rakastettaessa huomaansa asioita, jotka ovat luonteeltaan muuta kuin tämä rakkauden täydellisyys. Siihen sisältyy oikea asenne suhteessa kohteeseensa. Aina voi lohduttautua myös sillä, että on Jumalan rakkauden kohteena, vaikka sitä ei kovin usein kokisikaan.  

 Ruumiin nautinnot rakkauden kohteena ovat usein kyllä kaikkein eniten kiusauksia ja myös kärsimystä tuottavaa. Oman kehon rakastaminen ja seksuaalisen nautinnon saaminen on johtanut monia askeettisen elämänasenteeseen taistelemaan liian suuriksi kasvaneita nautinnonhaluja kohtaan. Niin kuin ruuankin nauttimisen tai vaatetuksen merkityksessä. Puhutaanko seksuaalisessa halusta vai himosta, ruokahalusta vai mässäilystä, muotivaatteista vai kirpputoripukeutumisesta kertovat suhtautumisesta nautintoihin. Itse itsensä voi myös asettaa ikään kuin koekaniiniksi, kun arvioi tätä nautintojen viidakkoa. Jos rakastaa sieluaan niin kuin ruumistaan,ei lähde vain nautintojen rakastamisen tielle. Rakkauden varjon alla voi tapahtua monenlaista järkeen, tahtoon ja tunteeseen vedoten elämää elettäessä. Rakkaus kaikkinensa voi yllättää. 

 Joskus tuntuu, että yksilöllistä ruumiillisuutta ajateltaessa Jumala on jotenkin epäonnistunut Luoja, kun vertaa sitä, miten erilaisia ihmiset ovat ja miten erilaisia lahjakkuuksia kullakin on kehollisessa merkityksessä. Rakkaus itseä kohtaan on siksi koetuksella, ettei joillekin tule siitä ylpeyttä, itsensä korottamista ja muuta, jossa ihminen ei näe lahjojensa antajaa ja paistattele vain omaa erinomaisuuttaan ja luotuisuuttaan esille tuoden. Myös käpertyminen omiin puutteisiin ja vajavuuksiin, kateuteen muita kohtaan, estää näkemästä omia mahdollisuuksia elämän edessä. Rakastaa itseänsä on opetella rakastamaan ja käyttämään energiaansa ja voimaansa oikein myös lähimmäistä ajatellen.

Kauneus, hyvyys, ruumuus, pahuus

>

  Kesä on vaihtunut syksyksi ja kauneus ja vihreys vähenevät luonnossa. Jokainen vuodenaika on tietysti omalla tavalla kaunis, mutta kesä on niistä ylivoimainen. Kesä tulee aina ajallaan ja silloin on tosiaankin paljon kauneutta luonnossa ja maisemassa. Kaipuu nähdä ja kokea, haistella, tuoksutella sekä liikkua ulkona on kesällä erityisen suuri. 

Kesä on Suomessa vain n 3-4 kk vuodesta ja sinä aikana pitäisi tankata varasto täyteen siitä, mitä luonto tarjoaa,uida ja soudella luonnon vesissä, iloita kasveista ja kukista, samoilla metsässä, leikkiä lasten kanssa hiekkalaatikoilla, seurata heidän kesäisiä harrastuksiaan kuten ratsastusta ja parkcouraamista tai mitä ikinä. 

 Meille on opetettu omassa uskonnossa, että Jumala on luonut maailman. Sitä opetetaan myös muissa uskonnoissa. Aika taitava on ollut. Myös kehityskulku luonnossa on mitä ihmeellisin,mikäli haluaa kehitysuskoon vedota. Rakkaus luonnon kauneuteen ilmenee usein sen ihailuna, jopa hullaantumisena kaikkeen ympärillä olevaan. Luontoon voi mennä myös rauhoittumaan ja meditoimaan, kun mitään ei tarvitse tehdä muuta kuin avata silmänsä ja muut aistinsa sille, mikä ympäröi luonnossa kulkijaa. 

 Luonnonkauneus inspiroi myös taiteilijoita. Löytyy sen imitoijia ja uutta luovaa mielikuvitusta. Onko siis ihme, että ihminen kenties tämän kauneusarvon parhaana tuntijana etsii kauneutta paitsi luonnosta myös kaikesta muustakin ympärillä olevasta ja ihmisen itsensä aikaansaamasta. Rakastumisen ja ihailemisen kokemuksessa, oli se mihin asiaan hyvänsä, on kauneudella oma paikkansa ja jokaisella on myös omia kauneusarvoja, joihin ei tule millään vallankäytöllä tai arvostelulla puuttua.

 Kauneuden ja hyvyyden yhteen liittäminen on vanhaa perua. Hyvyys voisi kompata esim oikean,aidon ja kunnollisen kanssa. Tosin synonyymejä sanalle hyvä ja hyvyys löytyy useita kymmeniä eli se on jonkinlainen kattosana, jonka alla on lukuisia muita sanoja ja niiden merkitysten vivahteita. Rumuus on kauneuden vastakohta ja pahuus hyvyyden. Marraskuiseen luontoon voisi liittää sanan rumuus, mikäli katsoo luonnon värejä ja kasvien lakastumista. Ojien pientareet ovat täynnä ruskean mustaa kasvillisuutta, niittyjen vihreys vaihtuu eri sävyiseksi keltaisuudeksi ja kun puut pudottavat lopulta kaikki lehtensä jäljellä on luurankomaisia oksistoja metsäisillä teillä.

 Eläinten ja ihmisten maailmassa ikääntyminen, jonka luonto käy nopeasti läpi vuosittain, näkyy monin tavoin, kenties myös rumuuden ja häpeän tunteen lisääntymisenä. On kova työ pitää yllä kauneutta vanhuudessa. Se ei ole enää itsestään selvää. Jokainen tietää, mistä puhun, vaikka vanhenevaa ihmistä ei tule pitää rumana. Ikä voi sitä paitsi lisätä hyvyyttä, jota jokainen kaipaa ulkoisen kauneuden rinnalle. Ei tule myöskään verrata toisiinsa nuorta ja vanhaa ihmistä kauneuden ja rumuuden akselilla. Nuoren ihmisen hyvyyskin on erilaista kuin vanhuuttaan elävän. 

 Rumuus seuraa usein pahuudesta, ja myös ilkeydestä ja pahansuopaisuudesta. Rumalla ei ole hyvän aseita, vaan pahan aseet. Tosin ironisesti kyllä nämä asiat voivat usein sekoittua keskenään ja joskus on vaikea erottaa kauneutta rumasta ja hyvää pahasta. Se on niin kuin hymy huulilla, josta ei aina tiedä, mitä sillä tahtoo kukin ilmaista. 

 Kesä on taas jo loppunut. Sehän tuli jo todettua. Kuinka elää seuraava kesä, jotta siitä jäisi jotain kaunista ja hyvää varastoon. Minulta meni tänä kesänä puolet kesästä käden

murtuman hoitoon, joka kyllä paranee sitten ensi kesään mennessä. Jee.

Hengellisyys, henkisyys vai psykoterapia

Minä kipuilen tutkimusaiheeni parissa ja apurahojen viidakossa. Olen pitänyt kiinni historiallisesta tekstistä ja sen pohjalta avautuvasta keskustelusta tutkimukseni lähtökohtana, mutta en ole saanut apurahojen myöntäjiä vakuuttumaan siitä, että se olisi hyvä lähtökohta nykyaikaiselle tutkimukselle ja sen harjoittamiselle. Itseltäni ovat yliopistositeet jo löystyneet ja tarkastelen uskontoja osana yhteiskuntaa en sen omalakisina asioina. Myös kirkkoa lähestyn aika lailla samaan tapaan. Kun olen kuunnellut joitain kirkolliskokouksessa esiintulleita puheenvuoroja viime vuosina, niin olen havainnut, että siellä ei ole tilaa kovin monentyyppiselle hengellisyydelle tai henkisyydelle. Tarkoitan tällä sitä, että ne asiat, joissa kirkolliskokouksen edustajilta odotetaan asiantuntijuutta, rehellisyyttä, aitoutta, vakaumuksellisuutta ja antaumusta ovat kuitenkin melko kapea-alaisia, vaikka mukana olisikin avioliittokysymys, joka heijastuu koko perheen olemassaolon problematiikkaan. 

 Teologisen ylimmän tutkinnon suorittaneena yritän hakea teologiasta ja kirkosta jotain vielä laajempialaista, mikä tuntuisi myös nykyajan ihmisestä tärkeältä ja mistä hän voisi ammentaa voimaa jokapäiväisessä elämässään. Otsikossani on teema, jossa asetan vaihtoehdoiksi hengellisyyden, henkisyyden ja psykoterapian ihmisen hoitajana. Koulutukseeni on kuulunut molemmista aloista aimoannos. Olen suorittanut myös opintoja psykologiasta sen verran, että olen voinut toimia lukiossa psykologian opettajana. 

 Kirkkovuosi tarjoaa ihmiselle monia hoitokertoja uskonnollisten juhlapyhien merkeissä. Jouluna voi mietiskellä Jeesus lapsen syntymää ja miettiä sen avulla jokaisen pienen lapsen syntymää, lapsena oloa ja siihen liittyviä kasvumahdollisuuksia, myös omaansa. Meno kirkkoon tuolloin on hoitava kokemus. Lapsen avuttomuus, tarve turvallisuuteen, asianmukaisiin kasvuvirikkeisiin jne. ovat ensiarvoisen tärkeitä. Lapsuus on mukana myös muissa Kirkkovuoden tapahtumissa. 

 Pääsiäiseen liittyy ihmisen hoitomuotoja kuten paasto sekä myös henkinen ja oikeanlainen hengellinen orientoituminen elämään ja muihin ihmisiin, rakkauteen kutsuminen ja kohtuullisuus. Pääsiäiseen liittyy myös kärsimyksen kohtaaminen sen kaikissa muodoissa sekä oikeudenmukaisena "karmana" että epäoikeudenmukaisena ja käsittämättömänä ihmisen osaksi tulleena kohtalona kuten oli Jeesuksenkin kohdalla. Ihmisen vastuu omien olosuhteiden luojana ja parantajana on myös eräs kärsimysteema. Kaikkea ei voi laittaa vain muiden tai yhteiskunnan syyksi omassa kärsimyksessä. Jokaisen ihmisen "kärsimysnäytelmässä" on mukana monia asioita, joista joutuu selviytymään parempaa elämää ja hyvinvointia tavoitellessa.

 Kristinuskon näkemys kärsimyksen ratkaisemisessa on Jeesuksen ylösnousemus, jonka pohjalta se lupaa inkaikkista elämää myös kristityille kuoleman jälkeen. Muissa uskonnoissa on myös paljon kärsimykseen liittyvää aineistoa. Eikö kuitenkin psykoterapiakin pyri jäljittämään jokaisen ihmisen kärsimyksen erilaisia tekijöitä ja saamaan niihin oikeudenmukaisen ratkaisun. Silti moni ihminen ikään kuin jakaa Jeesuksen kuoleman ja kärsimyksen selittämättömyyden ja lisäksi yhtäkkisyyden nyky-yhteiskunnan, nykyteknologian ja liikenteen myrskyissä. 

 Kirkkovuoden eri kohdissa on mukana myös monia muita terapiaan liittyviä kysymyksiä (lasten oikeudet, naisen ihmisarvo, naisen ja miehen tasa-arvo) joiden vertailukohteissa ihmisen elämään löytyy pohdittavaa ja parantavaa. Erilaisten mieltä ja psyykkistä hyvinvointia horjuttavien tapahtuminen sanoitus jää ihmiselle itselleen. Uskonto ei ole kaukana ihmisen auttamisesta, mutta se osataanko ihmistä auttaa uskonnollisessa kentässä, riippuu kyllä hyvin paljon siitä, mihin voimavarat kuluvat ja riittääkö asiantuntemusta niin moniin ihmistä askarruttaviin kysymyksiin. On ihan varmaa se, että ihmisen elämä nyky-yhteiskunnassa on erilaista kuin mitä se oli muinoin, kun esim kristinuskon tekstit syntyivät. Toisaalta eivät tekstikriittiset tutkimuksetkaan poista niitä asioita,jotka liittyvät ihmisen elämän vaikeisiin kohtiin, hänen luontosuhteeseensa ja suhtautumiseensa kaikkeen, mikä tekee elämästä mahdollisen. Kenties tarvitaan myös analyysiä siihen, mikä on muuttunut tai mikä henkisyyden ja hengellisyyden tavoittelemisessa on pysynyt samana. Ihmisen tuomitseminen hänen pahuudessaan ei poista kärsimyksen ongelmaa. Eivät myöskään erilaiset uskontotranssendentaaliset pelottelukeinot tai ankarat sanavalinnat. Ihminen kärsii aina joko osaksi omaa ja muiden aiheuttamaa,kenties myös viattomasti oman luomuksensa ja luotuisuutensa aiheuttamaa kärsimystä. Teologiassa on se vaara, että ihmisen avuntarve hukkuu traditioiden ja käytänteiden verkkoon. Psykoterapiassa taas ei löydy mitään terapiaistuntojen kaltaisia ja niiden ulkopuolella olevia tapahtumia, joihin osallistua ja saada tukea, ellei sitten oteta huomioon verkostoitumisen tuomia mahdollisuuksia. Psykologista tietämystä kannattaisi enemmän hyödyntää uskonnon elävyyden palauttamisessa. Silti on kenties hyvä, että säilyvät ne ikiaikaiset kertomukselliset aineistot, joihin voi heijastaa ihmisen kokemuksia ja elämän tapahtumia. Uskallusta tarvitaan, että tämä kohtaaminen voisi kantaa hyvää hedelmää.

Sinä kuolit

Helsinki haloo-haloo Helsinki

Otsikolla en viittaa nyt yhtyeeseen haloo Helsinki, vaan haluan kiinnittää huomiota eräisiin asioihin koskien Helsingin kaupungin merkitystä itselleni. Helsinkiä sanottiin Pohjolan valkeaksi kaupungiksi puoli vuosisataa sitten. Valkean kaupungin nimikkeellä julkaistiin kuvakirjoja ja vielä 1960-luvulla nimikkeellä tehtiin Helsinki-elokuva. Sittemmin valkean kaupungin titteli ajautui ylös pohjoiseen, Ouluun. 

 Olin 3 v vanha, kun kävin ensimmäistä kertaa Helsingissä. Helsingissä asuivat silloin yksi tädeistäni ja kaksi enoani. Hieman myöhemmin myös toinen tädeistäni muutti sinne 50-luvun lopussa. Hän työskenteli pitkään kemikaalio eli kosmetiikkamyymälä Leassa koko 60-luvun. Toinen tädeistäni työskenteli emäntänä mm. Helsingin kaupunginteatterin kahviossa. Tätieni luona oli kiva käydä. He pitivät meistä lapsista.

Yleensä kävimme kerran kesässä Helsingissä monena vuotena. Pääsin käymään molempien tätieni kanssa heidän työpaikassaan sekä mainitussa kemikaalio liikkeessä, joka sijaisi Töölössä, että Helsingin kaupunginteatterissa Kalliossa, jonne tätini muutaman kerran tilasi meille näytäntöön liput ja varasi jotain syötävää väliajalle kahvioon. Lapsuuden merkittävimmät muistot liittyvät ensisijaisesti siihen, että Helsinki tuntui suurelta kaupungilta ja sen liikenne raitiovaunuineen näytti kiehtovalta. Käynnit Linnanmäellä vuoristoradassa ja Korkeasaaren eläintarhassa sekä laivamatkat Saaristolaisveneellä ovat jääneet lapsuuden muistoiksi.

Kun lähdin opiskelemaan lukion jälkeen, muutin itsekin Helsinkiin opiskelija-asuntoon. Opiskelija-asunnosta muutin keskustaan Uudenmaankadulle. Olen asunut Helsingissä sekä keskustassa että lähiöissä enimmäkseen kuitenkin lähiöissä pohjoissuunnalla. Yliopistossa työssä ollessani asuin lähiössä, mutta opettajana ollessani koulussa muualla kuin Helsingissä, asuin melko pitkään kuitenkin Helsingin keskustassa yli kymmenen vuotta. Työmatkat olivat niin pitkiä, että jouduin vuokraamaan asunnon myös työpaikkakunnalta. Helsingissä vietin koulun työjärjestykseen kuuluneet loma-ajat, mutta usein kävin myös vanhempieni luona Rovaniemellä.

 Opiskeluaikana merellinen Helsinki tuli tutuksi, sillä työpaikka sijaitsi Neitsytpolulla Kaivopuiston läheisyydessä. Reitti sinne kulki Rautatientorilta joko Kauppatorin kautta tai sitten Kasarmitorin ja Esplanadin kautta. Myös Senaatintorin ympäristö tuli tutuksi noina vuosina yliopistorakennuksineen ja kirjastoineen. Siellä kävelen usein vieläkin muistoissani. Suhtauduin opintoihin kiinnostuneena ja siksi opiskeluaika venyi pitkäksi. Olin opiskelijana useissa tiedekunnissa. Ne olivat kuitenkin enimmäkseen humanistisia tiedekuntia. Arvosanoja tuli kerättyä sieltä täältä, mutta onneksi sain myös tehtyä tutkintoja valmiiksi. Ensin tuli teol. kandi, sitten lisensiaatti. Sitten opettajan pätevyys eli uskonnon vanhempi lehtori ja vielä TT joitakin vuosia myöhemmin. 

 Olin myöskin omistusasunnon omistajana Helsingissä joitakin vuosia,vaikka pitäisi kenties sanoa omistusasuntojen. Työolosuhteiden vuoksi jouduin luopumaan kuitenkin omasta asunnosta ja kun lähdin muualle töihin viimeinen asunto oli myyty. Moni asia tapahtui silloin taloudellisen laman vuosina taloudellisten seikkojen pakottamana. Työ on määrännyt sitä, missä olen asunut, mutta erityisesti väitöskirjatyö mahdollisti vielä usean vuoden asumisen Helsingissä koulutyön jälkeen ennen lopullista poismuuttoa sieltä. Helsinki tuli tutuksi, sen monet puolet koin asuessani meren läheisyydessä Mechelininkadulla opettajana ollessani. Kuumat kesät olivat joskus tuskallisia pienessä yksiössä ja vaikka uimaranta oli lähellä, sielläkin oli helteistä. Joskus sitä tunsi kuin kävelevänsä jollain muuttumattomalla radalla, kun kulkiessa vastaantulevat ihmiset olivat lähes aina samoja. Elämä oli pitkään niin kuin vain melko ankeaa vuosittaista kiertorataa, jossa ei voinut tehdä muutosliikkeitä mihinkään suuntaan. Tilanne ja talous olivat sellaisia.

 Meni kesiä, jolloin pyöräilin kuntoillakseni ristiin rastiin Helsingin rantoja. Ihmiset elivät niitä ruuhkavuosiaan ja entiset kaverit olivat kukin ties millä paikkakunnalla ja missä elämäntilanteessa ja työssä. Heistä ei juuri kuulunut mitään. Kaikesta huolimatta Helsinki oli ja pysyi asuinpaikkanani jo tutuksi tulleena ihmeteltävän pitkään. Nyt olen ollut poissa sieltä tai siellä asumisesta,joka kesti kolmekymmentä vuotta, jo n kaksikymmentä vuotta. Käyn siellä harvoin. Tutulla ja tuntemallani Helsingillä tarkoitan sen keskustaa vaikkapa Hakaniementorilta merellisiin rantoihin. Helsinki kiehtoo edelleen, mutta onhan se kyllä jo aika tuttukin ympäristö menneisyyttäni ajatellen. Lähiöasuminen siellä tuskin poikkeaa kovin paljon siitä, mitä tällä hetkellä koen asumisen suhteen, kun lähes kaikki palvelut ovat ihan lähellä. Kiitollisuus tähän hetkeen syntyy siitä.

Passio eli kärsimysnäytelmä

Tällä otsikolla löydät ajatukseni Jeesuksen kärsimyksen kuvaamisesta eräänä menneenä pääsiäisenä. Muitakin kärsimys aiheisia kirjoituksia löytyy hakemalla sanalla kärsimys niitä. Sivun alareunassa on hakukone, johon sanan kärsimys voi kirjoittaa. Hyvää Pääsiäistä.

Pieni korvakorunäyttely

Nämä korvakorut kuuluvat koruihin, joita olen itse tehnyt ja suunnitellut vuosien saatossa. Jos koru sattuu kiinnostamaan, niin laita viestiä aiheesta rkatariina@hotmail.com. Sovimme sitten hinnan.

Hyvät teot

Keskiajan ihminen tai teologia oli kiinnostunut pelastuksesta ja siitä onko ihmisellä riittävästi hyviä tekoja pelastuakseen kuoleman jälkeen iankaikkiseen elämään. Luther käynnisti uskonpuhdistuksen väitteellä, etteivät ihmisen hyvät teot pelasta häntä, vaan hän saa iankaikkisen pelastuksen Jumalan armosta uskomalla Kristukseen. Usko Kristukseen sisälsi sen ajatuksen, että ihmisen hyvät teot kuuluvat Kristukselle ja ovat hänen aikaansaamiaan, hänen tekojaan. Yhä vieläkin tätä asiaa pohditaan teologiassa. Mitä on usko ja mihin se velvoittaa ihmisen ja mitä siitä seuraa ihmisen elämässä? Usko Jumalaan ja usko Kristukseen ovat sekä eri että sama asia. Jumalaan uskominen liittää ihmisen koko ihmiskunnan jumalakaipaukseen ja myös eri uskontojen jumalauskoon. Uskonnolle on tyypillistä se, että uskotaan juuri johonkin yliluonnolliseen jumaluuteen, vaikka uskon sisältönä voivatkin olla myös muut asiat kuten hyvä elämä ja siihen liittyvät eettiset näkemykset. "On hyvä tehdä" ja "ei saa" ovat tyypillisiä asenteita tässä kuten myös muut erilaiset säännöt ja ohjeet elämää varten. Uskon Jumalaan on usein juuri nähty sisältävän nämä hyvää elämää koskevat näkökohdat eri uskonnoissa, sillä Jumalaan uskolle on olennaista se, että se on uskoa hyviin ja pyhiin asioihin ja myös se, että siinä kunnioitetaan elämää, luontoa ja ihmetellään avaruuden suuruutta. Se voi siis sisältää myös luomisuskon, mutta nykyisen tieteen valossa ei enää ole täysin varmaa se, millä tavalla Jumala on vaikuttanut ja yhä vaikuttaa kaikkeen siihen, mitä luonnossa ja maailmankaikkeudessa on. Se, miten tästä on kerrottu Raamatussa on Raamatun ajan ihmisten todistus, mutta Jumalan toimintaa voidaan tarkastella myös toisella tavalla, muiden uskontojen tavalla tai jollain uudella tavalla. Varminta on kuitenkin monien mielestä nähdä se kuten Raamatussa on Jumalan toiminta kerrottu. Usko Kristukseen sisältää kristinuskon näkökulmasta sen, että se tekee tästä uskosta erityislaatuisen. Kristuksen pelastusteossa on jotain, mikä ei sisälly muihin uskontoihin eli se on armoteko, joka ei vaadi ihmiseltä mitään, vaan on lahjaa ja vapaasti tarjolla hänelle. Jokainen sen saa, mutta kuitenkaan jokainen ei sitä vastaanota lahjan saajan aktiivisessa merkityksessä. Siinä eräs nykyajan dilemma uskosta kiinnostuneiden pohdittavaksi. Armo on kyllä tuttu muistakin uskonnoista. Jumala armahtaa ihmisen ja Jumalan pehmentämä ihminen armahtaa lähimmäisen kuten mm. islamistien uskossa. Erilaisissa uskoissa ihminen saatetaan sellaiseen tilanteeseen, että häneltä odotetaan hyviä tekoja. Kun ne keskiajalla ymmärrettiin kristinuskossakin pelastuksen ehtona, niin halu tulla pelastetuksi ja halu päästä ikuiseen elämään saattoi saada ihmisen tekemään hyviä tekoja maailmassa. Ehkä hyvä niin. Ihminen tarvitsee motivaation tehdä hyviä tekoja aina. Joku kokee, että hänen elämässään jokin vastoinkäyminen voi olla karman lain seurausta, mikäli hän ei ole tehnyt riittävästi hyviä tekoja. Karma näin ymmärrettynä ei ole kosto, vaan ohjaus. Ihminen voi sanoa itselleen, ettei epäonni johdu ainakaan siitä, etteikö hän olisi yrittänyt riittävästi olla hyvä ja tehdä hyviä tekoja. Epäonni on siis seurausta jostain muusta, jota on kenties syytä tutkia hieman enemmän, eivät hänen tekemättä jääneet hyvät tekonsa. Jos Kristuksen armotyö ristillä merkitsee sitä, että ihmiseltä ei vaadita hyviä tekoja tai rakkautta,se tuskin tarkoittaa sitä, että ihminen voi kylvää vihaa tai tehdä väkivaltaa ympäriinsä. Jo yhteiskunnan elämä edellyttää, että ihmisen tulee tehdä hyviä tekoja, mutta Kristuksen teko kertoo,ettei Jumala tarvitse ihmisen hyviä tekoja. Rakkaus häntä kohtaan on myös vapaaehtoista. Samoin usko on vapaaehtoista ja lahjaa. Tosin vain osa jatkaa tämän lahjan aktiivista välittämistä muille, osa taas jää passiiviseksi sen suhteen. Usein, kun miettii ateistia, tulee mieleen, että miksei hän voi hyväksyä näkemystä hyvästä Jumalasta elämän perustaksi. Miksi jonkun pitää kieltää Jumalan olemassaolo? Mistä hyvä tulee ateistille, jos se ei tule Jumalasta, voisi kysyä tai onko siis mitään hyvää ns. ateistin mielestä? Tapahtuu näkökulman vaihdos ja tietysti sillekin on perusteet olemassa. Kuitenkin usko Jumalaan hyvän perustana tarjoaa ihmiselle edes kirkon uskon tai uskonnon uskon, ellei hänellä itsellään ole mitään hyvää elämän perustana. Jos on, niin hyvä niin sitten. Sellainen ihminen ei tarvitse Jumalaa hyvän perustaksi ja hänelle kenties riittää se, että hän kokee olevansa ihmisten armahtama ja rakastama kuten lapsi, jolla on hyvät vanhemmat ja sukulaiset ja hyvä maa, jossa asua ja elää. Sellaisen ihmisen voisi kuvitella elävän tyytyväisenä ja kiitollisena. Mihin siis uskoa perimmältään? Jumalaan, Kristukseen vai rakkauteen ja hyvyyteen? Uskolle ja uskonnolliselle vakaumukselle voisi hyvällä syyllä asettaa perustaksi hyvyyden tai rakkauden, muutenhan sen voisikin kenties hylätä ja jäädä vain erilaisten suhdanteiden verkkoon joko vangiksi, panttivangiksi tai sitten hyvin onnekkaaksi osakkaaksi.

Sotakokemukset peilinä

Tänään on itsenäisyyspäivä. Toinen uudella asuinpaikkakunnallani. Odotan adapteria uuteen läppäriini, jolla jatkossa sitten pääsen kirjoittamaan. Hips, olen siitä innoissani, vaikka en vielä tiedä, mitä siitä kirjoittamisesta tulee. Suunnitelmia on. Olen lukenut kirjoja syksyn aikana. Viimeksi kahden nuoren naisen romaanit, jotka löysin tämän vuoden kirjamessujen tarjonnasta. Molemmista voisi keskustella ja kirjoittaa, mutta nyt kuitenkin muutama ajatus itsenäisyyspäivästä.

Sodista ei pääse irti itsenäisyyttä ajateltaessa. Onko olemassa maata, joka ei olisi käynyt itsenäisyyssotaa? Sota on fyysinen hinta itsenäisyydestä. Juuri tällä hetkellä minulla on kädessä lievä jännetulehdus kirjoittamisesta ja kantamisesta. Muitakin fyysisiä kipuja aina silloin tällöin on kuten silmien väsymistä ja rasitusta, joten kyllä sen tietää, mistä on kysymys sodassa olleiden vammojen kohdalla tätä paljon suuremmista puhumattakaan henkisistä kärsimyksistä.

Sotaveteraanien kunnioitus kuuluu Suomen itsenäisyyden kunnioitukseen. Usein perheiden isät olivat sotarintamalla paitsi esim Pohjois-Suomessa Rovaniemeltä nuoret pojat. Oma isänikin oli rintamalla ennen kuin hän sai oman perheen. Sotamuistot olivat hirveitä, traumaattisia kokemuksia, joista kuulimme lapsena usein itsenäisyyspäivänä ja jouluaikaan.  Ihmisiä teurastettiin kuten eläimiä. Omassa lapsuudessani ei ollut sotaa ja jälleenrakennuksen aikana sodan kokeneet yrittivät rakentaa inhimillisempää yhteiskuntaa etenkin lapsille. Syntyi yhteiskunnan kustantama koulu. Kekkonen ja hiihtäminen mursi tiensä lasten tajuntaan ja koulu tarjosi apua mm monojen jakamisessa. 

Olin mukana jo kansakoulussa eli nykyisellä ala-asteella hiihtokilpailussa. Siitä on muistona erilaisia menestyksiä ja hengästynyt olotila. Oppikoulun erääseen hiihtokilpailuun sopii hyvin Antti Tuiskun iskelmän Mä hiihdän kertosäkeen sanat. Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki, onks sen jälkeen vielä mäki... 

Hiihtäminen on kulkenut mukana aina viimeisiin vuosiin asti. Lapsuudesta tosin muistan myös muut urheilut ja aika monet haaverit ja loukkaantumiset kuten tikit silmän yläpuolella, polven murtuminen, käden nivelsiteiden kipeytyminen, ja lihasten kipeytyminen sekä vatsakivut jne. Vielä 90-luvun lopussa kuitenkin hiihdin Kiuruvedellä ollessani niin kevyen tuntuisesti, että se oli nautinto. Hengästyminen siitä ei ollut enää kivuliasta niin kuin lapsena. 

Sota ja itsenäisyys vie väistämättä ajatukset fyysisiin suorituksiin, joiden kautta itsenäisyys on ansaittu. Viimeksi tällainen fyysinen suoritus oli itselläni muutto. Tietysti myös lähes aina olleet kävely ja pyöräileminen ovat olleet sitä, sillä en omista autoa. Isältäni saamani Volkkari on jäänyt korjaamattomana varastoon. Sitä ei enää kannata pitää. 

Tämänkaltaisiin urheilullisiin fyysisiin suorituksiin voi tietysti lukea naisella myös synnytykset, mutta niihin eivät kuulu sodan kaltaiset henkiset kärsimykset, ellei niitä itselle aiheudu kuten perheväkivallassa ja naisen alistamisessa ja onnettomuuksissa. Fyysisiin suorituksiin voi tietysti kuulua henkiset kärsimykset muussa merkityksessä kuten, että pystyykö ja mihin suorituksiin. Sodassa ainainen huoli, epävarmuus, kylmyys, pelko, ahdistus, aggressiivisuus, raivo, turvattomuus ja raakuus. Mitä tulee sotaan henkisten kärsimysten peilinä, niin varmastikin on niin, että se on eräs raskain olemassaoleva kärsimysten peili. Olen katsonut elokuvan Tuntematon sotilas. Siinä sotilaat hiihtävät aika paljon. 

Ei saa päästä elämässä liian helpolla, se on sodan opetus yhä meille. Pitää "sotia" itselle tärkeiden asioiden puolesta ja puolustaa niitä. Kärsimyksiä  on joskus aika vaikea valita, mutta voi tietysti kysyä, mistä johtuu se, jos silmät täyttyvät aina vaan kyynelistä? Kärsimystä vai nautintoa, pelkoa vai helpotusta, menneen työstämistä vai iloa nykyisestä, kokemuksen tuomaa herkkyyttä ja viisastumista? Kasvamista kenties suurempaan myötätuntoon tänä korona-aikana? 

Hyvää itsenäisyyspäivää meille kaikille? 

Stereotypiaa vai jotain omaperäistä

 Jokainen on törmännyt johonkin ennakkoluuloon tai stereotypiaan. Se on ehkä kohdistunut itseen tai sitten itse on kohdistanut sen johonkin toiseen henkilöön. 

Minulle soitetaan joka päivä. Usein saan puhelinsoiton joltain lehtimyyjältä, jolle kerron, että en osta lehtiä puhelinmyynnistä, vaikka ne olisivat kuinka edullisia verrattuna muuhun myyntiin. Oma lehdenlukuni on nimittäin siirtynyt digilehtiin. Luen joistakin päivälehdistä digilehteä ja muutamista viikkolehdistä saan uutisia somekanavilla. Tänään viimeksi kerroin puhelinmyyjälle, että heidän puhelunsa ovat häiritseviä, että eivätkö he voi laittaa ensin sähköpostia ja sopia sitten, mikäli henkilö on kiinnostunut puhelinsoitosta. Sähköpostiin tulee kyllä myös ostotarjouksia, mutta niitä voi rauhassa tarkastella, eivätkä ne häiritse työntekoa, eikä niihin liity sitä, että kuka nyt soittaa, kun numero ei ole osoiteluettelossa. Miksei tähän maahan saada aikaiseksi häirintävapaita olosuhteita näissä myyntiasioissa? 

Se on tätä päivää, sanoi lehtimyyjä. Siis häirintäkö? Ehkä niin, mutta pitääkö näin olla. Eikö kuluttajat kiinnosta lehtiä muulla tavoin kuin ostajina, eikö heidän panostaan tarvita lehden teossa tai arvioinnissa muuten kuin maksajina?

Pidän itseäni kilttinä ihmisenä, mutta kuitenkin jotkut asiat yhteiskunnassa saavat minut tuntemaan vihaa ja ärtymystä?Jos vaikka pitää itseään melko kilttinä ihmisenä ja sitten kuitenkin suuttuu, niin onko silloin muodostanut itsestä identiteetin, joka ei olekaan kaikissa tapauksissa pätevä. Onko siis niin, että minulla on itsestäni väärä käsitys. Mitä toisaalta tarkoitetaan kiltteydellä? Sitäkö, ettei suutu lehtimyyjille, että on aina rauhallinen, suvaitsee kaikkea ympärillään, rempallaan olevia asioita, resuisuutta, hoitamatonta ympäristöä, lökäpöksyjä tms.

Piti kuitenkin puhua stereotypioista, joten jatketaan siitä. Se, joka lukee paljon romaaneja, oppii paljon tarinoita ja usein tarinoissa on myös samankaltaisuutta eli stereotypioita. Johonkin stereotypiaan liittyvän asian huomaaminen ympäristössä saattaa herättää ennakkoluulon, jonka pohjalta sitten muodostaa käsityksiä asioista. Omassa elämässä tunnistaa stereotypian vaaroja. Olenko nyt käyttäytymässä kuten sen ja tämän romaanin päähenkilö? Löytyykö tilanteeseeni jokin oletus, josta seuraa nämä ja nämä tietyt seikat? Onko tämä ja se seikka jo kerran eletty asia? Onko joku omassa elämässään kokenut samaa? Olenko itse vain se, joka stereotyyppisesti toistaa jo elettyjä elämiä? 

Olen kokenut saman, sen kuulee usein sanottavan. Juuri siksi monet ihmisten auttamiskeinotkin ovat syntyneitä, koska muutkin ovat kokeneet sen saman ja ryhtyneet sitten jo ennaltaehkäisevien keinojen avulla välttelemään asioita ja tilanteita. Elämän hallitsemiseen harva kuitenkaan pystyy, vaikka olisi kaiken lukenut kirjoista, mitä ihmiskunta on kohdannut ja läpikäynyt. 

Usein ajattelee, että omat kokemukset ovat jotain uniikkia, mutta ovatko sittenkään. Onko stereotypia aina vastassa? Varmaankin olisi tunnettava kaikki mahdolliset stereotypiat ennen kuin pystyisi toiminnassaan johonkin uuteen?  Jos teen näin, otan tämän askeleen sinne, toisen tänne, niin joudunko johonkin ennestään tiedettyyn vai kohtaanko jotain uutta? Millaisissa olosuhteissa asiat näyttäytyvät uudessa valossa vai olenko toivottomasti vain muiden jalanjäljissä asteleva kulkija? 

Stereotypia voi syntyä toistosta. Jokin piirre itsessä tai jotkut tapahtumat toistuvat liian usein, niin siitä tulee stereotypia. Aina se ei ole huono asia, mutta kuitenkin jonkinlainen valmis tulkinta jostain asiasta tai ihmisestä. Hän tulee olemaan sellainen tai tällainen, uskopa vaan.  

Stereotypia voi olla kuten uskomus johonkin asiaan tai ihmiseen liittyen. Jos on tarpeeksi monta tekijää, jotka pysyvät samanlaisina, tulee se ja jotenkin ihmiset haluavat rakentaa stereotypioita ja uskomuksia.  Ennakkoluulo on harvoin positiivista sisältöä omaava asia. Se on pikemminkin päinvastoin monta negatiivista asiaa sisältävä uskomus. 

Yritän välttää stereotypioita. Oma polku? Nykyisin kuulee siitä puhuttavan, että kuinka pitää löytää oma polku elämässä.  Omaa polkua ei ole, ellei sitä halua löytää, ellei ole kiinnostunut myös muiden omasta polusta. Yritän luoda omaa polkua, persoonallisia asioita, mutta voiko sanoa persoonallisia tapahtumia? Eivätkö tapahtumat ole kuitenkin aina jotenkin yliyksilöllisiä eli niitä, että joku syntyy, kuolee, valmistuu ammattiin, asuu jossain, menee naimisiin, eroaa...Niitähän tapahtuu kaikille, mutta tietysti eri aikaan ja eri paikoissa, jotka kenties muuttavat tapahtumien luonnetta. 

Oma polku löytyy, jos sitä etsii. Minä ainakin etsin omaa polkua. Etsitkö sinäkin? 

Odotus

Odottavan aika on pitkä. Hyvää kannattaa odottaa. Nämä suomalaiset sananlaskut ovat varmaan kaikille tutut. Oletko sinä se, joka aina odotat vai se, jota odotetaan? Ehkä odotat jotain yli sen, mikä olisi kohtuullista tai odotat jotain, jonka tulemisesta ei ole varmuutta. Onko odottava se, joka on vähemmän tärkeä osapuoli ja se, joka on jokin pieni tekijä tapahtumien kulussa? Onko odottavalla vähemmän vastuuta kuin myöhästelevällä? 

Miksi joku toinen on aina myöhässä? Kyvytön pitämään lupauksiaan, vastuuntunnoton, kyvytön suunnittelemaan ajankäyttöään, liian kuormitettu, liian altis sopimuksiin, joiden ajankohta pakkaa siirtymään tunnista toiseen, haluton tulemaan? En tiedä milloin tulen, hän sanoo, en osaa sanoa tarkkaa aikaa. Jonkun henkilön tuleminen on kuin prosessi, joka edistyy, jos on edistyäkseen. Minuutteihin,jotka juuri loppuvat ja on lähdön aika, tulee ikään kuin vain lisää toimintaa ja unohtuneet tai tekemättömät seikat vain yhtäkkiä täyttävät mielen. Niistä ei voi irrottautua. Vielä tämä ja tämä pitää tehdä ennen kuin voi lähteä. Se toinen odottaa, lähes aina harmistuneena ja valmiina lausumaan syytöksiä myöhästyneelle odottaen vähintäänkin selityksiä. Juna, joka kulkee aikataulun mukaan ei odota, mutta tulee sitten toinen juna ja taas toinen, niin toivottavasti. Miksei odottava ryhdy johonkin toimeen odottaessaan, lukemiseen, siivoukseen, kaverille soittamiseen, jumppaan,... Sovittuun tapaamisaikaan valmistautunut on ikään kuin sen hetkisen toiminnan lopettanut ja valmis kohtaamaan uuden tilanteen, siksi voi olla vaikea vain jatkaa toimintaa, joka juuri päättyi. Miksi odotus jatkuu kerrasta toiseen? Eikö asiasta voi keskustella tarpeeksi? Eikö odottava pysty lopettamaan odotuksen tunnetta tai siihen liittyvää muuta tunnetta? Miksi odottava sallii toiselle sen, että tämä myöhästyy ja toistamiseen? Miksi myöhästyjä ei voi muuttua ehtijäksi? 

Hänhän on se, joka odottaa tai hänhän on myöhästyjä. Millainen persoonallisuus näihin liittyy? Voiko ihminen muuttaa itseään myöhästyjästä ehtijäksi? Seison kadulla. Odotan siinä jotain,bussia, koska en omista autoa. Seison jonossa. Odotan asiointivuoroani. Odotan ruuhkan purkautumista. Istun käytävän penkillä. Odotan vastaanotolle pääsyä. Jokainen on yhteiskunnassamme odottava, mutta onko hän myös myöhästelevä, myöhässä tai myöhästynyt? Siitä on suuri vastuu itsellä, mutta myös muilla, mikäli hän on myöhästymisen vuoksi jätetty tai sen vuoksi hylätty.

Uushenkisyys, enkelit, langennut enkeli

Tekee mieli hieman kommentoida näitä otsikossa mainittuja seikkoja sen pohjalta, mitä niistä herää kysymyksiksi omasta mielestäni. Kun puhutaan kristinuskon henkimaailmasta, niin siihen liitetään mm käsitys Jumalasta, Kristuksesta, Saatanasta (langennut enkeli)ja enkeleistä. Yleisissä henkisyyttä korostavissa virtauksissa, joista olen aiemmin kirjoittanut blogiini, keskeisenä piirteenä on hakea elämään niitä myönteisiä voimavaroja, joiden pohjalta elää ja olisi voimia elää. Henkisissä positiivisissa virtauksissa ei ole kysymys siitä, että sivuutettaisiin kysymykset synnistä tai pahasta, josta esimerkiksi Raamattu puhuu langeneena enkelinä eli Saatanana eli persoonana Jumalan rinnalla. Kristinuskon oppiin Saatanasta voidaan liittää eri asioita kuten, että se on eri asia kuin se paha, jonka ihminen kohtaa elämässä, ellei Saatanaa sitten oteta mukaan kaikkeen siihen pahaan, minkä kokee pahaksi, mikä aiheuttaa pahaa ja höystää sitä. Saatana voidaan tällöin käsittää jonakin, mikä on kaiken pahan olemus. Paha, joka ihmistä kohtaa voi olla myös ihmisen syytä, hänen omasta syystänsä (tahdosta) aiheutunutta (katolinen näkemys)tai muiden ihmisten hänelle aiheuttamia asioita, eräänlaisia pahan ominaisuuksia kuten kamalaa, ikävää, pelottavaa, inhottavaa, ällöttävää, kuvottavaa jne.? Käsitys pahasta, jonka Saatana vaikuttaa, saa ihmisen helposti välttämään oman vastuunsa, vaikka olisikin kiistanalaista, voiko ihmistä itseänsäkään syyttää kaikesta siitä pahasta, joka hänen kohdalleen pahimmillaan sattuu. Mukana voi olla epäonnea, onnettomuutta ja muita ylisuuria tai rohkeita yrityksiä, narsismia, huonoa itsetuntoa tms.
Kysymys pahasta on mahdoton ratkaista aivan yleisellä tasolla, koska siihen heijastuu myös se, minkä ihminen kokee pahana tai kuinka suurta valtaa paha hänelle edustaa. Ovatko lähes kaikki valtiot pahan vallan alla kuten joku voi käsittää Raamatun kannan (1Joh5:19)? Jeesus kutsuu Saatanaa “tämän maailman ruhtinaaksi” (Joh. 12:31). Apstoli Paavali kutsuu häntä “tämän maailman jumalaksi”(2.Kor. 4:4).
Kenties muut uskonnotkin ovat pahan aikaansaamia jne. Jos pahalla katsotaan olevan hyvin suuri valta, se on pelottavaa ja silloin mahdollisuudet voittaa pahan valta ovat ihmiselle hyvin pienet. Saatanasta tulee Jumalan vastavoima ja taistelu hyvän ja pahan välillä käydään ihmisen ulkopuolella ja ihmisestä riippumatta. Saatanan synti on, että hän käänsi katseensa pois Luojastaan ja alkoi ihailla luotua; itseään: “Sinun sydämesi ylpistyi sinun kauneudestasi, ihanuutesi tähden sinä kadotit viisautesi.” (Hes. 28:17). Hänestä tuli ylpeä ja hän korotti itsensä ja vallanhalu syttyi hänessä. Hän halusi asettua itse Jumalan asemaan.
Voisi kysyä, onko uskonnolle tyypillinen vastakkainasettelu hyvän ja pahan välillä myös jakoa maailman tai yhteiskunnan ja kirkon välillä? Kristinuskon henkimaailmassa Jumala on suurempi kuin Saatana loppupeleissä. Jumala kukistaa lopulta Saatanan. Saatanalla on toimintavaltaa tai valtuus sekä alunperin että lopulta Jumalan kädessä, näin uskoo kristitty. "Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura, etsien, kenet hän saisi niellä.” (1. Piet. 5:8). Hän etsii epätoivoisesti; hän haluaa saada täyden kontrollin tästä maailmasta, ja hän hyökkää, missä vain voi, toteuttaakseen suunnitelmansa. Mutta kaikille niille, joiden sydän on Jumalan puolella, on mahdollista vastustaa paholaista. Jeesuksen avulla ihminen voittaa pahan elämässä, mutta maailmanloppua ajatellen Jumala kukistaa lopulta Saatanan.

Vanhassa testamentissa on kertomus Jobista, joka usein tuodaan esiin, kun pohditaan kysymystä ihmisen osalle tulevasta pahasta. Jobin taistelussa Raamattu käsittelee aihetta hyvän ihmisen kohdalle tulevasta pahasta. Usein, kun ihminen miettii kohtaamaansa pahaa, hän vertaa kohtaloaan muiden kokemuksiin. On myös monia yhteisiä pahan kokemuksia kuten suomalaisille talvisota tai jonkin suuronnettomuus. Niitä muistellaan medioissa tavoitteena kerrata äärimmäisiä voimia koetelleita tapahtumia, monia menetyksiä ja ihmisten ennenaikaisia kuolemia nuorina sotilaina jne. Ehkä tarkoituksena myös päästä pois pahasta.
Itsestäni Raamatun henkimaailmaa koskeva oppi Saatanasta on erityisen pelottava siksi, että siihen liittyy helposti myös ihmisten tai ilmiöiden, asioiden leimaaminen saatanallisiksi. Ihmisistä tulee lisäksi pahan kätyreitä, ennen kuin ollaan selvillä siitä, mistä on pohjimmiltaan kyse. Pahan alle voi myös musertua kuten väkivaltataisteluissa tai muissa sen kaltaisissa tapahtumissa, jossa ei ole keinoja voittaa pahaa. Kansainvälinen ihmiskauppa, lapsityövoima, monet ihmisoikeusloukkaukset jne ovat lähes pysyviä pahan vallan esiintymiä maailmassa. Näitäkö siis Raamattu tarkoittaa puhuessaan, että maailma on pahan vallassa?
Kristinuskossa (kirkossa) tunnetaan myös exorsismi eli pahan poisajaminen jostain henkilöstä vrt Raamattu (Luuk 8:26-39). Jotkut auktoriteetit ovat käyttäneet tätäkin keinoa pahan poistamiseksi mm kurinpidossa ja samalla he ovat samaistaneet henkilöt tai heidän mielipiteensä ja oman käsityksensä pahasta.
Kuitenkin ja tietysti on mittasuhteiltaan paljon pahaa, jolle ei kirkkokaan mahda mitään ja jossa se itsekin on ollut ja on joskus mukana ja se aiheuttaa suunnatonta surua lähestulkoon loputonta itkua ja vaikerrusta niissä, jotka tämän pahan näkevät ja ymmärtävät sen pahana.

Kun lukee kirjoituksia henkisyydestä ja oman henkisen polun löytymisestä, vaikeaa voi olla, jos eri uskontojen edustajat alkavat puhua samoin termein ja siten alkaa ymmärtää toisiaan. Mikäli kyseessä on uskontojen synkretismi, niin sitäkin on pidetty joskus Saatanan työnä kristinuskon näkökulmasta. Uskoa koskevissa kysymyksissä ihminen on niin ulkoapäin ohjattu, että tällöin joutuu myös kysymään, onko Raamattu tarkoitettu vain reseptikirjaksi elämään ja josta etsitään vain ohjeita elämälle. Kristittyhän on usein määritelty henkilöksi, joka lukee Raamattua ja noudattaa sitä, mitä Raamattu neuvoo.
Henkisyys, jossa etsitään elämään enkeliohjausta tarkoittaa sitä, että ihminen hakee elämäänsä sellaista polkua ja tietä, jossa toteutuu hänelle jotain hyvää. Se tarkoittaa myös elämänvoimien etsintää ja elämänsuunnan etsintää, jossa toteutuu hyvä ja jossa ihminen itse voi olla hyvän lähettiläs tai sen palveluksessa. Useinhan onkin kyllä niin, että paha vie ihmisen voimat, oli se mitä tahansa.
Raamatussa henkimaailmaa koskevaan enkelioppiin kuuluu mm se, että enkelit ovat luotuja olentoja. He eivät siis ole olleet ikuisesti kuten Jeesus Kol 1:15-16, vaan Jumala on luonut heidät enkeleiksi (Ps. 148:2-5). Siitä, milloin enkelit luotiin, ei ole yksiselitteistä tietoa Raamatussa. Mutta se on selvää, että Jumala loi kaikki enkelit hyviksi (1. Moos. 1:31, 2:3) ja pyhiksi (Juud. 6), joista sitten Saatana lankesi syntiin. Raamattu osoittaa, että enkelit asuvat taivaassa, josta heidät lähetetään maan päälle suorittamaan tehtäviään (Dan. 9:21) - enkelit siis pystyvät liikkumaan koko universumissa.

Raamatussa ihmiset ja enkelit erotetaan toisistaan (esim. Ps. 8:6; Hepr. 12:22, 23; 1. Kor. 13:1), mutta toki yhtäläisyyksiäkin on: molemmat ovat riippuvaisia Jumalasta sekä molemmat ovat vastuussa Jumalalle teoistaan (Joh. 16:11; 1. Kor. 6:3; Hepr. 9:27). Raamattu kuvaa enkelit persoonallisina olentoina, joilla on järkeä (2. Sam. 14:17, 20; 1. Piet. 1:12), tunteita (Hepr. 12:22; Job 38:7; Luuk. 15:7) ja moraalista tahtoa (Ilm. 22:8,9). Ne myös toimivat hyvin persoonanomaisin tavoin (Luuk.15:10; 1. Piet. 1:12; Juud. 9...). Uskon, että Jumala käyttää näitä Jumalaa palvovia ja palvelevia persoonia auttamaan ja palvelemaan ihmisiä.

Raamatun mukaan enkelit ovat ruumiittomia, aineettomia ja näkymättömiä henkiolentoja, jotka tosin voivat ilmestyä ihmisille (4. Moos. 22:31; 2. Kun. 6:17). Vaikka enkelit ovat henkiolentoja, heidän täytyy siirtyä paikasta toiseen (Dan. 9:21-23; Luuk. 2:15). Vaikka enkelit ovat siis normaalisti näkymättömiä, he voivat kuitenkin esiintyä ihmisinä (Matt. 1:20; Luuk. 1:26; Joh. 20:12; Hepr. 13:2; 1. Moos. 1-8...).

Vaikka Raamatusta käy ilmi, että enkelit ovat erittäin voimakkaita ja väkeviä (Ps. 103:20; 2. Tess. 1:7; Matt. 28), eivät he suinkaan ole kaikkivoipia. Enkelit ovat pyhiä, erotettu synnistä palvelemaan Jumalaa, ja usein heitä kutsutaankin vain Jumalan pyhiksi (Job 5:1, 15:15; Ps. 89:7; Dan. 4:10, 20, 8:13; Juud. 14). Pyhyydessään he ovat myös kuuliaisia Jumalalle (Ps. 103:20). Raamatusta käy selvästi myös ilmi, että enkelit ovat kuolemattomia (Luuk. 20:36) - he elävät ikuisesti.
Raamatun enkelioppi on sikäli vaikea, että siihen niinkun muihinkin käsityksiin henkimaailmasta sekoittuu ihmiskäsityksen aineksia. Ihminen voi olla enkeli toiselle tai kuten että Saatana voi saada muodon jossain henkilössä. Näinhän moni on ajattellut esim Hitleristä tai jostain muusta kansanmurhia tehneestä hallitsijasta.
Muut henkimaailmaan liittyvät seikat kuten taivas ja helvetti ovat myös ongelmallisia, koska ne tuntuvat sekä symbolisilta että
asioilta, joihin ihmisen tieto ja käsityskyky eivät yllä. Tällaisiin asioihin liittyy tunteita ja uskomuksia, joita on vaikea kohdata. Silloin liikutaan ikään kuin toden ja kuvitellun välimaastossa, joka voi olla hedelmällistä, mutta myös tuhoavaa, ihmisiä toisistaan erottavaa ja hajottavaa. Näin voitaisiin väittää, että uskonnossa itsessäänkin ja sen esiintuomassa henkimaailmassa on mukana inhimillistä pahuutta synnyttävä elementti ja siksi joku voi tahtoa irottautua uskonnosta tai Raamatusta siltä osin, kun on kysymys henkimaailmasta, sen käsittämisestä ja soveltamisesta ihmisten elämään ja maailmaan.